II.

1.

Niihin aikoihin heräsi Heikki Wuolle öisin usein yhtäkkiä. Ja

ensimäinen sekava tunne mikä hänellä oli herättyään, oli kummallinen

ahdistus ja kauhu, aivankuin hän olisi herännyt uppoavassa laivassa,

joka on täynnä huutoa ja hätää. Se lamasi hänet vuoteelleen pitkäksi

aikaa, niin että hän ei voinut kättään liikuttaa, vaan ainoastaan

ajatuksissaan kerrata: Jumala, hyvä Jumala... Minä hukun, minä hukun...

Mutta paremmin valveuduttuaan ja ennätettyään enemmän ajatella hän

tavallisesti rauhoittui, eikä oikein voinut ymmärtää mistä tällainen

kauhea ahdistus aiheutui, sillä hänen päivätajunnassaan ei sillä ollut

lähimainkaan vertoja vetävää vastinetta. Olihan kaikki tavallaan

hyvin... Hänen lukunsa olivat onnistuneet kutakuinkin. Kolmessa

vuodessa hän oli suorittanut kanditaattitutkinnon, ja nyt hänellä oli

enää vain muutamia koetunteja normaalilyseossa. Sitten olisi hän valmis

jättämään koko Helsingin, alkaakseen syksyllä opettajatoimensa jossakin

maaseutukaupungin oppikoulussa, ellei kohtalon laine sattuisi häntä

tänne takaisin heittämään, joka seikka hänestä näin ennakolta näytti

yhdentekevältä. Ennättäisi hän tänne päästä sitten parin kolmen vuoden

kuluttuakin, jos maaseutu kovin rupeaisi tympäisemään. Siinä ei siis

ollut mitään surtavaa. -- Taloudellisia huolia hänellä kyllä oli. Näinä

vuosina oli hän aivan pakostakin velkaantunut ja kun velalle oli

maksettava korko, ja koron korko, niin oli se nopeasti kasvanut, mutta

mitenkään toivoton ei hänen näittenkään asioitten tähden tarvinnut

olla.

Olihan siis kaikki oikeastaan hyvin... Elämä tulisi kylläkin menemään

rauhallista menoansa, sillä olivathan pahimmat vuodet jo sivuutetut...

nuo vuodet, jolloin elämä aina toi jotakin uutta ratkaistavaa eteen.

Hän sytytti tavallisesti lampun ja paperossin ja nautti, että ahdistus,

johon hän oli herännyt, etääntyi yhä kauemmaksi. Hm... eihän hänellä

oikeastaan ollut mitään järkevää syytä pelätä huomista tai

myöhempiäkään päiviä. Kenenkä elämä nyt oikeastaan oli sellaista,

jommoiseksi sen varhaisemmassa nuoruudessaan oli kuvitellut... Mutta

tarvitsiko sitä edes pettymyksenäkään pitää, että paljon oli käynyt

toisin. Elämä oli sellaista... Kuinka moni hänen entisistä

koulutovereistaan oli näinkään pitkällä. Monella olivat vielä tutkinnot

kesken, raha-asiat hunningolla, mutta täällä he kuitenkin elivät

päivästä toiseen, vuodesta vuoteen.

Nikotiini rauhoittaa häntä. Hän polttaa paperossin loppuun ja aikoo

sammuttaa lampun ja koettaa uudestaan tavoitella unta.

... Jumala, hyvä Jumala!

Hätähuudot hänen sielussaan olivat kaikonneet, mutta ne kuuluivat

selvästi vieläkin... niinkuin aina ennenkin tällaisina öinä. Hän

tietää, että jos hän kaikesta huolimatta heittäytyy vuoteelleen ja

koettaa koko tahtonsa lujuudella karkoittaa ajatukset luotansa, niin

uni vihdoin taas häntä lähestyy, mutta aamulla herää hän kuitenkin

raskaaseen epäselvyyteen, tuntien yllänsä jonkin tilittämättömän asian

painon. Ja toisinaan hänestä on taas kuin lukemattomat silmät

kysyvinä katsoisivat häneen, mutta joita hän ei voi, jostakin

selittämättömästä syystä, suoraan silmiin katsoa.

Hän nousee vuoteeltaan, pukeutuu puolittain ja alkaa käydä huoneessaan

edestakaisin. Hänen täytyy kerrankin ajatella kaikki loppuun ja

kerrankin vastata noihin kaikkiin salaman tavoin välkähteleviin

kysymyksiin, jotka veivät hänen päiviensä rauhan ja hänen öittensä

unen... Jumala, hyvä Jumala...!

Hän ei tarkemmin ajatellessaan edes käsitä, miksi välitön hätähuuto

juuri tällaisena hänen sielustaan nousee ja miksi hänen huulensa ja

ajatuksensa, tuskan korkeimmilleen noustessa, sitä aina kertaavat,

sillä Jumala-käsite oli hänelle kaukainen ja epäselvä, senjälkeen kun

hänen lapsuutensa Jumala vuosien kuluessa oli peittynyt eri tahoilta

tulvanneitten viisauksien pimentoon. Mutta se oli kai vanhaa perittyä

tottumusta. Niin huusivat kaikki hädässä olevat. Ja kuitenkin:

lukemattomia laivoja upposi ja miljoonittain yksilöitä ja kokonaisia

kansoja sortui, hädän hetkellä huulillaan sama huuto, jota hän

nimettömässä tuskassaan hiljaisina öinä kertasi. Olivatko nuo sielun

välittömät huudot sittenkin kenties kuin avuttoman lapsen huudot, joka

pimeässä itkee äitiänsä...? -- -- --

Hänellä on purressaan vuoto.

Vihdoin uskaltaa hän sen itselleen myöntää. Nyt hän tietää, että

hänellä ei ole mitään uskoa. Ei mitään! Ei Jumalaan, ei elämään, ei

rakkauteen, eikä isänmaahan.

Jum...!

Eikä mitään toivoa.

Hm... Olihan hänellä edessään leipävirka, tässä riitojen repimässä

maassa, jota vieras valta vuosi vuodelta yhä kiivaimmin ottein kuristi.

Ja vielä oli jäljellä nautintoja...

Monille olisi kaikessa tässä ollut kylliksi roihuavaa elintarmon

sytykettä ja näihin saakka olivat ne hänellekin riittäneet, mutta ne

olivat luhistuneet tuhaksi sinä hetkenä, jona hän oli havahtunut

huomaamaan särön sielussaan... ja tietoisesti sitä suremaan.

Mitä se häntä auttoi, että kukaan ei edes aavistanutkaan mitenkä hänen

laitansa oikeastaan oli. Ja mitä häntä hyödytti, että aurinko vieläkin

kultasi hänen purjeitansa, kun kerran venheessään oli vuoto... kun

hänen yksinäisinä hetkinään täytyi jäätävällä kauhulla havaita laivansa

uppoavan, hitaasti, mutta varmasti.

Eikä rantaa näkynyt missään.

2.

Luonnossa oli taaskin kevät. Leyhkeät tuulet puhaltelivat päivin ja

öin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, niinkuin ei syksyä ja talvea

koskaan olisi ollutkaan, eikä enää koskaan tulisi olemaankaan. Puitten

nuput paisuivat taaskin päivä päivältä ja nurmet alkoivat vihoittaa. Se

oli luomisriemua, luomisriemun vuoksi. Niinkuin joka kevät.

Näinä toukokuun päivinä eli Heikki ajatuksissaan alinomaa paria kolmea

edellistä vuotta ja kevättä, jotka hän Helsingissä oli viettänyt.

Herkät, humalluttavan kauniit kevätpäivät toivat mieleen muistoja

menneistä samanlaisista. Paljon oli samoin kuin ennenkin, mutta paljon

oli muuttunutkin... Eniten oli hän varmaankin itse muuttunut. Hän

kulkee ja katselee kaikkea kuin viimeistä kertaa ja yhä uudestaan

kääntyy hänen katseensa sisään päin.

Kaikki oli niinkuin unta. Edellisiin vuosiin olisi pitänyt sisältyä

hänen parhaat vuotensa, joina hänen olisi pitänyt imeä itseensä valoa

ja kauneutta, niinkuin sadun kiven, voidakseen säteillä sitä

ympärilleen myöhäisempinä harmaina päivinä. Mutta mitä hän oli saanut?

Mitä hän oli tehnyt? Kirjatietoa hän oli saanut päänsä täyteen,

tutkintoja hän oli suorittanut...

Ja muuta, muuta?

Särön hän oli saanut sieluunsa. Kannattava voima oli sieltä huomaamatta

virrannut pois ja elämän tyhjyys oli sen täyttänyt...

Kerta toisensa jälkeen hän sen itselleen myöntää, yksinäisinä tilinteon

hetkinä, ja epätoivo laskeutuu läpinäkymättömänä sumuna hänen

ympärillensä. Mutta kun se taas hetkeksi hälvenee, niin hän koettaa

reipastua ja uskottelee kaiken olevan vain jotakin satunnaista

alakuloisuutta. Onhan kevään kauneus toisinaan ihmiselle kuin ohimoita

pakoittava, säteilevä kruunu, ja sen täyteläinen ilma melkein

pakahduttavaa...

Mutta ei, ei! Hän ei tahdo kauemmin itseänsä pettää. Virvatulia kohden

oli hän jo monta vuotta kulkenut ja katinkultaa ottanut oikean arvosta.

Nyt ei enää enempää sellaista! Oli sittenkin helpompaa olla houkkio

muitten silmissä kuin omissaan...

Ah, mitä olikaan elämä ollut, kun se parasta oli ollut. Mitä olivat

olleet hänen kalliit nuoruusvuotensa?

... Lukuja, ylioppilaselämää, lukuja, osakuntaelämää, johon kiihkeä

_viha_, >puolueviha, henkäili myrkkyjänsä. Agitatsioonimatkoja,

lähetystöihin osanottamista ja vihellyskonsertteja. Ikäviä asuntoja,

ikävästi kalustetuissa huoneissa ja vieläkin ikävämpiä ruokapaikkoja,

joissa kaikkien hyvien tapojen ulkopuolella oleva joukkosyöminen,

mieluisan ja viihdyttävän tunteen asemasta, tuotti sielullista

kärsimystä kaksi kertaa päivässä. Jonkun ystävällisen kodin valaistut

suojat loivat lämpöä ja viehätystä tähän kuvaan, mutta nekin olivat

harvat ja enemmän tai vähemmän puolue-elämän karsinoimat: jos liittyi

läheisemmin yhtäälle, niin toisaalla kylmennyttiin, aivankuin olisi

talon vieraan havaittu seurustelevan rikoksellisissa piireissä.

Sitten oli kyllä vielä koteja, joihin eri puolueisiin ja piireihin

kuuluvat ylioppilaat olivat tervetulleita, mutta niissä taas paasattiin

ainoita, oikeita ja autuaaksi tekeviä mielipiteitä, sekä poliittisissa,

että taidekysymyksissä sellaisella paatoksella, että se vähitellen

alkoi korvia särkeä, eikä lopuksi enää mitenkään tehonnut kodittomaan

ylioppilaaseen, ei edes teen, eikä taloissa vierailevain taiteilijain

musiikkiesityksien lomassakaan. Mutta kun ystävällistä huolenpitoa

nauttinut ylioppilas sitten kerran hiljaa sulki noitten talojen ovet,

kiitollisena siitä minkä todella oli voinut ottaa vastaan, niin sai hän

joskus myöhemmin huomata, että rakastettavien emäntien valkeissa

käsissä oli myöskin taitavasti kätketyt kynnet, jotka joskus, sopivassa

tilaisuudessa, pienellä raapaisulla muistivat omille huivilleen ennen

aikojaan pyrähtänyttä linnun poikaa... Vaikka eihän vahinko noille

rakastettaville rouville suinkaan ollut suuri, sillä tulihan

ylioppilaita joka vuosi uusia, ja monen monet heistä olivat Helsingissä

kodittomia ja tarvitsivat valmiita mielipiteitä, herättävää kiihoitusta

oikeisiin asioihin... teetä, valoa ja musiikkia...

Heikki hymähtää näitä aikoja muistaessaan.

Mitä hyvää oli vetää suoraan koulunpenkiltä tulevat nuoret pohtimaan

kysymyksistä, joista maan kypsyneimmät ja kaukonäköisimmät henkilöt

olivat eri mieltä? Ja miksi usuttaa nuorisoa puoluetta tai toista

vastaan, kun he tai heidän yllyttäjänsä eivät kuitenkaan voineet nähdä

ja tietää puoltakaan siitä, mitä ruorissa olevat miehet näkivät ja

tiesivät ja mitkä seikat heidän tekoihinsa vaikuttivat.

Ainoa varma tulos oli se, että heissä yhä voimakkaammaksi iti _viha_,

jo koulun penkillä kylvetty _viha_, kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka

eivät olleet heidän kannallaan.

Oikeus ja kunnia!

Heikki oli vakuutettu ettei tässä maassa milloinkaan ennen mikään

ohjaksissa oleva vanhempi polvi ollut siinä määrin itse sekaantunut, ja

nuorisoltakin sekoittanut käsitteitä oikeudesta ja kunniasta kuin mitä

oli tehty hänen ylioppilasvuosinaan.

Mitä toiset pitivät loistavana sankaritekona, se oli toisista mitä

inhoittavin pimeyden työ. Mikä toisista oli ehdotoin isänmaallinen

velvollisuus, se oli toisista maankavallusta. Ja puolella ja toisella

osoitettiin auktoriteetteihin, joilla oli kunniakas menneisyys

takanaan.

Ah, miksi ei silloin ollut ketään, joka olisi sanonut nuorille

ihmisille, että tämä maa ei ole täynnä vain sankareita ja

maankavaltajia, vaan jotenkin tasaväkistä väkeä, joka riitelee eri

teistä, vaan joilla on sama päämäärä. Ja sanonut, että paljon täällä

_taistellaan vallasta!_

Mutta sitä ei kukaan sanonut. Sen sijaan koetti jokainen, jolla

vähänkin oli tilaisuutta joutua ylioppilaitten kanssa kosketukseen,

vetää heitä omalle tahollensa, omia asioitansa ajamaan, välittämättä

siitä, kuinka kesken-kypsyneiksi ja kiihkosieluisiksi he täten

kuumennettiin. -- Politiikasta puhumattakaan, johdettiin nuoret,

useinkin suoraan maan sydämestä tulevat ylioppilaat, kuumimpiin

teatteririitoihin, johtajakysymyksiin ja Kansallisteatterin

"taiteellista tasoa" arvosteleviin kokouksiin. Ja kuitenkaan eivät

monetkaan noista, joitten henkilölukuisuuden ja ylioppilaslyyran takaa

heitä kalastaneet ryhmät ampuivat, ennen ensimäistä ylioppilassyksyään

olleet nähneet muuta kuin joitakin maaseututeatterin tai jonkun

kotipaikkakunnallaan vierailevan kiertueen esityksiä. Mutta kun hienot

herrasväet aivan vakavina veivät heidät tähän korkeantaiteelliseen

rintamaan, niin alkoivat he itsekin uskoa, että koko maailmassa taide

on helpointa ymmärtää. -- Ja ehken jo seuraavana vuonna olivat useimmat

löytäneet Kansallisteatterilla oman johtajaehdokkaan, jonka

syrjäyttäminen oli ilmeistä vääryyttä. Mutta sitä seuraavana keväänä

olivat monet näistä, toisten esitaistelijoista, tulleet siihen

hiljaiseen vakaumukseen, että paras johtaja olisi juuri hän itse!

Useimmat odottivat vaatimattomina, että joku toinen olisi hänet

keksinyt ja koettivat teatterin toimintaa sättien ja alasrepien

herättää ympäristöänsä huomaamaan, mitenkä korkeat vaatimukset heillä

oikeastaan olivat. Mutta ne, jotka suuren innostuksen herättäminä

olivat kirjoittaneet jonkin seuranäytelmän ja varsinkin, jos se tekijän

harjoittamana oli esitetty hänen kotipaikkakuntansa nuorisoseurassa, ne

olivat jo paljon häikäilemättömimpiä "kruunun tavoittelijoita".

Heikin täytyi naurahtaa kaikkea tätä muistaessaan.

Olihan heillä hyvä, jopa parhainkin tarkoitus, kaikilla noilla hyvillä,

rakkailla ihmisillä... Ja sitäpaitsi heillä oli jotakin, jota hänellä

itsellään ei ollut: suuri usko ja luottamus omaan kykyynsä ja

erehtymättömyyteensä. Kenties sekin oli syntymäpäivälahja, jota olevat

olosuhteet sittemmin olivat suotuisasti vaalineet ja joka kenties teki

omistajansa yhtä onnelliseksi kuin varmaksi...

Mutta omasta puolestaan ei hän edes näissä taiteellisissakaan,

julkisissa tai yksityisissä kokouksissa, ollut saanut muuta kuin

sieluunsa kaunaa ja kiihkoa vieraita henkilöitä kohtaan, joita ei hän,

eikä suurin osa muistakaan läsnäolleista, tuntenut useinkaan muuta kuin

nimeltä. -- -- --

Ester Forssnerin kuva väikkyi niissä vuosissa kaikkialla, aina viime

kuukausiin saakka.

