Henrik oli päättänyt olla kotona Nousiaisissa ainakin kuunkierron nyt
sydäntalvella, jotta hän saisi valmistaa muutamia tärkeitä töitä.
Ensinnäkin hän aikoi kirjoittaa järjestyssäännöt Suomen kirkolle ja
laatia ohjeet jumalanpalvelusmenoja varten suurina juhlina. Sitten
oli hän päättänyt kirjoittaa muutamia mallisaarnoja. Kaikki muu meni
papeilta helposti, mutta saarnaaminen — kas se ei käynyt! Siksi
oli hän päättänyt näin menetellä. Varsinkin piti näitten miesten,
jotka keväällä valmistuivat papeiksi, oppia hyvin saarnaamaan,
sillä heitä odotti suuri tehtävä. Kesällä ulotetaan käännytystyö
Hämeeseen, ja silloin nämät suomalaiset papit lähtevät Henrikin mukana
lähetysmatkalle jäämien maahan. Näin ajatteli Henrik ja aamusta iltaan
hän aherteli pöytänsä ääressä. Syrjään jäi Suomen kronikka, syrjään
sankariajan laulut. Sääntö toisensa jälkeen tuli pergamentille, ja
ihania saarnoja syntyi kuin itsestään. Ja ihmeellinen onnen tunne
täytti kaikkien mielet, vaikka piispa vain harvoin ennätti olla
toisten kanssa Toposten suuressa tuvassa. Onnelliseksi, sanomattoman
onnelliseksi tunsi Henrikkin itsensä. Tuntui siltä, kuin enkelsiipien
havina olisi täyttänyt ilman ja itse Jumala puhellut tuulen vienossa
hyminässä.
Mutta jo puolen kuunkierron kuluttua keskeytyi Henrikin hiljainen työ.
Joulun tietämin oli Kokemäen nuori kuningas kulkenut ohi Nousiaisten
yhdeksän uljaan miehen kanssa. Kuiskailtiin, että hän oli kosiomatkalla
Paimioon. Jaakko-kuninkaan kaunista tytärtä hän mieli puolisokseen.
Pian tämän jälkeen vietettiinkin kuningas Jaakon luona komeat häät,
joihin oli saapunut vieraita kautta Suomen.
Eräänä iltana sitten karautti Toposten pihaan neljä uljasta hevosta.
Ensimäisessä reessä istui Kokemäen kuningas kauniin vaimonsa rinnalla
ja toisissa kuninkaan miehet, kolme kussakin. Kuningas Jaakko ei ollut
vielä lähtenyt mukaan, vaan oli hän luvannut tulla vähän myöhemmin
tuomaan tyttärensä tavaroita ja tervehtimään nuorikkoja. "Nopeammin
joutuu matka, kun ei ole kuormia mukana", oli Jaakko sanonut hymyillen.
— Ja siinä he nyt olivat matkalla pohjoiseen. Taivas oli mennyt pilveen
ja hämärä yllättänyt heidät niin äkkiä, että tuskin osasivat kääntyä
tänne ensimäiseen yöpymispaikkaan.
Mutta niin ihastunut kuin Kokemäen kuningas olikin nuoreen puolisoonsa,
ei hän unohtanut heimonsa antamaa asiaa. Monin kerroin oli häntä
varoitettu, ettei hän vain palaisi takaisin ilman piispa Henrikkiä.
"Piispa on luvannut tulla vasta kesällä. Mutta sano hänelle, ettemme
jaksa odottaa kesään asti. Tuo piispa tullessasi, jos olet esi-isiesi
vertainen kuningas!" Näin oli puhuttu uljaalle Kokemäen kuninkaalle.
Siksipä kuningas nyt teki kaikkensa taivuttaakseen piispaa lähtemään.
Henrik itse olikin heti valmis, sillä pitihän toki kylvää sinne, missä
pelto jo oli muokattuna. Mutta Rodulfus ja Helkky panivat vastaan ja
isä Pietari koetti touhuta samaan suuntaan. He sanoivat, että piispa
oli väsynyt vielä syksyn monista matkoista. Ja sydäntalven säitäkään ei
hän oikein kestänyt, etelän lämpimästä kun oli tullut. Voipa hän vielä
sairastuakin matkalla. Sitäpaitsi oli heidän niin vaikea luopua taas
piispastaan. Kesän lämpimän loi hän talvien kylmään.
Mutta kaikista estelyistä huolimatta päätti Henrik lähteä, Herran
taimet oli istutettava sinne, missä maa oli odottamassa. Seuraavana
aamuna astui piispa turkkeihinsa kääriytyneenä korjaan, jonka eteen
oli valjastettu Toposten nuori hevonen. Ajajakseen otti piispa vain
paimenpojan, jotta ei tulisi liiaksi kuormaa nuorelle hevoselle,
sillä tiedettiin, että Kokemäen kuningas kulki tuulen nopeudella.
Isä Pietari hääri reen ympärillä, kietoen karhuntaljoja piispan
suojaksi. Pyhä risti, jota piispa aina kuljetti mukanaan matkoilla,
pantiin nytkin rekeen. Alakuloisina hyvästelivät kaikki piispaa.
Tuolla jo karautti kuningas alas joen äyräältä ja muut lähtivät
perässä, Henrik viimeisenä. Mutta tuskin oli vallaton varsa ottanut
kahta askelta, kun se astui liukkaalle jääpalaselle ja kompastui
polvilleen. Silmänräpäyksessä oli se kuitenkin taas pystyssä ja riensi
vauhdikkaasti toisten jälkeen. Mutta isä Pietari katsoi tuskaisena
poikaansa ja sanoi: "Ma-matkamiehiä oli ko-kolmetoista."
