Kauhistuen, tuskasta väristen kuultiin kaikkialla Köyliön kaameasta
murhenäytelmästä. Tuntui melkein mahdottomalta uskoa, että rakas piispa
nyt oli poissa. Totta se kuitenkin oli, ja koko Suomi kylpi kyynelissä.
Vavisten pakeni Lalli erämaan syvyyteen. Mutta piispa muuttui kansansa
mielessä jumalalliseksi olennoksi, joka oli saapunut Suomen heimon luo
suoraan korkeammasta maailmasta, valon Jumalan asunnoilta. — Kuinka hän
olikaan puhunut tälle heimolle! Ah, niin ei kukaan ollut vielä koskaan
puhunut. Ja kuinka hän oli rakastanut tätä heimoa! Niin ei ollut vielä
kukaan koskaan rakastanut. Valo-olento, rakkauden opin lempeä julistaja
oli tullut tänne Kristuksen ihmeellisestä valtakunnasta. Ja nyt hän
oli poissa! Kyyneleitä ei ollut kyllin kaipauksen kertojiksi. Pian
tiedettiin kertoa muutakin. Tiedettiin, että ihmeitä oli tapahtunut
pitkin matkaa, kun piispan ruumista kuljetettiin Köyliöstä Nousiaisiin.
Tuo tie muuttui ihmisten mielissä pyhäksi tieksi. Ja kaikki ne pirtit,
ladot ja mäet, joissa Henrik oli saarnannut, muuttuivat pyhiksi
paikoiksi, joihin ei ihmiskäsi enään koskea saanut. Yhä kirkkaammaksi
muuttui se sädekehä, joka jo ennestäänkin ympäröi suurta piispaa. Ja
nekin, jotka tähän asti olivat vastustaneet uutta uskoa, alkoivat
nyt sydämessään kunnioittaa sitä Jumalaa, joka oli valon asunnoista
lähettänyt Suomen heimolle niin ihmeellisen opettajan. Koko Köyliö
kastettiin yhdellä kertaa, ja muuallekin pyydettiin pappeja. — — —
Valkeni vihdoin aamu, rakkaan piispan hautajaisaamu. Koko Suomi, Sarven
valtakunnasta Kokemäkeen ja meren lumisilta lakeuksilta erämaan metsiin
asti, oli saapunut tähän suureen surujuhlaan.
Käräjäkentälle oli vartavasten rakennettu korkea alttari. Sen ympärillä
oli kuusia ja yläpuolella baldakiini. Alttarilla oli piispan mustiin
verhottu arkku kaiken kansan nähtävänä, kansan, joka täytti ääriään
myöten koko käräjäkentän. Syvästi murheellisena toimitti piispa
Rodulfus hautausmessun. Koko toimituksen ajan seisoi isä Pietari arkun
edessä maassa pidellen pyhää ristiä. Mutta alttarilla arkun kummallakin
puolella seisoi kuusi pappisoppilasta palavat tulisoihdut käsissä.
Nuori Pietari, Helkky, Kirves, Aasla ja nuo viisi Sveean pappia
avustivat piispa Rodulfusta hautajaismessun suorituksessa. — Kaikui
viimeinen siunaus. Kansa painui polvilleen talviseen hankeen ja papit
vaipuivat itkien alttarille. Oi, tämä päivä oli liian raskas Suomelle.
Tulevaisuus näytti pimeältä kuin suruvaippaan verhotulta — olihan nyt
lohdutus poissa, Suomen lohdutus.
Nousi Rodulfus, nousivat alttarille polvistuneet papit, nousi lumeen
vaipunut kansa. Kun papit juuri valmistautuivat kantamaan ruumisarkkua
tulisoihtujen loimutessa ja suruhymnin kaikuessa piispantuvan
holvattuun kellariin, jäivätkin kaikki hämmästyneinä seisomaan
alttarille. Kirkas naisääni kansan seasta alotti virren: "Jeesuksen
muisto ihana." Siihen yhtyi kohta koko surevien ääretön joukko.
Mahtavana kohosi säveltenvuo kohti talvista taivasta. Sanoin kuvaamaton
liikutus täytti jokaisen sydämen, ja nyyhkyttäen laulettiin viimeinen
säesarja:
"Oi, Jeesus tuntea mun suo
Sun rakkautes suuri tuo.
Oi, Jeesus anteeks-antaja
Ja taivaan kruunun kantaja,
Mun sieluani armahda!"
Äänetönnä seisoi piispa Rodulfus, äänettöminä muut papit, ja pyhä risti
isä Pietarin kädessä vaipui hiljaa alas. Laulun vaikutus oli valtava.
Uuden maan, valon ikuisen valtakunnan, toi se heidän lähelleen.
Helkky nojasi alttarin kulmalla kasvavaan kuuseen ja koko hänen
sielunsa värisi tuskasta. Ei kukaan, ei kukaan ollut näinä viikkoina
kärsinyt niinkuin hän. Hän oli eniten rakastanut, eniten saanut
rakkautta, siksi hän myöskin eniten kärsi. Siinä hän nyt nojasi
kuuseen, silmät suljettuina, kalpeana. Kansan nyyhkytys vain kantautui
hänen korviinsa. Kuin unesta heräten aukaisi hän silmänsä ja katseli
tuota surevaa joukkoa. Siinä oli todella lauma ilman paimenta. Ei
kukaan sille lausunut lohdutuksen sanaa nyt, kun rakas paimen oli
poissa. Ja Helkystä tuntui samassa kuin olisi hän äkkiä miehistynyt.
Hänen hartiansa suoristuivat ja pää nousi painuksista. Vaistomaisesti
hän astui arkun ääreen ja puhui kauaskantavalla äänellä:
"Rakkaat, rakkaat ystäväni! Herran viinimäkeä, joka on istutettu
heimomme sydämeen, on taaskin kasteltu marttyyrin pyhällä verellä.
Rakas piispamme on kuollut. Mutta hän ei ole poissa. Tuolta valon
ihmeellisestä valtakunnasta näkee hän lakkaamatta meidät, seuraa
meidän toimiamme, rukoilee lakkaamatta Kristusta meidän puolestamme.
Pyyhkikäämme sentähden kyyneleemme! Rakas piispamme ei ole kuollut,
hän on vain kastellut verellään Herran kylvöä ja elää nyt tuolla
kirkkauden ylhäisessä maassa. Sinne hän riensi meidän edellämme,
valmistamaan meille sijaa. Elämämme on niin lyhyt. Rakas piispa sanoi
usein, että se on kuin uni tai kesken jäänyt ajatus. Oi, eläkäämme
tämä lyhyt aika, niinkuin Kristus on käskenyt! Rakastakaamme Häntä,
Ristin-Herraa, rakastakaamme toisiamme! Silloin aukeaa meillekin kerran
valonvaltakunnan portti ja me pääsemme rakkaan piispamme luo. Sieltä
Kristuksen luota tuli hän tänne kyynelten laaksoon. Sinne kirkkauden
maahan riensi hän takaisin. Mutta rakkaat ystäväni, minä sanon teille
jotakin: Niin kauan kuin Jumalan aurinko kulkee yli talvisen taivaan,
elää ijäisyydenkaipuu tämän lounaisen kansan sielussa. Niin kauan
kuin Jumalan tuuli puhaltaa yli kesäisten kunnaittemme, säilyy piispa
Henrikin muisto Suomen heimon sydämessä."
Hiljaa huminoi huurteinen metsä. Kauempaa kuului kosken kumea kohina.
Ja Suru soitteli ihmissydämen pyhimmissä kätköissä ijäisyyden ihania
kieliä.