Viime kuukausiin... Niin, siitä oli todellakin vasta puolen vuotta kun

hän oli matkustanut ulkomaille.

Ester Forssner... jalojäseninen, lempeäsilmäinen gaselli. Ester

Forssner... notkea, kimmeltäväsuomuinen... Mikä hän oikeastaan olikaan

sisimmältä olemukseltaan?

Kaksoissielu... Arvoitus...

Ester Forssner oli tullut samana syksynä Helsinkiin kun Heikkikin. Hän

lauloi erään yksityisopettajan johdolla ja piirusti yliopiston

piirustussalissa.

He olivat kihloissa, tosin ilman sormuksia, ilman julkaisuja, mutta

heidän kummankin lähimmät omaisensa tiesivät sen ja heidän

toveripiirissäänkin se oli julkinen salaisuus. Alituiseen ja kaikkialla

he olivat yhdessä. Esterin kautta joutui hän, maallikko, heti alussa

kaikenlaisiin taiteilijapiireihin, jotka päivä päivältä enemmän ja

enemmän tulivat Esterin vakinaiseksi maailmaksi.

Päivän tunnussanana oli _elää_, elää polttavasti, täyteliäästi. Tuskin

koskaan Helsingissä oli kiihkeämmin syöksytty elämän nautinnoihin kuin

siihen aikaan. Tuskin koskaan enemmän puhuttu "elävästä elämästä",

lihasta ja verestä, kuin noina vuosina, jolloin toisaalta veljesviha

pimitti ilman ja ulkonainen painostus suorastaan henkeä ahdisti.

Elää, elää, syöksyä rinnoilta rinnoille, poimia paljon, nauttia paljon,

"polttavasti", "sykähtelevästi", "elävästä elämästä", "lihasta ja

verestä"... kun kerran nautinto oli elämän korkein päämäärä... ja kun

elämä oli lyhyt, niin lyhyt.

Ilmestyi profeettoja ja papittaria, jotka sanoin ja teoin näyttivät

esimerkkiä, miten pian ohi kiitävä elämä oli elettävä. Samppanja-humala

oli korkein extaasi, mihin lihaa ja verta oleva ihminen saattoi päästä,

ja siinä tilassa jokelletut sanat olivat korkeimpia henkisiä

kalleuksia, joita muistiin piirtämään kultakynäkin oli liian halpa...

Syntyi kokonainen kirjallisuus, joka kyynillisellä terävyydellä piirsi

kuvia...

Kun kerran ihminen oli lihaa ja verta, kun ihana maa kerran oli niin

paljon lähempänä kuin kaikki kalpeat taivaat, niin tottahan ne, jotka

pöyhivät rikkakasoja, olivat lähempänä ihmistä ja elävää elämää kuin

aamun kajastuksessa, puitten latvoissa laulavat linnut...

Ja taas puhuttiin lihasta ja verestä, ja nautittiin makuukomeroista tai

takapihalta verrattomalla havaintokyvyllä ja hämmästyttävällä

objektiivisuudella piirretyistä kuvista.

Mutta kummallisinta oli, että vaikka nuo ihmiset puhuivat vain lihasta

ja verestä, enemmän kuin niistä puhutaan teurastuslaitoksissa, niin

eivät tämän opin apostolit suinkaan mitään ruumiillisen terveyden

kukoistavia perikuvia olleet.

... Heikki muisti pitkän sarjan olentoja, jotka olivat keskellä

kirkasta aamupäivää kuin painajaisen ajamia, kasvot harmaina, silmät

sameina. Hän muisti miehiä, jotka olivat kuin mullasta nostettuja, ja

naisia, niinkuin luuturiepuja. -- Heitä oli pitkä jono ja heihin

liittyi yhä uusia. Olihan monilla joukkueen etupäässä kulkevilla

jumalallinen soihtu kädessään, miksi siis olisi epäilty liittyä

mukaan... Eteenpäin, eteenpäin! Olihan rakkaus vihdoinkin keksitty

samaksi kuin aistilliset nautinnot. Ja kuinka suuremmoista: monet maan

parhaista ja lahjakkaimmista uskalsivat sen sanoa! Olihan se

suurenmoista, että vihdoinkin oli revitty kaikki romanttiset,

sievistelevät harsot ja verevä, terve totuus sanottiin oikeilla

nimillään.

Rakkaus...! Mitä se oli muuta kuin neitseellisissä tornikammareissa

joutilaisuudessa kirjailtu kellastunut pitsi...

Uuden ajan nainen sanoi, että siinä suhteessa ei tarvinnut puhua muusta

kuin uroksesta ja naaraasta... Kaikki mitä siihen lisättiin se oli

pelkkää koru-kirjailua. Ihminen oli vain lihaa ja verta! Ottakoon

jokainen elämältä minkä suinkin sai. Ja katsokoon jokainen eteensä. Se

oli lyhyttä ja selvää!

Mutta kun ihmiset joskus yksinäisinä hetkinään näkivät elämänsä

nautintojen täyttämän tyhjyyden ja olemuksensa sisäisemmistä uumenista

kuulivat uupuvia huutoja, niin uskoivat he sen olevan vain väsymystä,

perinpohjaista, pieniin oloihin ja typeriin ihmisiin kyllääntymistä,

jolloin äitien maidossa imetyt, kymmenissä polvissa perityt,

kummitustarinat heräävät elämään terveimmässäkin mielikuvituksessa...

Seuraavana aamuna näytti elämä taas paljon valoisammalta, niin että

eilisiltainen mieliala aivan ihmetytti. Illalla täytettiin lasit taas

uudella viinillä.

Vihdoin ei salaperäistä nyyhkintää enää kuulunut ollenkaan. Ja ihmiset

uskoivat olevansa yläpuolella hyvän ja pahan...

He menivät huumaantuneina ajan virran mukana.

Ester oli hänen, kokonaan hänen... Mitä he olisivat odotelleet! Ketä

liikutti, olivatko he mies ja vaimo paria vuotta aikaisemmin tai

myöhemmin? Olihan elämä heidän omansa. Vain itselleenhän he olivat

kaikesta edesvastuussa. Ja jos kukaan enää rakkauteen uskoi, niin

ainakin heidän tunteensa sitä olivat. Esterillä olikin tapana laskea

leikkiä heitä sitovista, aikaisten nuoruusvuosien "kultalangoista",

jommoiseen ylellisyyteen ei tämänpäivän liitoilla enää ollut varaa.

Olivathan heidän tunteensa lapsellisista haaveiluista kasvaneet niiksi

voimakkaiksi siteiksi, jotka päivä päivältä yhä voimakkaammin liittivät

heidät yhteen, monista eroittamaan pyrkivistä seikoista huolimatta,

jommoisina erilaiset harrastukset, toverit, ja päivän polttavissa

kysymyksissä eriävät mielipiteet, tuon tuostakin uhkaavina päätään

nostivat.

... Mutta mikään ei ollut Heikistä mitään, kun Ester oli hänen. Koko

elämä oli aivankuin epätodellista onnen huumaa. Ja usein ajatteli hän

nöyrästi, että saavuttamansa onni oli ansaitsematon, täydellisesti

ansaitsematon ja paljoon velvoittava. Olihan ihmeellistä, että Ester,

tanssijaisten liehakoitu kuningatar, laajain toveripiirien

hemmoittelema lupaava taiteilijatar ja yksityisjuhlien säkenöivän

sukkela-kielinen ilon pitäjä, oli hänen, tavallisen ylioppilaan, jota

ei kenties missään olisi erikoisemmin huomattu muuten kuin Ester

Forssnerin sulhasena. Ja kuitenkin olivat monet tunnetut leijonat

iskeneet kokeneet silmänsä Esteriin. -- Toverit varoittelivat Heikkiä

usein, mutta hän oli aivan rauhallinen ja varma. Olisihan Ester jo

aikoja sitten voinut lentää hänen luotansa, jos olisi tahtonut. Ja

kuitenkin oli hän, jota koulutytöstä saakka oli kevytmieliseksi

parjattu, ollut uskollisista uskollisin...

Niihin aikoihin Heikki oli ollut varmasti vakuutettu, että Ester

saattoi olla oikullinen, mutta ei kevytmielinen. -- Alituiseen hän oli

myöskin Esterille kiitollinen siitä hienotunteisesta tahdikkaisuudesta,

jota hän osoitti, kuu innokkaat ihailijat Heikin läsnäollessa käyttivät

hyväkseen heidän julkaisematonta suhdettaan. Liian kärkäs lähestyjä sai

aina tuntea tulleensa liian myöhään...

Muutama ihana viikko kului onnessa, joka oli kirkas ja selkeä kuin

poutapäivän taivas. He eivät tuskin muita ihmisiä maailmassa

huomanneetkaan kuin toinen toisensa. Elämä oli hyvää ja hymyilevää. Ja

eikö onni ollut viisautta? Oli äärettömän viehättävää omistaa toisensa

näin, ilman, että siitä kukaan tiesi. Kuinka typeriä he olisivatkaan

olleet, jos olisivat hukanneet nuoruusvuotensa kuluttavassa

kaipauksessa, kulkien toistensa rinnalla kuin munkki ja nunna. -- Mutta

vapauttavat sanat olivat olleet itse ajan ilmassa... Heikki oli ollut

onnellinen ja Ester oli vakuuttanut samaa. Se oli ollut niin

kummallista. Keskellä ihmisvilinääkin kulkivat he noina viikkoina

aivankuin omassa, kauniimmassa ilmakehässään, joka sulostuttavana

seurasi heitä kaikkialle, ilman, että ihmiset heidän ympärillään sitä

huomasivat tai pääsivät siihen tunkeutumaan.

Mutta silloin alkoivat ensimmäiset pilvet nousta. Ester muuttui

yhtäkkiä selittämättömän ärtyiseksi ja oikulliseksi. Pienimmästäkin

poikkipuolisesta sanasta nosti hän suuria kohtauksia, jotka ensin kyllä

piankin päättyivät kyyneleihin ja suloiseen sovintoon, mutta vähitellen

muuttuivat ne yhä vaikeimmiksi. He eivät enää tavanneet toisiaan

useampaan päivään, ja aivankuin Heikkiä härnätäkseen liittyi Ester

seurustelemaan piireissä, joita Heikki ei voinut sietää. Jonkun päivän

kuluttua he kuitenkin taas sopivat kaikki ja nauroivat erossa elettyjen

päivien ajatuksille. Ja taas näytti heidän onnensa nuortealta ja

raikkaalta kuin ruoho aamukasteessa.

Silloin oli tullut eräs hirveä päivä, jonka pienimmätkin yksityiskohdat

olivat syöpyneet hänen mieleensä niinkuin teräkseen piirrettyinä.

Hän oli parina päivänä turhaan käynyt Esteriä tapaamassa hänen

asunnossaan, mutta siellä sanottiin neiti Forssnerin lähteneen

jonnekkin maalle, josta hänen oli pitänyt palata heti seuraavana

päivänä. Eikä sanaakaan, riviäkään kenellekkään? Ei mitään! -- He eivät

edes viimeisimpinäkään aikoina olleet mitenkään toisiaan sitoneet,

mutta sittenkin oli Esterin käytös häntä harmittanut. Olisi hän sentään

voinut parilla rivillä ilmoittaa matkastaan, vaikka se kuinkakin

odottamatta olisi tullut, eikä jättää häntä tällaiseen ikävään

levottomuuteen...

Vasta kolmannen päivän iltana tuli Ester hänen luoksensa.

Hän on heti huomannut Esterin teeskennellyssä iloisuudessa jotakin

outoa. Ester kertoi huolettomasti olleensa muutamain tuttavainsa kanssa

vieraisilla erään rikkaan vanhanpojan huvilassa lähellä kaupunkia. He

olivat huvitelleet aivan hirveästi. Illoin oli tanssittu, aamulla

nukuttu myöhään ja automatkallakin olivat he olleet. Kutka siellä

olivat olleet? Ester mainitsi pari naista ja herraa, joitten nimillä ei

Heikin korvissa ollut lainkaan hauska kaiku. Mutta Heikki ei vielä

sanonut mitään. Ja Ester jatkoi yhtä huolettomasti: -- Ai niin, sitten

siellä oli vielä Erik Seger, tiedäthän sinä, laulaja, josta nykyään

koko Helsinki puhuu. Hän on aivan ihastuttava ihminen.

Paha tuuli, joka jo parin päivän ajan oli Heikkiä ajoittain

puistatellut, valtasi nyt hänet kokonaan ja katsomattakaan Esteriin

sanoi hän ylenkatseellisesti: -- Mikä ihastuttava! Tuollainen

toreadore... jommoisten jälessä te naiset aina juoksette. Rouva Ekmania

ja neiti Kaartoa minä en ihmettele, mutta että sinäkin viitsit...

Ester nousi kävelemään, virkkoen näennäisesti tyynenä ja

välinpitämättömänä: -- Mitäpä minäkään olisin muita naisia kummempi.

-- Siltä se näyttää, mutta voisit sentään hiukan ajatella

mainettasikin, eikä päiväkausiksi liittyä ensimäiseen vastaan tulevaan

sakkiin, tuollaisiin...

Ester nosti harson kasvoiltansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen ja

kummastelua teeskentelevällä äänellä kysyi:

-- Ja ketä se liikuttaa?

-- Ellei sinua, niin ainakin minua! vastasi Heikki jäykästi.

-- Sinua! Ester näytteli yhä suuresti kummastunutta, mutta hän alkoi

kuitenkin käydä epävarmemmaksi.

-- Niin minua! Minusta ei ole lainkaan yhdentekevää minkälaisissa

seuroissa sinä kulloinkin iltasi vietät, sanoi Heikki yhä

kiihtyneempänä.

Ester kohautti olkapäitään.

-- Sepä kummallista ja minä kun en ensinkään kysellä ärhentele sinulta,

missä olet nämä iltasi viettänyt, enkä tule sitä koskaan tekemäänkään.

-- Sinä tiedät hyvin, että minä en ole ollut millään salaperäisillä

matkoilla.

Ester käveli lattialla notkeana ja sirona.

-- Minäpä olen ollut, sanoi hän ärsyttävän veikeästi.

Heikki nousi pöytänsä äärestä kiihtyneenä, astui pari askelta Esteriä

kohden ja katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Mutta niin totta, kun sinä olet minun vaimoni, sinä et tee samoin

toista kertaa, sanoi hän painostaen jokaista sanaa.

Ester nauroi, kummallista kylmää naurua.

-- Sinun vaimosi! kertasi hän ivallisesti ja tehden suuren

hovikumarruksen, jatkoi: -- Minun herrani ja mieheni! "Minun

vaimoni...!" Sinä sanot sen aivankuin olisi kysymys jostakin

kotieläimestäsi. Se on liikuttavaa. "Minun vaimoni!" ilkkui Ester.

-- Naura vaan, Ester! Mutta asia on sittenkin niin, että se on minusta

kaunein ja kunnioittavin nimitys, millä mies voi rakastamaansa naista

kunnioittaa.

-- Siitä kauneudesta minä kiitän. Ester nauroi taaskin ylimielisesti.

-- Mitähän minun eilisiltainen seurani sanoisi, jos kuulisivat kuinka

eräs miellyttävän näköinen nuori mies noin herttaisen viattomasti

kutsuu minua omaksi vaimoksensa...

Heikki tulistui.

-- Minä välitän viisi sinun eilisestä seurastasi, sanoi hän kiivaasti.

-- Mutta sano sinä, mitä sinä itse mielestäsi kuvittelet ja olet

kuvitellut olleesi minulle?

-- Ester Forssner... Esterin ilme oli mitä viattomin.

Heikki ei vastannut mitään. Hän tunsi, että kaikki loppuu huonosti, jos

he vielä jatkavat tästä asiasta. Tällä hetkellä hän vihasi Esteriä.

Minkähän nimen Ester olikaan antanut heidän suhteellensa...? Oh, se oli

ilettävää kaikki... Ah, kuka ja mikä oli hän, joka istui tuossa

vastapäätä, alati vaihtelevine hymyinensä, silmissään kyyn vihaa...

Heikki puristi kädellään pöydän kulmasta, peläten seuraavassa hetkessä

särkevänsä kaikki vuosien kuvat...

Esterkin nähtävästi katui äskeistä ilvehtimistään, sillä hetken

äänettömyyden jälkeen hän selitti:

-- Minusta vaimo-sana tuo aina mieleeni jotakin kauhean vanhanaikaista:

kuvan naisesta, joka keittäen tai sukkaa kutoen odottelee miestänsä,

jota hän ajattelee ja kutsuu sukunimeltään, johon hän miehen kuoltua

liittää sanan autuas... Samassa Ester irroitti hatustaan pari neulaa,

joilla hän oli sukkaa kutovinaan ja suu supussa huokasi: "missähän

Wuolle viipyy...?" Sitten heitti hän neulat pöydälle ja ryhtyi

esittämään toista kuvaa. Hän oli nyt olevinaan vanha mummo, joka hiljaa

itseään huojutellen mumisi: "autuas Wuolle..."

