Kerttu: "Lalli miehineen on hirven-ajossa. Illalla oli hirvilauma jo
saarroksissa, niin että odotamme miehiä kotiin joka hetki. Väsyneitä
ovat pitkästä ajosta, siksi mä tässä pirttiä lämmitän, ruokaa
varustelen."
Henrik astui sisään ja heitti turkin päältään. Kun Kerttu näki piispan
puvun, pudotti hän kädestään karhunliikkiön ja kävi kalman kalpeaksi. —
"Mitä", sammalsi hän, "uskallatko sinä, Kokemäen kuningas, tuoda Lallin
kurkihirren alle Valkean Jumalan tietäjän, Saaren ikivanhan suuruuden
hävittäjän! — Olisipa Lallini kotona!"
Kuningas: "Parempi, että Lallikin alkaisi palvella Valkeata Kristusta.
Uutena aikana puhaltavat uudet tuulet. Ei Lalli vihallaan mitään voita."
Kerttu: "Vai ei voita! Sen sanot sinä luopio, haltijoitten häpäisijä,
Kokemäen tervasuu! — Lalli on sentään Lalli. Hyh, sinä Kiesuksen
tietäjä, luuletko saavasi ruokaa Lallin talosta? Et ikinä! Muille
toki annan ruokaa sukujemme vanhan ystävyyden vuoksi. Mutta sinulle,
tietäjä, en anna palaakaan! Sanonpa mä paimenpojalle, ettei hän anna
sinun hevosellesikaan ruuan hiventä."
Ja tuiskuna lensi Saaren kiivas emäntä pihalle. Mutta samalla kun
hän käski toisen paimenen ottaa heinät piispan hevosen edestä pois,
kuiskasi hän jotakin toisen paimenen korvaan. Ja Kertun astuessa
pirttiin katosi paimen suksineen metsään. Äkäisenä asetti emäntä nyt
ruuat pöydälle. Kun vihdoinkin kaikki oli kohdallaan, käski hän muut
syömään, vaan ei piispaa. Henrik nousi kuitenkin muitten mukana ja
sanoi ajopojalleen: "Pilttiseni, tule sinäkin syömään, vaikka ei tämä
Saaren emäntä soisikaan meille virkistystä. Mutta olethan uupunut
sinäkin, ja lämmin ruoka tekee hyvää. Maksamme sitten kaksinkerroin.
Nuori hevosemmekin tarvitsee kauroja. Vie niitä sille, maksan nekin
moninkerroin!"
Sitten siunasi piispa hartaana ruuan, ja kaikki söivät Saaren
hyviä antimia. Syötyään he vielä jäivät tarinoimaan, sillä hevoset
tarvitsivat kunnollisesti levätä, niin uupuneita ne olivat. —
Vihdoinkin päätettiin lähteä matkan viimeiselle taipaleelle. Kun miehet
valjastivat hevosia, puhelivat kuningas ja piispa emännän kanssa
kestityksen maksamisesta. Kiivaana sanoi Kerttu: "Sinulta kuningas, en
ota mitään, sillä matkamiehen kestitseminen kuuluu sukumme vanhoihin
perintätapoihin. Ja sinun kestitsemisesi, kurja tietäjä, ei ole rahalla
maksettavissa. Korjaa luusi Saaren pirtistä! Se on paras maksu, mitä
voit antaa. Rahoillasi en likaa käsiäni."
Henrik pani pöydälle kaksinkertaisen maksun kaikesta ja sanoi sitten
tyyneenä: "Jumala armahtakoon sinun sieluasi, Kerttu, ja antakoon
rakkautensa vuotaa yli kovan sydämesi. Jumalan haltuun jätän sinut ja
koko Saaren."
Siinä jo ajoivat matkamiehet jäälle ja päättivät oikaista hankien
läpi pohjoiseen vievälle tielle. Kaukon saaren kohdalla pääsi piispan
hevosen rinnushihna helähtäen auki, ja ajopoika hyppäsi reestä sitä
korjaamaan toisten jatkaessa yhä matkaa, sillä piispa ajoi taaskin
viimeisenä. Pian oli rinnus korjattu. Piltti nousi rekeen. Kiidettiin
juosten toisten jälkeen. Mutta hetken päästä, juuri kun kuljettiin
yli matalan karin, tarttui reen jalas pahasti kahden kiven väliin,
josta se ei lähtenyt irti. Pilttipoika hypähti taas lumeen nostaakseen
hiukan rekeä. Mutta samassa hän kirkaisi kauhistuneena: "Lalli!" —
Henrik katsahti taaksensa ja näki Lallin jo laskevan alas Kaukon
rinnettä. Edellä kulkevat hevoset painuivat juuri jäältä metsään.
Henrik huusi heidän jälkeensä, mutta vastatuulessa ei kukaan häntä
kuullut: "Juokse pian hevosten jälkeen", sanoi hän piltille, "ja huuda,
minkä jaksat! Minä juoksen metsään." — Samassa sukset sohahtivat
reen viereen, ja Lallin kirves välkähti kamalasti ilmassa. Henrik
aikoi juuri nousta reestä, mutta hän istuutuikin hämmästyneenä
takaisin. Mitä, mitä ihmettä! Metsän reunasta, tuosta hänen edestään,
avautui ihana, kesäinen tie ylöspäin, ja tien päässä siintävät hänen
lapsuutensa vihreät vuoret. Oi, vuoren rinteellä oli harmaja linna
jykevine torneineen ja porttiholvin luona seisoi äiti odottaen. "Minä
tulen, äiti", huudahti Henrik ja aikoi nousta. Mutta taas hän painui
hämmästyen takaisin, sillä kesäinen tie muuttui äkkiä lumivalkeaksi.
Tien päässä näkyi Clairvaux'n lempeä laakso kevätkukkien peitossa. Ja
luostarin portilla seisoi isä Bernhard lempeästi hymyillen ja viitaten
hänelle. "Minä tulen, isä", sanoi Henrik ja yritti nousta. Mutta
kolmannen kerran vaipui hän takaisin. Ihmeitten ihme! Tie tuossa hänen
edessään muuttui äkkiä kultaiseksi. Tien päässä seisoo äiti ja hänen
rinnallaan isä Bernhard. Heidän takanaan näkyy pyhien ääretön joukko.
Tuossa tulee itse Pyhä Neitsyt, toisessa kädessä voitonpalmu, toisessa
marttyyrikruunu. "Tule, tule!" huminoi taivas. Henrik nousi ja läksi
kevyin askelin kultaista tietä ylöspäin. Ja pyhien ihmeellinen laulu
kuljetti häntä enkeltensiivin. — Kauas taakse jäi kyynelten maa.