Hitaanlaisesti kului matka, vaikka Kokemäen kuningas pitikin kiirettä.
Tiet olivat tukossa ja lisäksi sattui ensimäisenä päivänä sakea
lumipyry, niin että täytyi aikaisin yöpyä. Toinen matkapäivä valkeni
kuitenkin kauniina, ja sitä seuraava yö oli niin kuulakka ja kaunis,
että päätettiin matkata halki yön, jotta päästäisiin jo aamulla
Kokemäelle.
Oli sydänyön aika. Varjot lankesivat kuunhohtoiselle hangelle. Henrik
nojasi taaksepäin reessään ja katseli tähtikirkasta taivasta. Hänen
silmänsä pysähtyivät ensin valoisaan Linnunrataan, siitä Otavaan ja
vihdoin Neitsyttähteen. Sitten hän jakoi silmillään taivaankannen
koteihin saadakseen selville tämännöisen horoskoopin. Ihmeellinen
horoskooppi, ajatteli hän, täynnä lempeyttä ja hyvyyttä. Ainoastaan
punanhohtoinen Mars tuolla muistuttaa elämän myrskyjä ja taisteluita.
Ihmeelliseksi muodostuu sen kohtalo, joka tänä yönä syntyy. — — — Mutta
minkätähden luetaan Jumalan kirjoittamaa kohtalonkirjaa taivaankannelta
ainoastaan syntymähetkellä! Miksi ei sitä lueta myöskin kuolinhetkellä?
Vai eikö Jumalan tähtikirja tiedäkään mitään ijäisyydestä, jonne
kuoleva on lähdössä? Totta kai. Onhan Jumalan kädessä aika ja ijäisyys.
Ja mitä on aika verrattuna ijäisyyteen! Mitä syntymähetki verrattuna
kuolinhetkeen! Tähtien kirja kyllä tietää kuolinhetkenkin salaisuudet,
kunhan sitä vain katsottaisiin. Ihana varmaan on sen kuolema, joka
sulkee tänä yönä silmänsä ikuiseen lepoon, sillä taivaan tähtikirja on
nyt täynnä lempeyttä, hyvyyttä ja onnea.
Henrikin silmät väsyivät öistä taivasta katsellessa. Hän painoi päänsä
alas ja etsi rukousnauhaansa. Mutta sitä ei löytynyt. Olihan hänellä
ollut se tällä matkalla, sen hän muisti, sillä monasti oli hän sen
helmiä sormiellut. Vuosia oli hän sitä kantanut aina kaulassaan,
vaikkei hän rukoustensa lukua sillä mitannutkaan. Isä Bernhard oli
kieltänyt sellaisesta, sillä — sanoi hän — Jumala katsoo rukoilevan
sydäntä, ei rukousten lukumäärää. — — — Tuo nauha olisi nyt kuitenkin
saanut olla tallella, ainoa muisto lapsuuden mailta. Se jäi varmaan
yöpymispaikkaan. No, saanpahan sen sieltä palatessani. — — —
Piispa heräsi mietteistään, kun etummaiset hevoset pysähtyivät.
Kohta kuului kuninkaan ääni: "Hevoset huohottavat niin kovasti, että
meidän täytyy varmaan poiketa Polsuun levähtämään, vaikka onkin
yön-aika". Samaa mieltä olivat muutkin. Mutta kun päästiin Polsun
kohdalle huomasivat he, että Saaren räppänästä nousi sakea savu kohti
tähtikirkasta taivasta. Silloin sanoi kuningas: "Mitä me tässä suotta
rupeamme Polsun väkeä herättämään, ajetaan Saareen, koska Lallin väki
näkyy jo olevan liikkeellä. Tunnen Lallin lapsuudestani, kun hän isänsä
kanssa meillä vieraili. Tekee Lallille oikein hyvää, kun saa katsella
piispaa silmästä silmään."
Joku miehistä sanoi: "Mutta jos Lalli tekee pahaa rakkaalle
piispallemme, hän on kuulemma vannonut kostoa uuden uskon levittäjille?"
Kuningas vastasi hymyillen: "Eikä tee. Meitähän on kymmenen miestä ja
Lallilla on vain neljä. Sitä paitsi, vanha tapahan kieltää tekemästä
toiselle pahaa omassa kodissaan." — Ja kuningas käänsi hevosensa salmen
yli Saareen.
Sydän vavahtaen kuuli Saaren emäntä Kerttu, kuinka useita hevosia ajoi
pihaan. Kokemäen kuningas kolkutti heti ovelle ja huusi: "Avatkaahan!
Täällä on vain väsyneitä matkamiehiä, jotka pyrkivät pirtin lämpimään."
"Ketä olette?"
"Minä, Kokemäen kuningas, täällä olen miehineni. Palaan kosiomatkalta.
Avaahan toki, Kerttu!"
Heti aukeni ovi ja Kerttu otti iloiten vastaan kuninkaan ja hänen
nuoren puolisonsa. Kertun molemmat pojatkin heräsivät kolinaan,
nousivat istumaan lavitsalle ja hieroivat unisia silmiään.
Kerttu: "Pian mä teille ruokaa haen, ja paimenpojat menevät hoivaamaan
hevosia."