Vaikka Heikkiä tämä näytteleminen tympäisikin, niin oli Esterin

kukoistavan olemuksen ja hänen esityksiensä välillä niin koomillinen

vastakohta, että hänen täytyi naurahtaa ja hänen paha tuulensa alkoi

hälvetä. Ester oli kuitenkin sama, verraton Ester, silloinkin, kun hän

oli kuin pieni paholainen...

-- Miksi me tässä sanoista riitelemme! Tiedäthän sinä, etten minä sinun

vapauttasi tahdo rajoittaa. Hän lähestyi Esteriä, tarttuen hänen

käteensä.

Mutta Ester riistäytyi irti, notkeasti, niinkuin kissanpoika.

-- Anna minun olla! sähisi hän, nousten kävelemään. -- Ja rajoita tai

ole rajoittamatta, mitä se minua liikuttaa!

Heikki katseli häntä hämmästyneenä. Hän kun oli luullut sovinnon jo

olevan lähellä.

-- Mikä sinua sitten liikuttaa? Sinä, Ester, olet tänään aivan

mahdoton.

-- Ja sinä vielä mahdottomampi! Ester istui tuolillaan kuin kivettynyt.

-- Tämä kaikki on niin surkeata! Heikki sanoi sen hiljaa ja

masentuneesti.

-- Niin on! iski Ester, katsellen akkunasta näkyvää lehmuksen latvaa,

jonka tummissa oksissa vielä värjyi muutamia keltaisia lehtiä. Heikki

näki, kuinka hänen sieramensa alkoivat kiihtyneesti liikehtiä, niinkuin

rotuhevosen, ja kuinka ivallinen uhman ilme uudestaan palasi hänen

suunsa ympärille. Kun hän viimein käänsi silmänsä Heikkiin olivat ne

vihasta hehkuvat.

-- Kyllä meitä naisia aina ja kaikkialla syytetään

epäjohdonmukaisuudesta, mutta kyllä te miehet usein olette monta kertaa

epäjohdonmukaisempia. Hah! Ajatellaan nyt, että sinun _vaimosi_ --

niinkuin sinusta on kauneinta sanoa -- että sinun _vaimosi_ on

viettänyt pari vuorokautta epäilyttävien naisten ja herrain seurassa.

Mitä sanoo ja tekee rakkaudesta hiukeneva aviomies, kun hänen

Magdaleenansa kolmantena päivänä palaa hänen luoksensa? Hiukan

hämmästelee seuraa, jossa hänen _vaimonsa_ sanoo olleensa -- ja lopuksi

ojentaa sovinnon kättä!

Ester nousi kävelemään ja lisäsi pilkallisesti:

-- Se on niin haaleata kuin tämä pohjolan lokakuun päiväpaiste. Hän

pysähtyi äkkiä ja linkosi vielä: -- Ja se on niin häpeällistä!

-- Jo riittää! Oletko sinä hullu? -- Heikin kasvoille nousi tummaa

punaa, mutta hän koetti kaikin voimin hillitä itseänsä. -- Ester ei

ollut kuulevinaankaan, vaan yltyi uudestaan puhumaan:

-- Sen minkä tunnen miehiä maailman kirjallisuudesta, niin

sicilialainen mies tällaisessa tapauksessa surmaisi naisensa...

Italialainen potkisi häntä kuin muhamettilainen koiraansa ja

karkoittaisi hänet kadulle, heittäen hänen tavaransa akkunasta

jälessä...

-- Ester...!

Mutta Ester näytti juopuvan omista sanoistaan.

-- Pohjoismainen mies ottaa vaimokseen minkä maailman laahaaman

tahansa...

-- Siksi, että hän on vapaamielisempi ja vähemmän itsekäs! sai Heikki

väliin sanotuksi.

-- Ei kun siksi, että hän on kylmempi ja tunteiltaan kitukasvuinen.

Sormien läpi katsoen omistaa hän usein rakastajattarensakin suosion,

jakaen sen tietensäkin toisten kanssa...

-- Mitä sinä tarkoitat? Ester, sano... sano heti!

Ester väistyi pari askelta, mutta niskojansa heittäen uhmasi hän

vieläkin:

-- Sitä, kun sanonkin...

Mutta samassa hän yhä peräytyi ympäri huonetta. Heikki seurasi häntä

askel askeleelta. Koko maailma näytti palavan... Hän ei nähnyt

minnekkään... hän ei osannut tästä kauheudesta ulos, eikä sisälle...

hänen täytyi kulkea vain erästä kummallista silmäparia kohden, joka yhä

etääntyi... Mitä hän aikoi sanoa...? Mitä se olikaan...? Mitä hän

olikaan kuullut...? Ja mitä...? Jakaa, jakaa... Kuka? Kuka? Hän huutaa

suurella äänellä, mutta hän ei kuule mitään vastausta. Kaikki on

hetkisen hiljaa. Hän on tukehtumaisillaan, näkee vain liekkejä ja

savua, mutta hän tahtoo pimeydestäkin etsiä uudestaan tuon silmäparin

ja kiertää käsissään tuota uhmaten heittäytyvää niskaa...

Hetken kuluttua huomaa Heikki seisovansa akkunan pielessä ja samassa

hän muistaa kaikki. Huoneessa on kaikki hiljaa ja kun hän kääntyy

katsomaan taaksensa, niin hän näkee Esterin istuvan pöydän

ääressä jotakin kirjaa selaillen. Kaikki heidän ympärillään on

järjestyksessä... ja Esterkin näyttää tyyntyneeltä. Mitään kauheata ei

siis ollut tapahtunut... Ja kuitenkin...

-- Emme me toisiamme ymmärrä, mutta puhutaan nyt, kun kerran on

puhumaan ruvettu, sanoo Ester vihdoin. Ja kun Heikki ei vastaa mitään,

niin hän jatkaa: -- Jos sinä rakastaisit minua, niinkuin minä tahtoisin

olla rakastettu, niin sinun olisi tänään tänne tultuani pitänyt raastaa

minua tukasta, pusertaa käsivarteni sinisiksi, heittää minut lattiaan

ja lyödä minua. Silloin minä olisin uskonut, että sinä rakastat minua.

Tiedätkö, Heikki, vaan sellaista miestä minunlaiseni nainen voi

rakastaa ja kunnioittaa.

Heikki ei ymmärtänyt oliko tämä ivaa tai vakavasti tarkoitettu.

-- Siinä tapauksessa minä valitan, etten ole messinalainen rantajätkä

tai napolilainen camorristi, sanoi hän, lisäten väsyneesti hymähtäen:

tai edes tenori... tai sankari-osien näyttelijä.

Esterkin hymyili, ja hänen katseestaan oli aikaisemmin loistanut ilkeys

kadonnut.

Heikkiä väsytti. Miten, Jumalan nimessä, he olivatkaan näin onnettomaan

vyyhteen seonneet? Miksi hän olikaan ryhtynyt Esterin kanssa

kinailemaan tuon viattoman huvimatkan tähden. Olisihan hänen pitänyt

tietää kuinka hedelmätöntä se oli. Ja kenties Ester oli väsynyt ja

sairas. Heikki katui ja syytti itseänsä.

-- Suo anteeksi, Ester! Hän oli mennyt Esterin luo istumaan ja ojensi

hänelle kätensä.

-- Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää. Minulla kai on... mutta

eihän se siitä muutu, sanoi hän, katsellen Heikin kättä kädessään.

-- Mitenkä mieletöntä, että me tuolla lailla raivoamme, mutta minä olen

näinä päivinä ollut niin levoton sinun tähtesi, koetti Heikki

selitellä.

-- Ehkä sinulla oli syytäkin olla levoton...

Heikki säpsähti. Tahtoiko Ester uudestaan palata tuohon pyörremyrskyyn,

jonka he juuri olivat onnellisesti sivuuttaneet? Mutta hän näytti

rauhalliselta. Surulliselta.

-- Syytäkin? Mikä sinua vaivaa, rakas? Sinä puhut niin viittaillen ja

hämärästi, että en ymmärrä mitään, puhui Heikki ystävällisesti.

-- Kuka ihminen voi toiselle kyllin selvästi puhua! huoahti Ester. --

Tahdon kuitenkin sanoa, että jos sinä olisit pitänyt minusta

kovakouraisemmin kiinni, älä loukkaannu, mutta minun tekee mieleni

sanoa: väkivaltaisemmin... niin en olisi näin etääntynyt sinusta.

Etääntynyt... Heikistä kuului Esterin rauhallinen puhe aivankuin

kovalta tuomiolta. Todellakin: kaikki ymmärtämisen mahdollisuus näytti

turhalta, mahdottomalta. Näkymätön rautaesirippu laskeutui hiljaa

heidän välillensä... Mitä hyödytti sanoa mitään, kun hänellä oli

edessään joko leppymättömin vihollisensa tai ilmi hullu ihminen.

-- Mutta tiedäthän, ystäväni, että olen tahtomalla tahtonut antaa sinun

olla vapaan. Kuitenkin: vain minä tiedän mitä tuo sinun kallis

vapautesi on minulle maksanut. Ja sittenkin olen aina pelännyt sinua

liiaksi sitovani. Juuri siitä syystähän meillä viimeaikoina alituiseen

on ollutkin pieniä kohtauksia. Heikki sanoi sen toivottomasti, jotakin

sanoaksensa.

-- Nainen sanoo aina toista kuin mitä tarkoittaa. Ester katsoi häntä

hymyillen.

-- Eikä itsekään tiedä mitä tahtoo. Eikö niin?

-- Kenties...

He olivat hetkisen vaiti. Heikki näki Esterin kasvoista, että hänellä

vielä oli jotakin sanottavaa, jonka hän jo kuitenkin tiesi...

Tarvitsiko kaikkea sanoa, sanoa moneen kertaan...

Huoneessa oli jotakin sanomattoman tuskallista.

-- Minä lähden muutaman päivän kuluttua ulkomaille, aloitti Ester

hiljaa.

Heikki irroitti kätensä hänen kädestään ja hiveli sormellaan

kiilloitettua pöydän reunaa, virkkoen niinkuin unissakulkija:

-- Hänen kanssaan...

-- Niin...

Huoneessa alkoi jo hämärtää.

Ester nousi lähteäksensä. Hän tarttui Heikin käteen, niinkuin tartutaan

arkussaan makaavan kuolleen miehen käteen, ja sanoi puoleksi itsekseen:

-- Sinun kätesi ovat niin kauniit. Liian kauniit... Sinussa on kaikki

liian kaunista... Ester laski käden hiljaa pöydälle.

Heikki näkee vielä, kuinka hän asettaa hattunsa vaatekapin peilioven

ääressä ja lähestyy häntä uudestaan, painaen nopean suudelman hänen

huulillensa ja poistuu melkein äänettömästi, niinkuin poistutaan

kuolleen luota...

Ulkoa kajastaa seinään katulyhdyn kuutamomaisen kelmeä valo.

Boulevardin lehmuksen oksain suurentuneet varjot liikkuvat seinällä

hiljaa, niinkuin jättiläiskokoinen hämähäkin verkko...

3.

Heikki oli kauan istunut puolihämärässä huoneessaan tuijottaen

sulkeutunutta ovea.

... He leikkivät kotikaupunkinsa puistossa ja uittavat rantalaitureilla

uusia laivojansa. Esterin laiva on jo kaukana, niin kaukana, että lanka

jo on loppuun kehkeytynyt ja alkaa kiristää. Silloin Ester huudahtaa ja

taputtaa käsiään. Kaikki toisetkin lapset huutavat ja hyppivät

ihmetellen: "Esterin laiva menee, Ester on päästänyt laivansa

menemään..." Hetkisen katselee Ester yhä kauemmaksi häipyvää laivaansa,

mutta sitten hän käskee Heikkiäkin laskemaan laivansa menemään ja kun

hän ei suostu siihen, niin Ester lyö kerän hänen kädestään. Kerä vierii

laiturilla ja on juuri putoamaisillaan järveen, kun Heikki sen

saavuttaa ja itku kurkussa alkaa nopeasti keriä lankaa. Kun hän

vihdoinkin saa laivansa laiturille nostettua, niin Esterin laivaa ei

enää näykään... Mutta toiset lapset huutavat, että Honkaniemen takana

tuulee, vaahtopäitä näkyy tänne saakka... Ester ei ole millänsäkään,

vaan naureskelee rannalla, mutta Heikin valtaa suuri tuska. Laiva menee

iäksi, iäksi... eikä Ester ymmärrä sitä...

... Kirjeitä, valoja ja suudelmia. Eroa, kyyneleitä ja kuukausien

katkeruutta.

Vihdoin vuosien takaa sukeltaa muuan uneksittu kuva... Ester lepää

hänen käsivarsillaan hänen vaimonansa, kauniina, jumalallisena.

Hiljaisuuden urut soivat heidän ympärillänsä ja kullanraskaina

vierähtelevät onnen hetket ijäisyyteen. Ester avaa ihmeelliset

silmänsä ja katselee häntä kauan. Mutta kun hän sulkee silmänsä, niin

kuiskaa hän: "sinä olet niin... virheettömän... kaunis..." ja hänen

huulillaan viipyy kummallinen väre, jota on mahdoton ymmärtää... Se on

Heikille kuin kylmä pisara suoraan kuumalle sydämelle, vaan hän ei

tahdo muistella sitä, eikä ajatella sitä, vaan puristaa tuon uinailevan

olennon rintaansa vasten...

"... Sinun vaimosi...!" Pilkallinen huudahdus viiltää hänen luitansa ja

ytimiänsä, aivankuin kylmän sahanterän vihlova raapaisu. Hän havahtuu.

Huone on puolipimeä. Seinällä katulyhdyn valossa heiluvat puitten

oksien varjot. Ester on poissa. Kaikki on todellisuutta...

Aikaiseen seuraavana päivänä hänen oli täytynyt lähteä muutaman päivän

matkalle. Raittiissa aamuilmassa asemalle ajaessaan olivat eilisillan

tapahtumat ihmeellisesti pienentyneet. Ne näyttivät mahdottomilta. Hän

suorastaan ihmetteli, mitenkä oli voinutkaan noin syvästi antautua

tuollaisiin tunnelmiin. Olihan Esterillä ja hänellä niin paljon

yhteistä, niin paljon siteitä, että niitten katkominen olisi samaa kuin

melkein koko nuoruutensa irti leikkaaminen... ja hävittäminen. Hän,

Heikki, tunsi elävästi, että hänelle se olisi suoranainen mahdottomuus,

eikä hän voinut uskoa, että Esterkään voisi... Heillä oli eilen

sattunut olemaan onneton hetki kummallakin, mutta varmaankin kaikki

taas tulisi hyväksi, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Mutta hän

lupasi itselleen vastedes vakavasti tällaisia kohtauksia välttää, minkä

se suinkin hänestä riippui. Olihan onni epäilemättä myöskin

viisautta...

Hän saapui iltajunalla Helsinkiin ja kiirehti viemään matkalaukkuansa

kotiin. Jotenkin varmaan luuli hän kirjeenkin kotona odottavan. Mutta

siellä ei ollutkaan mitään... Pettyneenä lähti hän Esteriä tapaamaan.

Mutta tultuaan hänen asuntonsa kohdalle hän näki jo kadulle, että

huoneessa ei ollut tulta. Turhaa oli siis mennä kysymäänkään. Hän

käveli alakuloisena kadulla, miettien minne menisi, sillä tänäiltana ei

hän enää Esteriä tapaisi, eikä häntä kotiinkaan haluttanut. Silloin

muisti hän yhtäkkiä, että tänäänhän oli jokin suuri iltama

seurahuoneella. Kello oli jo yhdeksän. Hänen täytyisi vielä mennä

kotiin pukeutumaan. Ohjelma olisi jo kokonaan loppuun suoritettu,

ennenkuin hän sinne ennättäisi, mutta sehän oli saman tekevää. Hän

päätti sittenkin lähteä.

Seurahuoneen suuressa salissa tanssi "kultainen nuoriso" parhaillaan,

kun hän oli sinne ennättänyt. Hän koetti nopeasti silmäillä yli salin,

näkyisikö Esteriä... Mutta ei näkynyt. Hän aikoi juuri lähteä

alakertaan, kun joku takaapäin tarttui hänen käsivarteensa. Antti

Wiljakka! Heikki ilostui edes jonkun läheisemmän tuttavan tavatessaan.

-- Täällähän mies on ja aivan entisellään ja me kun tuolla juuri Aino

Kajavan kanssa juttelimme, että maako sinut on niellyt, kun et eilen

ollut laivalla Esteriä saattamassa.

... Esteriä saattamassa...!

Ester oli sittenkin tarkoittanut täyttä totta... Mutta näin pianko se

olikin tapahtunut... Hänen oli ollut vaikea saada sanaa suustansa,

Antin siinä hyväntuulisena katsellessa häntä suoraan silmiin. Hän sanoi

olleensa matkalla ja sitten taas tulvahtivat ajatukset sekoittavana

ryöppynä...

-- Sitähän minäkin, -- vaikka Aino täällä jo arveli ja uskotteli

minulle vaikka mitä. Kai sinä tiedät, että Seger, tuo uusi

Helsinkiläinen komeetta, matkusti samalla laivalla ja siitäkös on

tytöille tullut päänvaivaa, varsinkin, kun sinuakaan ei Esteriä

saattamassa näkynyt.

Heikki oli koettanut verhoutua suureen välinpitämättömyyteen ja

vastasi:

-- Antaa menevien mennä... yksin tai yhdessä...

Antti säpsähti.

-- Älä helvetissä! huudahti hän välittömästi.

-- Totta se on.

Antti oli katsellut häntä hetkisen niinkuin katsellaan miestä, joka on

kadottanut kokonaisen kuningaskunnan, mutta sitten tarttui hän hänen

käteensä ja lujasti sitä pusertaen sanoi:

-- Nyt sinä tarvitset muutamia oikein hyviä ryyppyjä, Heikki, että et

vilustu... tai saa nuhaa... Tule! Mutta älä kiusallakaan kerro Ainolle

mitään, sillä hän ei nähtävästi tiedä mitenkä asiat ovat, vaikka

aavisteleekin.

Heikki olisi mieluummin lähtenyt pois koko juhlasta, mutta toisaalta

Antin reippaus teki hänelle hyvää. He pujottelivat väkijoukon lomitse

Ainon luo.

Aino Kajava oli yhtä naukuva ja teeskennelty kuin ennenkin.

-- Kas vaan! -- hän ojensi Heikille kätensä primadonnamaisen

suurenmoisesti, -- ja minä kun olin aivan varma, että sinä olit eilen

laivassa piilossa ja seurasit Esteriä. Matkoilla! Kuka nyt lähtee

matkoille juuri siksi päiväksi, kun tuollainen tyttö lähtee

kotirannasta. Se oli suurenmoista! Rantalaituri oli väkeä mustanaan.

Puoli Helsinkiä oli Esteriä saattamassa ja toinen puoli Erik Segeriä...

Aino katseli häntä tutkien, mutta jatkoi edelleen yhtä huolettomasti:

-- Aina minä olen Esteristä pitänyt, mutta sittenkin täytyy minun

sanoa, että joskus epäilen onko Jumala todellakin vanhurskas, kun hän

Esteriä aina auttaa. Onko sekin laitaa: Ester saa yötä päivää matkustaa

miehen kanssa, jonka vaunujen alle puolet Helsingin naisista ilolla

heittäytyisivät... ja pääsee hänen opastamanaan Italiaan!

-- Kesä kaikilla, onni yksillä, naurahti Heikki välinpitämättömänä.

-- Niin kyllä, mutta ette te tavalliset miehet ensinkään ymmärrä mitä

_tuollainen_ mies naiselle on... Jos te sen ymmärtäisitte, niin

ette ikinä meitä päästäisi heidän kanssaan matkustelemaan, jos meistä

vähänkin pitäisitte, viekasteli Aino.

-- Lempoko teitä pitelee, vapaita naisia, murahti Antti ivallisesti.

-- Ja sinä, Aino, olet aina saarnannut, kuinka rikoksellista on, edes

vain ajatuksissaan, koettaa omistaa ja sitoa toinen ihminen, huomautti

Heikki.

Aino turvautui viattomimpaan hymyynsä.

-- Mutta sehän on aivan toista kuin päästää turvattomia naisia

matkustelemaan suurten veitikkain kanssa, vastasi hän lapsen ilmein.

-- Turvattomia naisia, nauroi Antti. -- Mennään alakertaan syömään.

Mutta minä valitan, että meidän seurassamme sinä, Aino, et ollenkaan

voi nauttia tuosta ihmeellisestä turvattomuuden viehätyksestä, josta

naiset niin paljon pitävät... ellemme juo kumpikin aivan käeksi

itseämme.

Aino oli suuttuvinaan ja uhkasi Anttia viuhkallansa.

Heikkiä kiusasi heidän kisailunsa. Hänestä oli tuskallisen vaikeata

hallita ajatuksiansa ja puhua aivan toista ja nauraa tyhjälle.

Sinä iltana Heikki oli ensikerran nähnyt itsensä ja koko tähän astisen

elämänsä ikäänkuin etäämpää. Hän oli katsellut kaikkea, niinkuin

katsellaan toisen ihmisen elämää, ja kuitenkin täyttyi hänen sielunsa

suurella ahdistuksella. Tulevaisuus? Näkyikö majakoita missään? Ei! Ei

ainakaan sillä hetkellä. Tulevaisuudesta häämöitti vain harmaita

varjokuvia, niinkuin maisemasta usvaisena syysaamuna.

Aino Kajava ja Antti Wiljakka istuivat siinä hänen kanssaan, kauniisti

valaistussa, soiton täyttämässä salissa. Se toi hänen mieleensä

kevätillan Luodolla, muutama vuosi sitten. Oliko siitä todellakin vain

muutama vuosi, eikä vuosikymmeniä...? Elämä oli paljon antanut niinä

vuosina, mutta paljon se oli ottanutkin. Heistä kaikista oli paljon

odotettu. Hm... Aino Kajavan "suuruus" oli vieläkin yhtä epämääräistä

kuin silloinkin. Hän oli pari vuotta lukenut estetiikkaa ja kuumeisella

kiihkolla kuluttanut pientä perintöänsä. Kiihkein airon vedoin hänkin

oli harhaillut kimaltelevilla vesillä, etsien... mitä? Varmaankin sitä

"sykähtelevää, lämmintä ja veripunaista elämää", josta kaikki puhuivat,

mutta joka oli tyhjintä juuri siellä, missä kirkkaimmat virvaliekit

paloivat. Hänen silmäkulmissaan oli hienon hieno sädeverkko. Se oli

näiltä vuosilta, samoinkuin terävät, katkerat piirteet hänen suunsa

ympärillä ja särkyvän lasin helinä hänen naurussaan. Tuota

koulutovereitten uneksimaa "suuruutta" ei näkynyt missään. Yhtäkkiä oli

hän jättänyt kirjat ja luvut sillensä ja ottanut pienen toimen eräässä

virastossa. Mutta estetiikka-aikakautenaan valamansa kynttilän antoi

hän loistaa toisinaan joulukirjallisuustulvan keskellä, arvostelujen

muodossa, joihin väkisinkin tahtoi valua hänen suutansa piirittävän

ilmeen katkeruutta.

Ja Antti Wiljakankin maailmaa mullistavista unelmistakin elämä oli

paljon jo näinä vuosina ennättänyt tinkiä. Hänkin oli lopettanut

vahvalla uskolla aloittamansa opinnot ja oli nykyään aputoimittajana

eräässä suuressa pääkaupungin sanomalehdessä. Vuodet eivät olleet

voineet hänen reipasta iloisuuttaan olemattomiin hioa ja ulkonaiselta

olemukseltaan hän oli paisunut ainakin puolta suuremmaksi kuin mitä hän

oli ollut ylioppilaaksi tullessaan. Mutta pettynyt hänkin oli.

Alituiseen väitti hän, ettei ollut mitään sielua kuluttavampaa ahjoa

kuin jokapäiväinen sanomalehtityö, eikä mitään suurempaa humbuugia kuin

puoluelehdet ja puolueet. Mutta siitä asioita ei hän kuitenkaan ollut

mies parantamaan. Hän uneksi omasta lehdestä, josta sitten tulisi

kaikki uudistava ihanne-lehti. Kuitenkin hän oli kerran eräänä heikkona

hetkenänsä Heikille uskonut, että hän jättäisi koko alan, ja painuisi

maanviljelysalalle, jos vaan jokin siunattu sattuma sen vielä sallisi.

Kolmanneksi hän itse... Mutta olivathan unelmat unelmia aina ja

kaikille. Koska ja missä varsinkaan näinä aikoina tapasikaan suureen

sopusointuun virittyneen ihmisen, joka myönsi uneksitut päämäärät

saavuttaneensa? Ja missä hän näki suurta uskoa ja palavaa rakkautta? Ei

missään. Tasamittaista väkeä, minne vaan katsoikin. Miksi vaatia

itseltään ehjyyttä ja sopusointua, kun sitä ei ollut koko

aikakaudella...

Ja olihan muuten kaikki hyvin. Kukapa heistäkään kolmesta voi sanoa

muuta kuin pelkkää hyvää. He olivat nuoria, lahjakkaita ja

tulevaisuus... niin miksei sekin tulisi olemaan heillä yhtähyvä tai

parempikin kuin monilla muilla samanlaisista oloista lähteneillä.

Olihan kaikki hyvin...

He joivat ahkeraan toistensa maljoja.

Antti Wiljakka alkoi selittää Heikille ihannelehteänsä, joka ei pitäisi

suden eikä lampaan puolta... ja Aino Kajava sai vieraakseen erään

kirjallisen nuoren herran, jolle hän pitkin iltaa oli lasiaan

nostellut. Heikki kuunteli hajamielisenä pöytätovereitaan kummallakin

puolella. Antin sanomalehti läheni melkein huomispäivän asiaksi. Siinä

sanottaisiin kaikki asiat oikeilla nimillänsä. Klikit hajotettaisiin,

trustit kaikenkaltaiset paljastettaisiin. Mausta ja väreistä ei saisi

riidellä. Samassa Antin korviin jäi jotakin Ainon ja häntä tervehtimään

poikenneen nuorukaisen keskustelusta. Hän iski Heikille silmää ja

vaikeni hetkiseksi.

-- Se on sittenkin arvostelija, joka löytää kirjailijat ja lajittelee

heidät aivan kuin helmikalastaja helmet, sanoi nuorukainen,

tarkkaavaisena kuuntelevalle neiti Kajavalle.

-- Minä puolestani en vielä tiedä mille sijalle asettaisin Mikko Pölkyn

runot, sillä se on vastuunalaista...

-- Voi, herra Korvola, asettakaa ensimäisille sanon minä, se mies

piirtelee kuvia niinkuin etsausneulalla, huudahti Aino, hypistellen

kultaista medaljonkiansa.

Nuori mies katseli neiti Kajavan hehkuviin silmiin, joiden kulmista

viinin hehku parhaiksi oli saanut säteet silitetyiksi, ja hän vastasi

vakavana:

-- Niin, kyllähän hän syvälle laskee luotinauhansa ihmissieluun.

Antti oli kuunnellessaan sytyttänyt sikaarin. Tällainen puhe oli

hänelle liikaa.

-- Anteeksi! Ehkä herrasväki sallii pienen kysymyksen sivulta päin?

Aino Kajava ja herra Korvola havahtuivat, aivankuin heidän niskaansa

olisi heitetty kylmää vettä.

-- Kernaasti, vastasi Aino nähtävästi jo peläten pientä pilaa, sillä

Antin kasvoilla oli ivansekainen hymy.

-- Luotinauhat ja etsausneulat! Mitä helvetin rekvisiittaa ne ovat,

silloin kuin on puhe kirjallisuudesta? Maallikkonakin minä luulen

ymmärtäväni, että siitä puhuttaissa se on sana joka pitää. Sana, eikä

neulat, nauhat ja naulat!

Aino Kajava alkoi hermostuneesti nauraa ja koetti silmät pyöreänä

katselevalle herra Korvolalle selittää, että herra Wiljakka on aina

niin yllättävä...

Mutta Antti puhalteli sakeita savupilviä sikaaristansa ja sanoi

Heikille, että sellaisista helmikalastajista hän ei maksa viittä

penniä.

Herra Korvola huomasi parhaaksi poistua ja Aino alkoi läksyttää Anttia

epäkohteliaisuudesta:

-- Eivät kaikki sinun tapojasi tunne. Kiltti poika säikähtyi aivan kuin

olisi joutunut karhun pesään.

-- Olihan siellä seraafi ovenvartijana, murahti Antti.

Heikki huomasi, että Antti alkoi tulla huonolle tuulelle ja kun samassa

useita pareja lähti salista tanssimaan, niin nousi hänkin ja tarjosi

kätensä Ainolle ja he poistuivat hetkeksi yläsaliin tanssimaan.

Kun he palasivat, niin Antti oli jo hyvällä tuulella ja pöydässä oli

uusi viinipullo. -- -- --

Olihan kaikki hyvin...

Mutta sitten oli Heikistä kuin musiikki olisi häipynyt jonnekkin

äärettömän kauas, valot himmenneet, ja viereiset pöytäseurueet

kadonneet olemattomiin. Vain he kolmisin istuivat jossakin suuressa,

tyhjässä hämäryydessä. Kolme ihmistä ilman uskoa... mihinkään...

Jumalaan... rakkauteen... isänmaahan. Ei mihinkään, ei mihinkään.

Ester... Ester keinuu laivalla jossakin kaukana, toisen miehen sylissä,

ja vie joka hetki yhä kauemmaksi kaikkea sitä mikä hänelle 011 kallista

ja rakasta. Hänen nuoruusvuotensa Ester vie ja hänen tulevaisuutensa.

Niin niin... eikö koko hänen sielunsa vankina seurannut Esteriä? Mitä

hänellä enää oli.

Vanki, vanki... Hän tahtoisi tempaa itsensä irti, mutta hän on sidottu

sekä käsistä että jaloista, ja hänen ympärillään on ääretön tyhjyys.

Hetken kuluttua hän kuulee puhetta ympärillään ja kaikki alkaa valjeta

entiselleen. Antti kilauttaa hänen lasiinsa ja mainitsee hänen nimensä.

Hän hapuilee lasinsa pöydältä ja ihmettelee, että se on niin kevyt...

-- Esterin malja! sanoo hän luonnottoman rauhallisesti, vaikka sanat

tulevat kuin vuorten alta.

-- Heikki, sinä olet sentään... Antti Wiljakan ääni kuuluu aivankuin

koskien pauhun takaa hänen korviinsa.

-- Gentleman! sanoo Ainon ääni sumusta.

-- Maljasi Heikki. Mikä sinua oikein vaivaa...?

-- Maljasi!

-- Ha, ha, haa!

Ilman uskoa... mihinkään... mihinkään...

* * * * *

Ester kirjoitti hänelle jostakin matkansa varrelta.

Se oli samanlainen kirje kuin sadat ja sadattuhannet kirjeet, joita

kirjoittavat naiset, jotka eivät enää rakasta: selityksiä, puhetta

kohtalosta, eroavista teistä, ennen aavistamattoman suurista tunteista

ja taas kohtalosta, välttämättömyydestä, jota kohden täytyi rientää,

vaikkapa sitten murskautuisi niinkuin laiva kallioita vasten... Ja

lopuksi ojennettu ystävän käsi. Hm... Sekin vielä puuttui! Sehän kaikki

oli hyvin ystävällistä... Mutta lukiessaan Esterin kirjettä oli hän

ajatellut, että siihen mitä toisissa vihasi, siihen teki jokainen

itsensä useimmin syypääksi. Hän kuuli korvissaan ivanaurun, jota Ester

olisi varmasti nauranut, jos hän olisi saanut tuollaisen, jonkun toisen

naisen kirjoittaman kirjeen käsiinsä. Eihän hän Esteriä mistään

syyttänyt. Kenties hän itse olisi myöhemmin jättänyt hänet

samalla tavalla. Niinhän heidän ympärillään näinä vuosina oli tehty:

otti ja jätti kuka ensinnä ennätti ja sitten uusia tunnepyörteitä

kohden, uusia ja kiihoittavampia.

Siitä oli jo puolen vuotta kulunut. Mutta haava kirveli vieläkin yhtä

vereksenä kuin olisi se ollut eilispäiväinen.

Kunpa se olisi edes ollut ainoa asia... mutta oli niin paljon muutakin.

Kaikki, koko elämän perustus oli hänellä hiekalle rakennettua. Syy ja

suut? Ne olivat menneisiin päiviin siroiteltuina. Mikä oli vienyt hänen

uskonsa? Ajan henki ja väärät profeetat... Kaikki oli viety, mutta

mitään ei oltu jätetty täytteeksi. Ja kuitenkin tarvitsi jokainen

ihminen jotakin uskoa elämässä lähtiessään työpäiväänsä suorittamaan.

Hänellä ei ollut mitään. Jumalan kuva oli pirstautunut. Rakkaus...

Kaikkialla näkyi vaan itsekkäisyyttä ja nautinnonhimoa, joka ei

suinkaan auttanut häntä omaa pettymystään unhoittamaan. Isänmaa... Kuka

jaksoi uskoa isänmaallisuuteen maassa, jossa jokainen syytti toistansa

isänmaan petturiksi, koettaen suurilla sanoilla verhota omaa

vallanhimoaan.

Mutta elämä ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan virtasi tasaisesti

eteenpäin, vuolaassa virrassaan kiidättäen sekä uhmaavasti

pingoittuneita purjeita, että väsyneitäkin haaksia, kauaskantavia

aluksia samoinkuin niitäkin, joissa oli vuoto...

4.

Kaksi vuotta on kulunut.

Heikki Wuolle kävelee Stettinin rannassa "Ariadnen" kannella, joka

parhaillaan valmistautuu Suomeen lähtemään.

Päivä on kaunis, heinäkuun viimeisiä. Matkustajia saapuu laivan

vierelle ajureilla ja autoilla, kuorma toisensa jälkeen, ja laivamiehet

juoksevat lankkukäytäviä edes takaisin heidän matkatavaroitaan kantaen.

Aikaisemmin saapuneet matkustajat kävelevät kannella tai seisoskelevat

ryhmissä, keskustellen ja nauttien turvallisesta koteutumisestaan.

Kotimaan rantaan lähtevällä suomalaisella laivalla on jokainen

suomalainen jo kuin kotonaan.

Heikki katselee mietteissään hyörinää rannassa ja taampana

auringonpaisteessa ja kivihiilen savussa lepäävää, jokapäiväistä,

raskaspiirteistä kaupunkia. Joskus, kun auto tulla huristaa laivan

viereen, kävelee hänkin rannan puoleiselle kannelle katsomaan, tulisiko

mahdollisesti joku tuttava. Mutta hän näkee vain vieraita kasvoja.

Hän oli pari päivää sitten saapunut Berliiniin Parisista, jossa hän oli

toista kuukautta oleskellut. Sieltä oli hän aikonut vielä lähteä

muutamaksi viikoksi etelä-Saksaan ja vasta lukukauden alkajaisiksi

palata Suomeen, mutta edellisinä päivinä oli Euroopan valtiollinen

taivas äkkiä mennyt synkkään pilveen ja yhtäkkiä syntyneet sotahuhut

olivat saaneet nopeasti kasvavat siivet. Eilen ja tänä aamuna oli

Berliinissä jaettu sähkösanomia, joista päättäen sodan alkaminen enää

riippui vain hiuskarvasta. Senvuoksi hän olikin päättänyt jättää

aikomansa etelään lähdön siksensä ja lähteä kotiin ensimmäisellä

laivalla. --

Samoin olivat varmaankin monet muut ajatelleet, sillä laivan

lähtöhetken lähestyessä oli kannella jo melkoista tungosta.

Sotahuhuista kaikki kohisivat ja monet iloitsivat, että vielä kaikessa

rauhassa kotiin ennättäisivät, mutta kuului sellaisiakin ääniä, jotka

harmittelivat kenties turhaan hätäilleensä, sillä eihän ratkaisevaa

sanaa vielä oltu lausuttu. Muuan Helsinkiläinen kauppamaailman

merkkimies keskusteli kapteenin kanssa, poltellen hyvätuoksuista

sikaariansa, ja julisti äänekkäästi, että ei tästä sodasta

pitkäaikaista tulisi. Pari kolme viikkoa vain... Syyskuun alkupäivinä

uskoi hän taas seisovansa tällä samalla kannella, muutaman päivän

Berliinin matkalta palatessaan.

Lähtöhomma kävi yhä kuumeisemmaksi. Kettingit solisivat, laiva

tuprutti sankkaa savua ja matkatavaroita kasaantui kannellakin joka

nurkkaan ja käänteeseen, niin että touhuavat ihmiset olivat vähällä

niihin kompastua. Aurinko paistoi kuumasti. Mutta pian kai jo

lähdettäisiin. Kello oli jo soinut pari kertaa...

Vieläkin saapui muuan auto. Heikki ei voinut kaidetta vasten seisovan

väkijoukon tähden heti nähdä tulijoita.

-- Hyvänen aika, sehän on laulaja Erik Seger! huudahti muuan

helsinkiläinen neiti, joka äitinsä ja tätinsä kanssa oli jutellut

eräälle tuttavalleen vaiheistaan Marienbadissa. Heikki säpsähti ja

vastustamattomasti lähestyi hänkin kaidetta, tulijaa katsomaan.

Erik Seger nousi juuri autosta ja tottunein valtiasilmein vilkasi

laivan kannella katselevaan ihmisjoukkoon. Hän näytti Heikistä

jokseenkin entisenlaiselta. Pitkä hän oli ja hyvinvoivan näköinen ja

hänen varmassa käytöksessään oli jotakin ylimielistä.

Monien ihailevien silmäparien seuraamana hän joustavasti nousi

lankkukäytävää pitkin laivaan.

-- Ai, kuinka stiilikäs hän yhä vaan on! ihaili äskeinen pikku

neitikin, koettaen vieläkin nähdä edes vilahduksen hyttiään etsimään

rientävästä tenorista.

-- Vieläkin! kertasi hänen äitinsä hymyillen. -- Kun hän on juuri mies

parhaassa iässään.

-- Missähän se neiti Forssner lienee? kysyi eräs nuori nainen, aivan

Heikin vieressä.

-- Kuka hänet tiesi, kuului välinpitämätön vastaus. -- Jossakin

saksalaisessa pikku oopperassa kai. Kyllähän niihin meikäläisiä mahtuu.

-- Pari vuotta sitten kerrottiin hänen menneen naimisiin Erik Segerin

kanssa.

-- Niin kai tavallaan... Mutta ei se sen suurempaa kiintymystä ollut.

Puolen vuotta taisivat yksissä elää.

-- Ai, ai, kuinka kevyttä sentään... Mutta pitihän neiti Forssnerin

tietämän ettei Erik Seger kauan yhteen tyydy.

-- Niinpä kyllä. Mutta kai hän oli itsekin hyvin kaunis lintu...

Näinä vuosina ei Heikki ollut paljoakaan kuullut Ester Forssnerin

vaiheista. Hän oli ollut jo parin vuoden ajan hautautuneena pieneen

pohjanmaan rantakaupunkiin lukukausien ajat, ja edellisen kesänkin hän

oli ollut pienellä stipendillään Parisissa. Eikä hän edes äitinsä

kautta ollut viimeaikoina saanut Esteristä mitään kuulla, sillä rouva

Forssner oli muuttanut Helsinkiin. -- Muutama kuukausi sen jälkeen, kun

Ester oli lähtenyt, oli hän kuullut jotenkin samaa kuin mitä hän äsken

oli kuullut tuntemattomien kertovan, vain sillä lisäyksellä, että Ester

odotti lasta. -- Sittemmin oli kerrottu hänen äitinsäkin matkustaneen

ulkomaille, ja että he asuivat jossakin saksalaisessa pikkukaupungissa,

jossa Esterillä oli paikka oopperassa. Eikä mitään muuta.

Viime aikoina ei hän enää ollut Esteriä usein ajatellutkaan. Mutta nyt,

kun Erik Seger äkkiarvaamatta oli tullut hänen läheisyyteensä, täytyi

hänen taas väkisinkin ajatella häntä. Nähdessään Erik Segerin kannella

ja ruokasalissa, oli Heikistä kuin jotakin Esteristä uudestaan olisi

kummitellut hänen läheisyydessään. Alussa hän oli pelännyt, että herra

Seger tuntisi hänet... Se olisi Heikistä ollut jollain tavalla mitä

epämiellyttävintä. Kenties Esterillä oli ollut paperiensa joukossa

jokin kuva hänestä, kenties hän oli kertonut... Kun he ensi kerran

olivat kulkeneet toistensa ohi laivan kannella, niin herra Seger oli

katsonut häneen niinkuin katsotaan henkilöön, jonka hämärästi

muistetaan jossakin tavatuksi, mutta seuraavalla kerralla hän oli jo

kulkenut aivan välinpitämättömänä ohitse. Silloin Heikki oli varma,

että herra Seger ei häntä tuntenut ja senjälkeen hän jonkunlaisella

uteliaalla mielenkiinnolla huomaamatta häntä tarkasteli.

Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuossa miehessä oli niin

vastustamattomasti puoleensa vetävää, että naiset riensivät häntä

kohden niinkuin yöperhoset kynttilän liekkiä... Epämiellyttävä hän ei

suinkaan ollut. Mutta olisihan jokaista hienoa naista luullut

ärsyttävän jo tuon korostetun varmuuden, jolla hän yksityiselämässäkin

näytteli alati valloittavaa ensirakastajaa. Eivätkö he huomanneet

tuota teatteri-varmuutta, tuota hänen poskillaan päilyvää

itsekylläisyyttä? Mutta ehkäpä juuri siinä olikin hänen valttinsa.

Vihasiko hän tuota miestä? Ei. Ellei kohtalo olisi tuonut häntä Esterin

tielle, niin olisi se varmaankin tuonut jonkun toisen. Ja tieten,

tahtoen ei Seger ollut häneltä mitään vienyt. Kenties Ester oli

entisyydestään kokonaan vaiennut. Heillä kahdella ei siis ollut mitään

sanottavaa toisillensa.

Ja se kaikki oli jo alkanut arpeutua... Koulutyö oli tuottanut hänelle

paljon suurempaa tyydytystä kuin mitä hän sitä alkaessaan oli osannut

toivoakaan. -- Ja kaikki muu... se, että hän oli nuoruusvuosinaan

hiedalle rakentanut... se oli hänen oma syynsä... jos syystä voitiin ja

voidaan puhua, varsinkaan silloin, kun aikakauden ilma oli ollut

sellaista kuin se hänen arimpina kehitysvuosinaan oli ollut...

Seuraavana iltana, kun Heikki käveli laivan kannella, tuli herra Seger

hänen luoksensa kohteliaasti esittäen itsensä.

-- Te olette niin kummallisen tutun näköinen, että olen tänään ja eilen

alinomaa ajatellut, että missä ja milloin olen teidät nähnyt, sanoi

hän, nähtävästi yhä vieläkin tavoitellen pakenevia muistikuviaan.

Heikki vastasi, että hänen tietääkseen he eivät olleet koskaan ennen

tavanneet.

-- Sepä kummallista, ihmetteli laulaja. -- Alituiseen matkoilla ollen

tapaa niin paljon ihmisiä ja vihdoin ei tiedä, kutka ovat tuttavia,

kutka eivät, mutta tavallisesti en minä juuri erehdy. -- Suokaa

anteeksi! Minä en mitenkään tahtonut häiritä. -- Hän näytti

jutteluhaluiselta, aikoen kuitenkin vetäytyä pois, mutta Heikki

vastasi, että hän ei mitenkään häirinnyt.

He olivat seisahtuneet salongin suojaan ja alkoivat puhua jotakin sodan

uhasta, josta aikaiseen huomen aamuna, Räävelin rannassa, saataisiin

lähempiä tietoja. Herra Seger sanoi olevansa tavattoman jännittynyt.

Jos sota todellakin syttyisi, niin hänkin menettäisi monet loistavat

sitoumuksensa useammissa saksalaisissa oopperoissa. Se olisi kerrassaan

musertava tappio...

Heikki kuunteli hänen äänensä metallisointua ja hänen täytyi myöntää,

että tuo mies voitti paljon, kun vaan joutui puheisiin hänen kanssaan.

Hän puhui paljon ja kenties itsekin nautti oman äänensä kaiusta, mutta

hän ei koskaan pitkäksi aikaa unhoittanut kuuliaansakaan pelkäksi

kuuliaksi, vaan veti hänet mukaansa ja kuunteli merkityksetöntäkin

vuorosanaa mielenkiinnolla, niinkuin hyvä näyttelijä ainakin. Heikki

mainitsi jotkin niistä mullistuksista, joita mahdollisesti alkava sota

tuottaisi ympäri Eurooppaa, kaikkialla. Niin paljon murskattuja

suunnitelmia...

-- Eikö totta? Herra Seger astui lähemmäksi ja katsoi häntä suoraan

silmiin. -- Mitä oikeastaan kannattaa maailmassa suunnitella. Kenties

tällä hetkellä olemme sellaisien mahdollisuuksien edessä, joita pari

viikkoa sitten emme osanneet kuvitellakaan. Tavallisesti ovat naiset

kaikkein pirumpia miehen tielle kolttosia tekemään, eikö totta? Mutta

on sitä paljon muutakin. Yhtä viisas on se, joka ei ollenkaan ajattele

huomista päivää, kuin sekin, joka huolehtii vuosisadat eteenpäin.

Samassa kulki ohitse muuan italialainen operettilaulajatar, jonka

kanssa herra Seger oli ahkeraan näinä päivinä seurustellut.

-- Nuo etelän naiset ovat tavattomasti erilaisia kuin meidän naisemme!

huudahti Seger, laulajattaren hävittyä portaisiin.

-- Kenties, myönsi Heikki, -- ja minun luullakseni on meillä täällä

pohjolassa aivan väärä kuva heistä.

Herra Seger innostui.

-- Kerrassaan väärä kuva! Aivan päinvastainen! Tahdikkaampia ja

varovaisempia he ovat. Esimerkiksi tämäkin. Hän ei suinkaan ole

pohjaltaan niitä kaikkein vakavampia, mutta kun minä eilen illalla

tarjosin hänelle lasin likööriä, niin eipäs ottanut. Eikä viiniä, eikä

edes sampanjaakaan. Vain lasillisen teetä hän salli minun tarjota.

Ajatelkaapas, mitenkä tahdikasta ja samalla kuinka viisasta, kun on

matkalla sellaiseen pikkupesään kuin Helsinki, jossa hän toivoo suurta

menestystä -- jota muuten ei koskaan tule! Herra Seger kuiskasi sen

veitikkamaisena Heikin korvaan.

-- Oletteko kuullut hänen laulavan? kysyi Heikki.

-- En, mutta tyttö on kaikesta päättäen yhtä tyhmä kun Jumala on

viisas, sillä kun pyysin häntä laulamaan ja lupasin itse säestää, niin

hän sanoi laulavansa ainoastaan suuren orkesterin säestyksellä.

Ajatelkaapas...! Herra Seger nauroi makeasti, jatkaen: -- Mutta

tuollakin pienellä kananpojalla on jotakin sellaista hienoa vainua

nokassaan, jota pohjoismaisilta naisilta useimmiten tykkänään puuttuu.

Kyllä hänkin tietää, etten minä olisi häntä kuristanut tai ryöstänyt,

mutta hänen vaistonsa ja makunsa sanoivat, ettei sovi ruveta

ventovieraan herran kanssa kilistelemään, ainakaan tällaisessa

paikassa. -- Suomalaiset naiset sensijaan -- -- -- voi, hyvä Isä!

Herra Seger oli hetkisen vaiti, kunnes hän äkkiä kysyi Heikiltä:

-- Oletteko paljon matkustellut ulkomailla? Heikki vastasi

vaatimattomasti olleensa vain pari kertaa Ranskassa ja Saksassa. Herra

Seger löi häntä olalle ja virkkoi leikkisästi:

-- Vielä pari kolme kertaa lisää, ja te kyllä näette yhtä ja toista,

niin että me voimme yhdessä kirjoittaa teoksen: "Suomalainen nainen

ulkomailla."

-- Kyllä kai naisetkin osaisivat vastata, arveli Heikki hymyillen.

-- No sittenpähän olisi meilläkin "Elle et Lui". Mutta täällä tuulee.

Ettekö lähde tupakkasalonkiin juttelemaan? Ja mitä jos ottaisimme vähän

konjakkia ja laittaisimme lasin oikeata suomalaista totia? Ettehän

liene raittiusmies?

Heikki suostui ehdoitukseen. Häntä ei vähääkään väsyttänyt. Ja tuuli

alkoi todellakin kiihtyä.

Salongissa ei enää ollut ketään. Totivehkeet tuotiin pöydälle. Herra

Seger laittautui mukavasti sohvan kulmaan ja sytytti uuden sikaarin,

pahoitellen, että Heikki viitsi paperosseihin tyytyä.

-- Hyvät sikaarit ovat yksi nautinto lisää elämässä, miksi syyttä

suotta jättää itsensä sitä vaille.

-- Minulle se ei vielä ole mikään erityinen nautinto, puolustautui

Heikki.

-- Täytyy koettaa omaksua se. Ihminen, jolla on useampia nautintoja, on

rikkaampi kuin se, jolla niitä on vähemmän.

-- Entä niitten laatu? huomautti Heikki.

-- Oh, se on aina makuasia. Herra Segerin oli vaikeata löytää

jaloillensa mieleistään asentoa. -- Mistä minun pitikään teille kertoa?

Niin, niin, naiset, ne naiset! Se oli kerran Parisissa Cafe de la

Régence'ssa. Te tiedätte? -- No niin. Silloin olin vasta ensi vuotta

Pariisissa, enkä vielä ollut vähääkään tunnettu Suomessa. Eräänä

iltana, kun olin ollut mainitussa kahvilassa ja juuri olin pois

lähdössä, meni ohitseni eräs suomalainen neiti, noista niin sanotuista

'hyvistä perheistä Helsingissä. Ulkona satoi. Hän kulki edelläni

suurelle oopperalle päin. Hiukan tuumailtuani, lähestyisinkö häntä

päätin saavuttaa hänet ja -- ranskan kielellä -- pyysin saada tarjota

hänelle suojaa sateenvarjoni alla, johon hän empimättä suostuikin. Minä

puhuin jo silloin yhtä hyvin ranskaa kuin nytkin, sillä kodissani oli

koko lapsuuteni ajan ranskalainen kotiopettajatar. No niin. Meillä oli

hyvin hauskaa kulkeissamme saman sateenvarjon alla. Hän kertoi minulle

Helsingistä ihmeellisiä asioita ja minä kysyin josko Suomen pääkaupunki

on Riika... Ajatelkaas, minä, joka olin suomalaisempi kuin hän itse,

varpusenpoika... Hän sanoi suomalaisten miesten olevan kauhean ikäviä,

eikä toivonut mitään niin hartaasti kuin, että Ranska tulisi vielä

hänen toiseksi kotimaaksensa, johon toivomukseen minäkin liikutettuna

yhdyin... Kun sitten pysähdyimme hänen portaittensa edessä, niin

hänellä ei ollut vähintäkään halua sanoa minulle hyvästi ja minä

uskalsin pyytää, että saisin saattaa hänet huoneeseensa saakka, sillä

portaat näyttivät huonosti valaistuilta... Portaissa minä suutelin

häntä. Ja kun saavuimme hänen huoneeseensa, niin näytti melkein siltä

kuin hän olisi tahtonut sanoa: vihdoinkin kahden! -- Istuin hetkisen,

mutta meille tuli alinomaa tuollaista peloittavaa vaitioloa... ja kun

minä, suoraan sanoen, aina olen ollut mainettani parempi, niin nousin

ja sanoin ruotsiksi: Nyt, hyvä neiti, täytyy minun lähteä, mutta

toivottavasti me tapaamme toisemme joskus Helsingissä. Hyvää iltaa!

Mutta vastedes: älkää, Herran nimessä, salliko edes 'ihastuttavien

ranskalaisten' saattaa teitä huoneeseenne saakka. -- Jos te olisitte

nähnyt hänet! Hän ei olisi voinut kauhistua enemmän, vaikka hänen

'ranskalaisensa' olisi siinä silmänräpäyksessä muuttunut itse

paholaiseksi. Herra Seger nauroi makeasti ja Heikinkin täytyi nauraa.

-- Te olitte julma, sanoi Heikki hetken kuluttua vakavana.

-- Olihan kylpy kenties hänelle liian kylmä, mutta kuitenkin minä tein

vaan mitä kunnon miehen minun asemassani tuli tehdä. Terve! -- On

oikein hauskaa jutella jonkun oikean ihmisen kanssa. Täällä laivalla on

vaan sellaisia poroporvareita, että ellei tuota italialaista pikku

pyhimystä olisi ollut, niin minulla olisi ollut oikein ikävää. Kyllähän

minä heti toissapäivänä huomasin teidät, mutta te näytitte niin

sulkeutuneelta, että en uskaltanut lähestyä. Mutta onko se mahdollista,

että me emme ole aikaisemmin tavanneet?

Herra Seger tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kysyi ja vastaili itse.

Tarvitsi vain kuunnella.

-- Voitteko ajatella, herra Wuolle, kuinka kohtalo voi olla julma,

alkoi hän, äskeiseen juttuunsa palaten. -- Muutaman päivän kuluttua

tuli sama neitonen Louvressa minua vastaan, tällä kertaa arvokkaitten

sukulaistensa ympäröimänä. Hän oli taaskin jäykkänä kauhusta, mutta

tietystikään en ollut häntä tuntevinani, etten saattaisi häntä

mihinkään ikävään välikäteen. Ja koska te vaikutatte hyvin

hyväsydämiseltä, niin voin teille mainita, että nykyään hän on

naimisissa ja monen lapsen äiti. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on

hyvin.

He olivat hetken vaiti. Tuuli heitti muutamia suuria sadepisaroita

akkunaan ja etäältä kuului laivan koneen jyskintä hillittynä tasaisena

tykytyksenä. Herra Seger katseli mietteissään sikaarinsa savua, joka

kummallisiin muotoihin ryhmittyneenä pilvenä leijaili ovea kohden.

Hänen kasvoillaan oli omituinen sekoitus hyväntahtoisuutta ja

kylmyyttä, niinkuin eräänlaisilla lapsilla.

Hän havahtui ja tarttui lasiinsa.

-- Terve! Mutta ettehän te juo ollenkaan. -- Minä tässä ajattelin, että

juuri nuo niin sanotut vapaat naiset ovat itse asiassa kaikkein

vaarallisempia. He tulevat miehen luo tasaväkisinä, muka omalta

osaltansa vastaten kaikesta, ja he ovat valmiit vaikka mihin. Mutta kun

sitten todellisuus katsoo heitä kylmästi silmiin, niin he eivät

kestäkään, vaan heittäytyvät miehen kaulaan... ja siinä sitä sitten

ollaan. -- Varokaa tuollaisia naisia, herra Wuolle! Ellen teitä

pahasti ikävystytä, niin kerron teille vielä erään toisen tarinan?

Heikki vastasi, että se päinvastoin häntä ilahuttaisi.

-- Mutta, terve nyt ensinnä! Mistä teillä on silmissänne noin paljon

tuollaista ihmeellistä...? Joku toinen sanoisi sitä maailmantuskaksi,

mutta se on niin helppohintaiseksi käynyt käsite. Sellainen on

vaarallista. Koettakaa vapautua siitä. Te ymmärrätte mitä tarkoitan,

ellen osaa aivan naulan päähän sanojani sovittaa.

Heikki poltteli rauhallisena paperossiansa, mutta hän tunsi

punastuvansa niinkuin koulupoika jonkin vanhemman sedän

arkaluontoisista kysymyksistä. Häntä harmitti oma herkkyytensä ja hän

koetti mahdollisimman välinpitämättömänä vastata, että se ei ollut

mitään...

Herra Seger sytytti uuden sikaarin ja korjaili tyynyä selkänsä takana,

katsellen Heikkiä hyväntahtoisesti.

-- Jos viitsitte kuulla, niin olkoon menneeksi. En oikein ymmärrä,

minkätähden minua haluttaa kertoa teille tarinani, sillä vain eräälle

ystävälleni olen sen ennen teitä kertonut. Mutta ettekö luule, että

meri tekee ihmisen herkemmäksi? Ja teissä on jotakin luottamusta

herättävää ja sanoisinko... rauhoittavaa.

Heikki ei osannut vastata mitään. Tavallaan häntä hävetti, että herra

Seger ajatteli hänestä vain pelkkää hyvää, vaikka hän oli suhtautunut

häneen alusta alkain kylmästi ja arvostelevasti.

-- Ja ellette paheksu, jatkoi herra Seger, niin minä ehdoittaisin

lähempää tuttavuutta. Erik!

Heikki tarttui hänen ojennettuun käteensä, sanoen nimensä.

Erik jäi kuuntelemaan aivankuin jotakin tuttua kaikua.

-- Heikki... Heikki Wuolle...? Mutta tämähän on aivankuin noiduttua,

mitenkä teissä, anteeksi, mitenkä sinussa kaikki tuntuu kummallisen

tutulta, ihmetteli hän.

-- Niin tavallinen nimi, koetti Heikki selittää. Hän oli aivan varma,

että Ester oli hänestä jotakin Erikille kertonut, mutta onneksi oli se

nähtävästi Erikin muistista hälvennyt.

-- Minä en ymmärrä, mutta maljasi! Toivon, että et pidä minua liian

epämiellyttävän suomalaisena tavoiltani, kun näin tungettelevan

nopeasti riennän tutustumaan! Yleensä en sellaista ensinkään harrasta,

mutta kun nyt kerran näin pian jouduimme intiimille aloille, niin

sellaisia juttelee vain ihminen ihmiselle... Ja tittelit kuulostavat

silloin naurettavilta.

Heikki vastasi ymmärtävänsä hänet täydellisesti. Hän odotti

malttamattomana luvattua kertomusta, sillä hän aavisti...

-- Siitä on nyt syksyllä kolme vuotta, aloitti Erik. -- Vietin silloin

koko syksyn Helsingissä ja eräissä piireissä tutustuin hyvin sievään ja

lahjakkaaseen nuoreen naiseen, joka vähäsen laulelikin, eikä oikeastaan

niinkään hullummin, vaikka hänen opintonsa olivat olleet jotenkin

hajanaista laatua. Olimme usein yhdessä. Ja kerran, kun hän mainitsi

jotakin ulkomaanmatka-aikeistaan, niin sanoin puoleksi leikillä, että

olisi hauskaa, jos hän voisi lähteä jo seuraavalla viikolla minun

mukanani. Silloin en lainkaan uskonut, että hänen matkastaan tosi

tulisi, vaikka hän lupasikin lähteä, sillä kerrottiin hänen olevan

kihloissa, eikä hän muutenkaan näyttänyt olevan erityisen innostunut

lauluopinnoihinsa. Mutta melkoiseksi hämmästyksekseni hän lähtikin

mukaan. Matkustimme yhdessä Milanoon. Meillä oli hauska matka. Kaikki

oli hänelle uutta ja hän nautti elämästä niinkuin vastikään lentämään

oppinut linnunpoika, ja minä tein parhaani näyttääkseni hänelle matkan

varrella kaikki mikä vaan näkemisen arvoista oli. Siinä kaikessa ei

vielä mitään ihmeellisempää ollut. Me olimme kuin kaksi kunnon toveria,

olimme iloisia aamusta iltaan ja minä vakuutan sinulle, että silloin

vielä ei välillämme ollut muuta kuin jokunen suudelma, joita niissä

piireissä joissa häneen olin tutustunut, otettiin ja annettiin niinkuin

kotiljonkeja...

Erik vaikeni hetkeksi ja kaatoi uutta konjakkia laseihin.

Heikki oli kuunnellut henkeä pidättäen. Esterin tarina... Elämä oli

aivan odottamatta tahtonut kertoa hänelle jatkon Esterin tarinaan.

Miksi, miksi? kysyi hän ajatuksissaan hätääntyen. Kaikki unhoitetuksi

luultu tuli uudestaan aivan ahdistavan lähelle. Tahtoiko elämä vieläkin

himmentää sitä kuvaa, mikä hänellä oli Esteristä, tahtoiko se aivan

kuin olemattomiin pyyhkäistä hänen kauneimmat nuoruusvuotensa? Niinkuin

kotiljonkeja...! Arpeutuneessa haavassa viilsi tuskallisesti. Salonki

tuntui kuumalta. Häntä ahdisti.

-- Mutta sitten matkalla -- kuule, älä koskaan lähde matkalle naisen

kanssa, johon et ole rakastunut ja johon et erityisesti toivokaan

rakastuvasi -- niin sitten matkalla me päiväpäivältä yhä enemmän

lähestyimme toisiamme ja lopuksi, niin, täytyyhän minun myöntää

rakastuneeni häneen. Hän puolestaan sanoi ensi näkemästä alkain

olleensa valmis seuraamaan minua vaikka minne, ja kihlauksensa sanoi

hän olleen vain koulutytön lapsellisen tarinan. Me olimme vapaita kuin

taivaan linnut...

Erik keskeytti äkkiä, kysyen ihmeissään, Heikkiin katsoen:

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Ei mikään... Mitenkä niin? Heikki pyyhkäisi otsaansa ja koetti

näyttää aivan tyyneltä.

-- Sinä näytät niin kalpealta. Ehkei sentään... Tämä valaistus kai sen

vaikuttaa ja minä join kenties lasini liian nopeasti. Erik naurahti

erehdyksellensä ja kilisti Heikin kanssa. Erik imi hajamielisenä

sikaariansa ja näytti hetkeksi kadottaneensa kertomuksensa punaisen

langan.

-- Missä minä olinkaan...? hapuili hän.

-- Niin, Milanossa me muutimme yhteen asumaan ja sovimme heti alussa,

että hän on edelleenkin -- sanotaan nyt vaikka... neiti Pettersson,

sillä varmaankaan et ole kuullut hänen nimeänsä. Mutta siinä

tapauksessa, että suhteestamme syntyisi lapsi, päätimme

kumpikin antaa hänelle nimemme ja kasvattaa hänet yhdessä. Ymmärrätkö?

Me olimme kumpikin täydellisesti yhtä mieltä siitä, ettei meidän

rakkautemme ja suhteemme ketään liikuttanut. Miksi olisimme

vaivanneet pappia punomaan itseämme siteisiin, joita on vaikea aukoa

tarvittaissa ja siksi älykkäitä me kumpikin olimme, että ymmärsimme,

ettei meidän rakkautemme noilla siteillä sen paremmin koossa pysy,

jos se kerran höltymään rupeaa. Kaikki oli hyvin. Hän oli todella

kiintynyt minuun ja samaa uskallan sanoa itsestänikin. Koetin tehdä

voitavani hänen opintojensa ohjaamisessa ja hän edistyikin nopeasti.

Emme keneltäkään suhdettamme salanneet ja vaikka italialaiset

ovatkin paljon konservatiivisempia kuin me täällä pohjolassa, niin

ulkomaalaisina katsoivat monet perheet kuitenkin meidän vapaata

liittoamme sormiensa läpi ja me olimme kaikkialle tervetulleita.

Mutta eräänä päivänä ilmoitti Ester... no niin, sanotaan, että hänen

nimensä oli Ester, hän ilmoitti minulle iloisen uutisen, ja kun

suurella riemulla suljin hänet syliini, niin kuiskasi hän korvaani,

että hän kernaasti tahtoisi olla minun -- vihitty vaimoni!

-- Ester! huudahti Heikki hämmästyneenä.

-- Niin, voitko uskoa? Erik ei huomannut Heikin hämmästyksessä mitään

ihmeellistä, vaan katsoi häneen ymmärrystä janoavana.

-- Ja sinä voit kuvitella, kuinka vaikeata minun oli sillä hetkellä

huomauttaa hänelle, että mehän olimme aivan vakavasti toisin

päättäneet, tämänkin seikan lukuun ottaen. Hän kiihtyi ja sanoi, että

vaikka tällainen mielijohde olisi häneltä sulaa hulluutta, niin minä

olin sydämetön, kun en tällaisena hetkenä suostunut hänen

toivomukseensa, jota hän ei sanonut osaavansa edes sen paremmin

motiveerata. Minä vastasin myöskin jyrkästi, että tuollainen

epäjohdonmukaisuus oli käsittämätöntä ja että naisena hänen olisi

pitänyt osata jo aikaisemminkin kuvitella tällaista tilannetta. Selitin

myöskin hänelle silloin, kuten olin jo ennenkin sanonut, että kernaasti

otan kaikki isän velvollisuudet kantaakseni, mutta kaikki minun

selitykseni kaikuivat kuuroille korville. Hän vetosi minun

ritarillisuuteeni, isäntunteisiin ja rakkauteeni, ah, ja ties mihin.

Hän pyysi, rukoili ja vaati...

-- Se on uskomatonta, sanoi Heikki.

Erik jatkoi alakuloisena:

-- Siihen särkyi meidän rakkautemme. Kenties se oli jossakin määrin

niinkuin ansarilämmössä, teoriojen keppien tukemana kasvanut kukka,

mutta siinä oli kuitenkin paljon kahden nuoren ihmisen välitöntä

tunnettakin. -- Erikin huulet värähtivät tuskallisesti ja alas katsoen

käänteli hän sikaariansa tuhkakupin reunalla.

Heikki näki heidät elävinä edessään, Esterin ja hänen. Mutta sittenkin

hänen oli paljon vaikeampaa kuvitella Esteriä pyytävänä ja rukoilevana

kuin Erikiä taistelevana ja jyrkkänä. Kuultuaan Erikin kertomuksen oli

vahingonilon salama välkähtänyt hänen sielussaan. Hän muisti Esterin

ilkkuen lingotut sanat: vaimosi, sinun vaimosi...! Oliko elämässä noin

järkähtämätön koston laki? Ah, mutta keneenkä ei sen käsi silloin

ulottunut... Oli kaameata ajatella ihmispoloisia Nemesis alituiseen

kintereillään. Ja vähitellen tuo nopeasti leimahtanut vahingonilon

tunne vaihtui syväksi masennukseksi ja myötätunnoksi Esteriä kohtaan,

aivankuin heidän välillään ei koskaan olisi mitään katkeraa ollutkaan.

Pikku-gaselli parka! Olihan hänellä ja tuolla ihaillulla miehellä, joka

nyt istui häntä vastapäätä, sikaarinsa tuhkaan tuijottaen, olihan

heillä ollut paljon enemmän edellytyksiä tulla onnellisiksi kuin mitä

Esterillä ja hänellä oli ollut. Ja kuitenkin: miksi oli heiltäkin

kaikki särkynyt? -- Jos hän olisi kuullut Esterin tulleen hyvin

onnelliseksi, niin varmaankin hänen omakin onnen uskonsa olisi vielä

kerran jaksanut maasta nousta ja avata arat lehtensä. Nyt oli taas

kaikki mustin mullin...

-- Jospa sinä tietäisit, mitä sitten seurasi ja on seurannut, alkoi

Erik väsyneesti hetken kuluttua. -- Alussa uhkasi hän vuoroin surmata

meidän lapsemme, vuoroin itsensä ja toisinaan taas molemmat yhdessä.

Ah, eihän sitä kaikkea jaksa edes ajatellakaan... Kenties minä olen

ollut kova, mutta hänen heikkoutensa kylmensi minua. Miksei hänellä,

uuden ajan kulttuurinaisella, ollutkaan kuvittelemaansa rohkeutta

seisoa maailman edessä minun lapseni käsivarrellaan, ilman noita

muodollisuuksia, joita hän itsekin aina oli ivaillut? Vielä tänäkään

päivänä en sitä ymmärrä. Sano, Heikki, olenko todellakin ollut liian

kova tai julma kenties? Ja sano myöskin, luuletko tällaisen

todellisuuden olevan naiselle niin vaikean, ettei hän aikaisemmin osaa

sitä kuvitellakaan. Vai eikö suurten sanain takana ollutkaan ollenkaan

vakaumusta?

-- Minä en tiedä, vastasi Heikki empien. -- Mutta kyllähän sitä

suurimmatkin vakaumukset murtuvat elämän kivikareja vastaan, niinkuin

vaahtokuplat.

Hänestä kuulosti Erikin kertomus kamalalta sadulta. Ja muuan ajatus

poltti hänen aivojansa. Ester oli sanonut olleensa ensinäkemästä alkain

valmis seuraamaan Erikiä... Milloinka hän oli tavannut Erikin

ensikerran? Monta kertaa hän oli aikonut kysyä sitä, kun Erik hetkeksi

oli keskeyttänyt kertomuksensa, mutta sanat eivät tulleet hänen

suustansa...

Oliko Ester jo heidän korkeimman onnensa aikanakin kuulunut

Erikille...? Valhetta ja... ah, olikin siis ollut kaikki se, jota hän

tarkasti oli varjellut tummentamaan hiipiviltä varjoilta. Mutta olihan

se mahdotonta! Olisihan Ester jo aikaisemminkin voinut kaikki

katkaista. Ei, ei! Yhtähyvin olivat hänen vakuutuksensa Erikille

kaunista valhetta. "Koulutytön lapsellinen tarina..." Hän olisi

hymyillyt ellei Erik olisi istunut ja katsonut häneen, yhä vieläkin

vastausta odottaen.

-- Minä luulin sinun kertoessasi, että kaikki aiheutui hänen

silloisesta tilastaan...

-- Ei, ei! keskeytti Erik, toivottomin ilmein. Ensi aikoina ajattelin

minäkin jotakin sellaista. Mutta hän odotti ja pyysi minulta samaa

vielä sittenkin, kun lapsi oli syntynyt ja samoin yhä vieläkin:

uhkauksia, rukouksia ja kyyneleitä aina viime kuukausiin saakka,

aivankuin hän olisi vietelty tyttöraukka, joka on petetty kauniilla

lupauksilla. Niin, niin, se on aivan totta! Ja kuitenkin hän tietää,

että meiltä jo on kaikki särkynyt ja että nyt vasta meidän

avioliittomme virallistuttaminen olisi täydellistä komediaa, vain

kysymys nimestä, nimestä, jonka minä annan lapselleni, mutta jota en

vaan pelkästä periaatteestakaan voi antaa hänelle, jolle sitä en

milloinkaan ole luvannutkaan. --

Erik puhui kiihtyneesti ja painosti jokaista sanaa.

Heikki tunsi ohimoitaan pakoittavan.

-- Oletko huomannut, että meillä tämän polven nuorilla on niin paljon

sellaista, joka ei kestä, sanoi hän raukeasti Erikille. Meidän

korkeimmilla jalustoilla seisovat profeettamme saarnasivat meille vain

elämän nautinnoista. Me kuuntelimme heitä uskoen... Ja me olemme

lähteneet merelle vuotavilla veneillä.

Heikki odotti Erikiltä ivallista huomautusta, mutta hän vastasikin

aivan vakavana:

-- Onhan se niinkin! Meiltä on paljon viety ja meille on vähän annettu

ja usein kun katselen miten meillä ja miten muualla, niin minuakin

kauhistaa, miten meidän vielä käy... Mutta ethän tarkoittane, että

juuri minun täytyisi maksaa noita suuria sanoja, joilla ei olekaan

mitään arvoa elämässä?

-- Ei! En tietystikään. Ja kuitenkin sinäkin niitä tavallasi maksat.

Erik mietti silmänräpäyksen.

-- Niin tietysti, -- tämä asia painaa ja kiusaa minua sanomattomasti.

En soisi, että kenenkään tarvitsisi olla minulle katkera, mutta tätä en

voi auttaa.

-- Niin, minä ymmärrän sen kylläkin, myönsi Heikki.

-- Jos Ester olisi heti alussa vaatinut samaa kuin sittemmin, niin se

olisi ollut aivan eri asia, vaikka luulen että sittenkään en olisi

suostunut, sillä minusta ei ole aviomieheksi, ja toiseksi: minua ovat

aina kiusanneet lupaukset ja sitoumukset, joita en voi täyttää. -- Olin

aina uneksinut tuollaisesta ennakkoluulottomasta toverista, jollaisen

sitten luulin hänessä kohdanneeni, kunnes tuli koetuskivi... Ja näin

ollen en voi raivostumatta ajatella, että hänen kaltaisensa nainen ei

käsitä, että hänen entinen vakaumuksensa muuttuu aivankuin

avioliitto-ansaksi, jolla kytketylle miehelle sitten tehdään

vaatimuksia nimestä ja oikeuksista. Ei koskaan! Oppikoot ainakin ne

naiset, joita meidän täytyy tasa-arvoisina tovereinamme kunnioittaa,

tietämään mitä puhuvat ja tekevät. --

Erik nousi kävelemään...

Heikin täytyi myöntää hänellä olevan oikein. Ja kuitenkin hänen

sydämensä tahtomattaankin oli Esterin puolella. Ester varmaankin

rakasti Erikiä vieläkin, mutta Erik... Siitä sitten aiheutui kaikki

tämä sovittamaton.

Heikki ojensi Erikille kätensä ja kiitti häntä ystävällisestä

luottamuksestaan.

-- Kiitos sinulle, kun olet viitsinyt kuunnella minua! vastasi Erik

sydämellisesti. -- On niin ihmeellisen keventävää saada toiselle kertoa

sitä, mikä yöt päivät sielua raskaana painostaa.

-- Niin, jos vaan voi... vastasi Heikki. Erik katseli häntä

myötätuntoisesti ja löi häntä olalle, virkkoen:

-- Mutta ensikerran kun me tapaamme, niin on sinun vuorosi kertoa.

-- Ainakin toistaiseksi on minun tarinani hyvin lyhyt, vastasi Heikki

hymyillen. -- Se loppuu siinä mistä sinun alkoi.

-- Mistä minun alkoi, kertasi Erik, ihmetellen. Mutta sitten luuli hän

Heikin laskevan leikkiä.

-- Ahaa! Joku toinen on tullut väliin...?

-- Koulupojan lapsellinen tarina...

Erik katseli hiukan ihmeissään hänen hymyänsä, mutta hän ei kysynyt

enempää, vaan vetäen päällystakkia yllensä, sanoi:

-- Niin, niin, jokaisella meistä on omat tarinamme.

He kävelivät vielä hetkisen kannella, josta kaikki matkustajat jo

olivat hävinneet. Suolainen merituuli pyyhkieli virkistävänä heidän

kuumenneita kasvojansa ja hajoitti äskeisten ajatusten parven heidän

ympäriltänsä.

Vaalealla taivaalla katselivat lempeäsilmäiset tähdet ja jokunen

suurempi tähti heijastui himmeästi tummana kohisevaan mereen.

5.

Erikin kertomus pidätti Heikkiä kauan valveilla. Juuri kun hän oli

pääsemäisillään unen rajamaille tuli vielä jokin kuva tai kysymys hänen

mieleensä ja ajatukset alkoivat taas uurastaa uutta uomaa.

... Erik oli ollut julma. Jos hän todella olisi Esteriä rakastanut,

niin hän ei olisi voinut noin periaatteistaan kiinni pitää ja jättää

Esteriä yksin lapsensa kanssa...

Minkälainen olisikaan tämänkin mitalin toinen puoli Esterin kertomana?

Ja minkälaiseksi lienevätkään kyyneleet ja kärsimykset muuttaneet

Esterin? Ester itkevänä ja nöyryytettynä...? Hänen kaareva niskansa

taipuneena, hänen uhmaava hymynsä kyynelvirtojen huuhtomana... Ja miltä

tuntui hänestä, joka näihin saakka vain oli tuhlannut, todenteolla

ansaita leipänsä oloissa, joissa kilpailu oli suuri ja elämän taistelu

kokonaisuudessaan vieläkin ankarampaa kuin ikinä kotimaassa. Kenties

hänen äidillään vielä oli jotakin, mutta sittenkin oli elämän kova

arkipäiväisyys vienyt Esterin harmaille lakeuksillensa.

Heikkiä hämmästytti, että hänen Erikin kertomuksen jälkeen täytyi

ajatella Esteriä niin paljon ja niin suurella lämmöllä. Oliko hän näinä

vuosina voinut kaikki unhoittaa? Ja kuitenkin oli hänelle vielä

tänäänkin selvinnyt, että Ester oli valehdellutkin jommalle kummalle

heistä: Erikille tai hänelle. Mutta kuitenkin tunsi hän melkein

pelolla, että hänessä oli herännyt jotakin lämmintä Esteriä kohtaan,

jonka hän jo oli uskonut ainiaaksi kadonneeksi. Taaskin oli Ester

hänelle sama ihastuttava olento, aivankuin ei mitään olisi ollutkaan.

Uh, mutta se oli mahdotonta! Ne olivat yön ajatuksia, jotka kylmässä

päivänvalossa varmasti häviäisivät... Heidän väliltänsä olivat jo

kaikki siteet katkenneet näinä vuosina, joitten todellista

tuskallisuutta hän ei koskaan ollut tahtonut edes itsellensäkään

myöntää.

Laineet huuhtoivat hauskasti laivan sivuja ja laivan kone tykytti

niinkuin jättiläissydän. Hänen toverinsa nukkui raskaasti hengittäen.

Heikki koetti heittää ajatukset luotansa ja uudestaan tavoitella unta.

Mitä se kaikki häntä liikutti. Jokainen kulki oma ikeensä niskassaan ja

kantoi sen niin hyvin kuin taisi...

Mutta kun ajatukset kahta lukuisimpina uudistavat rynnäkkönsä, niin

koettaa hän kääriytyä välinpitämättömyyteen ja etsii apua kaikkein

synkimmistä muistoistaan.

Hän ajattelee viime vuosien syysiltoja siellä kaukana, pohjanmaan

pikkukaupungissa.

Katulyhdyt palavat himmeinä ja kuvastuvat kivittämättömien katujen

rapakkosilmiin. Sataa, sataa... ah, kuinka siellä aina sataakin. Hän

kiertää päämäärättömänä kaduilla, saadakseen vähäsen liikuntoa ja

raitista ilmaa. Tuon tuostakin juoksee suuri kissa kadun poikki,

kadoten johonkin porttikäytävään tai kellarin luukkuun. Muita eläviä

olentoja ei missään näy, kunnes jossakin kadunkulmassa seisoo poliisi,

kiiltävässä sadetakissaan, seuraten yksinäistä kulkijaa katseellaan

niinkauan kuin suinkin saattaa. Hänelläkään ei ole liiaksi vaihtelua,

mutta kuitenkin hänen katseensa kiusaa Heikkiä niinkauan kuin hän

tietää poliisin näköpiirissä olevansa. Minne mennä? Klubille tai

kotiin. Hänen opettajatoverinsa ovat naineita miehiä ja heidän pienissä

kodissaan on juuri lasten maatapanoaika ja rouvalle tulisi vaivoja

teestä ja leivästä... Klubille...? Siellä ei kenties tänäänkään ole

muita kuin tohtori, henkikirjuri ja oluenpanija, jotka juovat ja

puhuvat roskaa Signen kanssa. Huoneusto tuoksuu pikeytyneeltä

tupakansavulta ja kostealta. Hän tuntee sen kaiken niin elävästi vielä

eiliseltä... Hän kiertää vielä torin kulmaan, jota ympäröivät talot

ovat niin toistensa kaltaisia, että ensikertalaiset eivät tavallisesti

koskaan osaa omaan taloonsa, jos vähänkin ovat kaupunkia kiertäneet ja

sekoneet ilmansuunnista. Kerrottiin, että raatimies Öllenberg oli

kaupungin kukoistusaikana rakennuttanut talot "madameillensa" ja

samanlaisia senvuoksi, ettei yksi olisi ainakaan siinä suhteessa

kadehtinut toista... Onnellinen raatimies Öllenberg! Hänen ei tarvinnut

kotia kompuroidessaan pahimmassakaan "sumussa" pelätä poikkeavansa

väärästä portista sisälle, kun jokaisessa talossa oma ystävätär

odotteli. Näitä taloja katsellessaan Heikki usein muisti mitä

oluenpanija hänelle sanoi heti ensimäisenä syksynä: "Kyllä täälläkin

elää osataan ja elää saattaa, kun vaan ihminen pysyy todellisuudessa ja

siihen tyytyy..." Todellisuudessa... Mutta miksi hän edes ajatuksissaan

näykki oluenpanijaa, sillä olihan niitä paljon muitakin jotka

kuvittelivat, että vain se, mitä he itse kukin todellisuudeksi luulivat

oli todellisuutta. Huuh! Hän palaa kotiin. Pöydällä on sinikantisia

vihkoja. Joka ilta samoin. Kaikki on hiljaa kuin haudassa... Ja

kuitenkin on kello vasta puoli kahdeksan. Muualla maailmassa elämä

vasta alkaakin. -- Ester Forssner... Siellä kaukana menee hänkin

konsertteihin, teattereihin ja juhliin, joissa suuret kristallikruunut

hehkuvat häikäisevää valoa. Siellä on paljon nuoruutta ja kauneutta.

Ester on itsekin huomiota herättävän kaunis... Mies hänen rinnallaan on

ylpeä hänestä.

Unettomana kuuntelee hän kuinka sadevesi lirisee läkkipeltisissä

räystästorvissa.

Sinne ei hänen enää tarvitse palata. Syksystä alkaen hänellä on paikka

Helsingissä. Äiti muuttaa hänen luoksensa ja heillä on taas pitkästä

aikaa kunnollinen oma koti.

Eikö hänellä ollut syytä olla tyytyväinen? Olihan edessään häämöittävä

"todellisuus" niin paljon valoisampi kuin takana olevat vuodet, jolloin

hänellä oli ollut niin tuskallista ja sumuista siinä todellisuudessa,

jota hän ei edes ajatuksissaan sitaattimerkeillä varustanut...

Kaksoiselämä, monikertainen todellisuus!

Kuinka hauskasti laineet huuhtoivatkaan laivan sivuja. Se oli paljon

viihdyttävämpää kuulla kuin räystästorvien lirinä nukkuvassa, matalassa

kaupungissa...

6.

Sota... sota... Ne sanat tunkeutuivat Heikin tajuntaan seuraavana

aamuna jo ennenkuin hän vielä oikein oli herännytkään.

Kannelta kuului nopeita askeleita, jysähdyksiä ja vilkasta

puheensorinaa.

Kunnollisesti valveuduttuaan huomasi Heikki, että laiva oli laiturissa

kiinni. Oltiin siis Räävelin rannassa. Kun Heikki nosti päätänsä, istui

hänen hyttitoverinsa, nuori viipurilainen teknikko, parhaillaan

sohvallaan, kiireesti vetäen kenkiä jalkaansa. Hän tervehti

ystävällisesti ja lisäsi samaan hengenvetoon: sota on sittenkin

syttynyt!

Hänellä oli tulinen kiire kannelle ja rantaan uutisia kuulemaan.

Heikkikin alkaa kiireesti pukeutua, mutta se ei ole niinkään helppoa,

sillä hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa muualla... Käytävässä kuuluu

joku sanovan, että laiva ei kenties voikaan jatkaa matkaansa Suomeen,

vaan että matkustajain täytyy mahdollisesti kiertää Pietarin kautta

kotiin.

Sekin vielä puuttuisi! Heikki laskee ajatuksissaan rahansa... ja

iloitsee, että ainakin senvuoksi tie on hänelle auki.

Koko laiva tuntuu olevan täynnä hälinää ja sekasortoa.

Sota... sota... lausutaan alinomaa monilla eri kielillä, sekä

käytävässä, että rannassa, jossa hän hytin akkunasta näkee matkustajain

hätääntyneinä ahmivan sähkösanomia...

Hän ei löydä mistään kauluksennappiansa, mutta hän koettaa saada

kauluksensa jotenkin huivin avulla kiinni pysymään, kokoaa tavaransa ja

rientää kannelle.

Erik Seger nousee juuri laiturilta sähkösanomakimppu kädessään.

-- Hyvää huomenta, huutaa hän jo kaukaa. -- Tässä me nyt olemme ja

saamme olla tiesi kuinka kauan... Ja minun kaikki lähimmät

tulevaisuudentuumani ovat murskana...

Hän on kiihtynyt ja kalpea. Ojentaessaan Heikille sähkösanomakimpun

kertoo hän, että Ranskan ja Saksan välilläkin on sota

puhkeamaisillaan...

Heikki silmäilee jännittyneenä sähkösanomia, joitten lihavilla

kirjaimilla painetut otsakkeet syöpyvät sieluun...

-- Ellen aivan erehdy, niin kohta on koko Eurooppa sodan liekkien

vallassa, sanoo Erik kun Heikki on lukenut sähkösanomat.

-- Mikä kulttuurin konkurssi! virkkaa muuan kaidetta vasten nojautuva

vanha herra surullisena.

-- Tämä on vain alkua, sanoo muuan ruotsalainen maallikkosaarnaaja. --

Kansat ovat unhoittaneet Jumalan ja ylenkatsoneet hänen pyhän sanansa

ja nyt on ilmestyskirjan, miekkaa kantavan, ruskealla hevoisella

ratsastajan aika tullut. Siellä sanotaan aivan selvästi, jos herrasväki

muistaa: "Ja ruskia orhi meni ulos: ja sille, joka sen päällä istui,

annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen

toisensa tappaman; ja hänelle oli annettu suuri miekka". Mutta häntä

seuraa vielä kaksi muuta ratsastajaa... niin että tämä on vain suurten

vaivain alkua...

Puhujan silmissä paloi vakaumuksen tuli ja hätääntyneet ihmiset

kuuntelivat häntä vakavina. Mutta hän ei jatkanutkaan enempää, vaan

alkoi mietteissään kävellä laivan kannella.

Erik tarttui Heikin käsivarteen ja he lähtivät rannalle kävelemään.

Muutamat hätiköivimmät kantavat jo tavaroitansa laivasta ja lähtevät

ajamaan asemalle. Maltillisimmat hymyilevät heille ja monet ovat

hymyilevinään koko sodalle. -- Laiturilla kertoo helsinkiläinen

tukkukauppias, levollisena sikaariaan poltellen, mitä keisari Wilhelmin

on kerrottu sanoneen tätä sotaa ennustettaissa: Vain muutaman päivän

juttu... Ja tietysti se niin onkin, siitä on tukkukauppias varmasti

vakuutettu, eikä hän tahdo kuullakaan mitään vastaväitteitä. Ehei!

Eivät sodat voi kauan kestää nykyisten merkillisten keksintöjen

aikana...

Mutta ihmiset ovat sittenkin sisimmissään järkytettyjä, vaikka kukaan

ei tahdo näyttää naurettavalta toisten silmissä. Jokainen tuntee

vaistomaisesti, että ollaan aavistamattomien mahdollisuuksien edessä.

Ja jokaisen ensimäisiä ajatuksia ovat: koti, rakkaat ja lähin

tulevaisuus.

Tulivuoren purkaus on alkanut ja maaperä on peloittavan vulkaanista

kaikkialla, minne katsookin.

Uusia, hätyyttäviä sähkösanomia saapuu joka hetki.

Erik kertoo Heikille perinpohjaisesti, nyt myttyyn menevistä,

loistavista sitoumuksistaan Berliinissä, Dresdenissä ja Mannheimissa.

Mitä, Jumalan nimessä, mitä hän nyt tekee? Ainoa mahdollisuus oli

kiertää konserttimatkoilla Suomen pikkukaupungeissa, -- jos sekään oli

muutamiin kuukausiin mahdollista. Ah, ja se oli niin kurjaa,

silloinkin, kun se parhainta oli! Minkä toisessa kaupungissa

kukkaroonsa sai, sen toisessa menetti, jos hyvillä kaupunkilaisilla

sattui konserttipäivänä olemaan saunapäivänsä tai jonkun kaupungin

merkkihenkilön nimipäivä. Kyllä hän sen jo tunsi ja tiesi... Elämässä

ei mikään, mikään ollut varmaa. Milloin tahansa saattoivat kaikki

kauniit suunnitelmat olla olemattomiin puhalletut!

Heikki koetti häntä lohduttaa sodan mahdollisella lyhytaikaisuudella,

mutta muuten hän kuunteli Erikiä vain puolella korvalla. Uutinen

Ranskan sotaan sekaantumisesta pakoitti hänet huolestuneena

ajattelemaan sikäläisiä ystäviänsä ja varsinkin kapteeni

Larolles'in perhettä, jossa hän parina viimekesänä oli viettänyt

muutamia unhoittumattomia kuukausia.

... Hän oli päässyt heidän tuttavuuteensa erään Parisissa kauan asuneen

helsinkiläisen suosittamana. Ja he olivat avanneet hänelle sitä

Parisia, johon ulkomaalaisen on vaikea tutustua: sivistyneet

ranskalaiset perheet ja heitä ympäröivän, kulttuuri-ilmapiirin, jolla

ei ole mitään tekemistä sen keinotekoisen huviverkon kanssa, johon

Parisiin saapuvat ulkomaalaiset tavallisesti ensinnä takertuvat,

niinkuin muuttolinnut linnunpyydystäjän verkkoon.

Heikki muisti elävästi illan, ensimäisen iltansa Parisissa, jolloin

kapteeni Larolles nuoren rouvansa kanssa oli ilmestynyt äitinsä,

vanhan rouva Larolles'in salonkiin. -- Siihen saakka hän oli yleensä

ajatellut sotilashenkilöltä kaikkialla, enemmän tai vähemmän

tyhjänpäiväisiksi keikareiksi, pintapuolisiksi ja kylmiksi ihmisiksi.

Mutta heti ensi iltana hän oli suureksi iloksensa havainnut, että

kapteeni Larolles ja koko hänen perheensä olivat loistavia poikkeuksia

tällaisesta ennakkokuvasta. Kapteeni Larolles tunsi laajalti Euroopan

vieläpä Skandinaaviankin kirjallisuutta ja uuden ja vanhan ajan taide

oli hänelle selvillä, paremmin kuin monella ammattiarvostelijalla. Ja

Louvressa ja Luxembourg museossa hän oli löytänyt kokonaisen oman

aarteistonsa, jossa oli paljon sellaisia helmiä, joista eivät

taidehistoriat eikä Baedeckerit tietäneet mitään.

Mutta innokkaasta kirjallisuus- ja taideharrastuksistaan huolimatta, ei

kapteeni Larolles suinkaan ollut mikään "väärällä uralla" oleva

kaunosielu. Ei! Hän oli sotilas kaikesta sielustaan. Ja hänen nuorena

luutnanttina julkaisemansa teos: "lakiasäätävä valta ja armeija

vallankumouksen aikana" oli herättänyt sotilaspiireissä ainakin yhtä

suurta huomiota kuin mitä taiteellisissa piireissä oli omistettu hänen

myöhäisemmälle, "Italian museoista" piirtämällensä kokoelmalle. Mutta

se mitä Heikki ennen kaikkea oli hänessä ja koko tässä perheessä

oppinut ihailemaan oli heidän hehkuva isänmaallisuutensa, ja se

aatteellinen henkevyys, joka sen ilmakehässä väreili.

Nyt... Kenties juuri tänä aamuna täytynee kapteeni Larolles'in ottaa

jäähyväiset vaimoltaan, pikkutytöltään ja hopeahapsiselta äidiltään:

He eivät itke kukaan, vaan hymyilevät kirkasta hymyä ja ilme heidän

silmissään on niinkuin mystikoilla haltioitumishetkenänsä... Marcel

suutelee heitä kaikkia ovella vielä kerran ja vihdoin syöksyy

portaisiin. Kotiin jääneet menevät verannalle, josta näkyy Luxembourg

puiston viheryys, paratiisillisena keitaana, kesän polttavassa

kuumuudessa. Kohta on Marcel kadulla ja lähettää tervehdyksiä

verannalla seisojille... Pieni Anne-Marie viittoo kädellään... Vielä

kerran katsoo Marcel taaksensa, vielä kerran nyökkäys ja hän katoaa

kulman taa...

Santarmeja ja sotilasviranomaisia meni taas laivalle puhumaan

kapteenin kanssa ja laiturilla kävelevät matkustajatkin alkoivat nousta

laivaan viimeisiä uutisia kuulemaan. Erik ja Heikki nousivat myöskin

sinne ja ohi kulkevalta perämieheltä saivat he kuulla, että laiva oli

saanut luvan lähteä.

Katsellessaan santarmien ja venäläisten sotilashenkilöitten isännöiviä

hommia laivalla virkkoi Heikki toverilleen katkerasti:

-- Huomaa kaikesta, että lähenemme kotimaata...

-- Kotimaan tuulahduksia, vastasi Erik, silmää iskien.

Kummastakin heistä tuntui kotirantaa lähestyessään, että vieraan vallan

karkea raakalais-ies taas vähitellen laskeutui heidän hetkeksi

vapautuneille harteilleen...

7.

Sota oli riehunut jo toista vuotta. Sen kaamea tulipalo oli levinnyt

yli puolen maailmaa. Siellä missä kulttuuri jo vuosisatain aikana oli

kauniimpia kukkia kasvattanut, siellä oli maa teräksen peittämä ja

ilmakin kauhua täynnänsä. Hävitettyjen kaupunkien raunioilla seisoivat

ruhjotut katedraalit, niinkuin marttyyrit rovioillansa.

Oli kuin itse helvetti olisi porttinsa aukaissut ja päästänyt

legioonansa maanpiiriä hävittämään.

Pohjoiset maat olivat kuin ihmeen kautta säilyneet sodan kauas

lentäviltä, sytyttäviltä kekäleiltä. Niissä vallitsi vielä rauha.

Mutta siinä rauhassa oli paljon sellaista joka oli sotaa surkeampaa...

Pohjolassa raivosi kultakuume. Ihmiset ostivat ja möivät. Kaikki oli

kaupan. Kaikki kulki kädestä käteen, kodit ja konnut, talot ja tavarat.

Ihmiset ajattelivat vain rahaa. Runoillut pohjolan maat olivat kuin

markkinatoreja.

Suomessakin oli keinottelijain kirjava lauma päivä päivältä kasvanut ja

yhä kasvoi. Kultakuume kiersi kulkutautina hienon maailman naisesta

torimatamiin ja pankinjohtajista rikoksellisimpiin keinottelijoihin

saakka.

Mitä korkeammalle taivaan rannalle nousi muissa maissa palavain talojen

loimu ja mitä enemmän ilmassa värisi kuolevain tuskankorahdukset,

vaikerrus ja viattomain itku, sitä kuumeisemmin kilistelivät pohjolan

kansat käsissään kultaa, kokosivat rahaa ja huumaantuneina puhuivat

rahasta, aivankuin olisivat siitä löytäneet uuden tien autuuteen...

8.

Näinä vuosina kulki Heikki rauhallisena syrjästäkatsojana Helsingissä,

hoitaen vaatimatonta opettajatointansa eräässä oppikoulussa. Hänestä

oli kaikki niinkuin pahaa unta... päivä päivältä pahenevaa.

... Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan oli tässä maassa, syvimmän

sorron painaessa, mässätty nautinnoissa kahlaten, tunnussanoina:

rakkaus ja kauneus. Ja kuitenkin oli jalustalla palvottu kuva ollutkin

vain kultainen vasikka, eikä puhdasotsainen Jumalatar... Mutta kukaan

ei ollut sitä sanonut. Maa oli ollut täynnä vääriä profeettoja ja

viisaat olivat vaienneet, peläten tulevansa tyhmäin pilkaksi.

... Nyt, kun kaikissa sotaa käyvissä maissa, isänmaallisessa

innostuksessa, kannettiin isänmaalle suurimpia uhreja kuin koskaan

ennen, nyt oli meillä tunnussanana raha... ja vain raha, samaan

aikaan, kun vieras sotaväki rasitti maata kuin pahin valloittaja...

Olivatko ihmiset houkkioita? Mitä he luulivat tekevänsä kullallansa,

joka sekin todellisuudessa oli vain likaista paperia... jolla ei kohta

kukaan enää vaihtanut kaalinpäätäkään?

Rauhallinen, yksinäinen syrjästäkatsoja ennätti niin paljon kysyä ja

kummeksia...

Ranskalaisista ystävistään hän ei ollut mitään kuullut Pariisista

lähdettyään. Itse hän oli kylläkin kirjoittanut pari kirjettä kapteeni

Larolles'ille, mutta hän ei ollut edes levoton, vaan arveli heillä

siellä kaukana olevan niin paljon muuta ajattelemista. Ja vaitiolon hän

uskoi merkitsevän pelkkää hyvää. --

Vihdoin eräänä päivänä sai hän kirjeen, jossa oli Parisin postileima.

Käsiala oli vieras. Jännittyneenä ja pahaa aavistaen avasi hän kirjeen.

Se oli hienoa, tyypillistä ranskalaisen naisen käsialaa ja neljännen

sivun alla oli nimikirjoitus: Jeanne Marcel Larolles.

Heikki luki sitä tavu tavulta, sana sanalta, raskas paino sydämellään,

peläten ja toivoen:

Parisissa syyskuun 8 päivänä 1917.

Rakas Herra.

Usein syytän itseäni, että näin pitkäksi ajaksi olen jättänyt

Marcel'ini kaukana olevan ystävän ilman uutisia. Ah, millä ilolla

olisinkaan niitä lähettänyt, jos ne olisivat olleet hyviä!

Mutta kun tiedän, kuinka paljon te minun rakkaasta miehestäni

pidätte, niin olen päivä päivältä viivytellyt saattamasta teitä

osalliseksi suuresta tuskastani, alati ja epäilyksettä toivoen

uutisia, joita ei ole tullut.

Ihastuttavan toivehikkaana ja uhrautuvaisuutta hehkuen lähti

mieheni rykmenttinsä kanssa elokuun 6 päivänä, sankarillisesti

kaatuen elokuun 22 päivänä Charleroi'n edustalla, rinta kolmen

kuulan lävistämänä.

Sotamiehet nostivat hänet ja veivät erääseen belgialaiseen

ambulanssiin. Hän oli tiedotonna, mutta hengitti vielä. Sitten

jätti rykmentti kylän, jonka saksalaiset vähän ajan kuluttua

valtasivat. Sittemmin en ole lukemattomista etsiskelyistä

huolimatta saanut mitään tietoja hänestä.

Mieheni toverit ovat vakuutettuja, että hän on menehtynyt

haavoihinsa ja samoin hänen rykmenttinsä pitää häntä kuolleena,

mutta minä en voi sitä uskoa, minä toivon yhä vieläkin, siksi,

että minä rakastan häntä, siksi, että hän on minulle kaikki

kaikessa, siksi, etten voi uskoa, että meidän kaunis onnemme

olisi loppunut. Uskon, että Jumala ja meidän rakkautemme ovat

auttaneet häntä ja että hän palaa monien kärsimysten jälkeen.

Vielä vuoden vaitiolon jälkeenkin minä häntä odotan, mutta missä

tuskassa, sen te ymmärrätte, te, joka tunsitte hänet, ja tiedätte

mitenkä hän oli ihailun ja rakkauden arvoinen. Mutta hän kykeni

lähteissään istuttamaan minuun ihmeteltävän paljon rohkeutta

ja ehtymätöntä voimaa, ja yhä vieläkin tunnen sitä häneltä

saavani. Usein tunnen hänen suojelevat ajatuksensa ympärilläni

ja olen kuulevinani äänen, joka sanoo, että hän elää ja palaa

kerran luokseni. Onko se harhaluuloa? Vai onko se todellakin

ajatuksensiirto ilmiö?

Aivankuin omituisen ennakkoaavistuksen johtamana kertasi hän

usein ennen lähtöänsä: "mitä ikinä tapahtuneekin, niin älä

usko pahinta, kunnes sota on loppunut." Minä tottelen häntä ja

hänen kanssansa ilolla kärsin Ranskamme puolesta, _valmiina

kalleimpaankin uhraukseen_, vaikka minua vavistuttaakin katsoa

elämää silmiin ilman häntä. Mitenkä Marcel'ini kärsineekään, jos

hän on vankeudessa, voimatta ottaa osaa taisteluun ja voimatta

antaa minulle elonmerkkiä itsestään! Olen varma, että hän olisi

onnellinen tietäessään, että olen vihdoinkin teille kirjoittanut.

Suokoon Jumala, että ensi kerran saapuessanne Parisiin voisimme

taas kaikin olla yhdessä meidän pienessä salongissamme,

jossa niin hyvin aina viihdyimme ja johon teidät taas ilolla

tervetulleeksi toivotamme hänen palaamisestaan iloitsemaan.

Pieni Anne-Marie'mme voi hyvin ja muuttuu päivä päivältä yhä

enemmän isänsä näköiseksi, jota hän pikku raukka, niinkuin

äitinsäkin, paljon, paljon kaipaa.

Saanhan pian kuulla uutisia teistä. Vastaanottakaa, hyvä herra,

syvimmät ystävyyden tunteet, jotka aina olen säilyttävä Marcelini

ystävälle.

_Jeanne Marcel Larolles_.