Syksy riensi kuin siivin. Miehuutensa koko innolla ja tarmolla
järjesti Henrik Suomen kirkkoa. Ja hätäkö oli järjestää, kun oli
niin monta auttajaa. Piispa Rodulfus ja Helkky jäivät Nousiaisiin
opettamaan niitä kahtatoista miestä, jotka eri puolilta maata olivat
saapuneet tänne valmistuakseen papeiksi. Rodulfus olisi kyllä yksin
voinut hoitaa opetuksen, mutta kun hän ei osannut kansan kieltä, jäi
Helkky hänen apulaisekseen. Nuori Pietari niinikään jäi isänsä avuksi
Nousiaisiin. Mynämäelle, Kaalantiin, Paraisiin, Paimioon ja Sarven
valtakuntaan lähetti Henrik nyt aluksi Ruotsista ristijoukon mukana
tulleet papit, siksi kunnes omia miehiä ennättäisi valmistua. Näin
oli Suomen kirkko vähässä ajassa taaskin järjestetty. Itse oli Henrik
lakkaamatta matkalla niinkuin ainakin uskollinen paimen väsymättä
laumaansa vaalien. Ensin lähti hän Sarven mukana aina Joensuuhun
asti järjestäen tällä matkalla eteläisen Suomeen kolme seurakuntaa
pappeineen. Paluumatkalla pysähtyi hän Raisioon laskemaan ensimäisen
peruspaaden kivikirkkoon, josta piti tulla Aurajoen suuseudun,
Luonnonmaan ja koko senpuoleisen rannikon yhteinen pyhäkkö. Sitten
hän lepäsi hetken Nousiaisissa ja lähti taas matkalle, tällä kertaa
pohjoiseen. Mynämäelle hän vei papin ja laski kirkon peruskivet. Täältä
hän kulki Kaalantiin. Siellä oli Männäisten markkinapaikalle kohonnut
pieni puukirkko. Sen nyt piispa Henrik vihki pyhän Olavin nimikoksi,
sillä koko Kaalanti uskoi varmasti, että tuo marttyyrina kuollut Olavi,
heidän oma pappinsa, nyt lakkaamatta rukoilee korkeudessa Kaalannin
kansan puolesta. Olavihan ei ollut mikään tavallinen ihminen, enkelin
kielellä hän oli saarnannut, siksi he tahtoivat kirkonkin pyhittää
hänelle. Ja Henrik ei vastustanut heidän pyyntöään.
Kaalannista kulki piispa Pyhämaan kautta Unajaan. Viikkoja hän saarnasi
ja kastoi täällä. Kun hän vihdoin oli lähdössä takaisin etelään, tuli
Kokeamäeltä miehiä, jotka kyynelsilmin pyysivät häntä mukaansa. Ja
Henrik tietysti lähti opettaen monta syksyistä päivää Kokemäen kansaa,
milloin ranta-aitassa, milloin nokisessa pirtissä, milloin taivas-alla.
Palauttuaan Kokemäeltä ei Henrik vieläkään jäänyt Nousiaisiin
pitemmäksi aikaa. Käymättä oli Luotola, kulkematta monet kansaiset
saaret. Kun vihdoin tuli rekikeli kulki piispa pohjoisessa aina
Laitilaa myöten, Kaalannin läntiset maat ja etelän herttaiset seudut.
Tuli vihdoin joulu. Silloin sai toki piispakin olla kotona. Suurin
joukoin saapui kansaa juhlapäiviksi Nousiaisiin, ja aamusta iltaan
kaikui messu pienestä puukirkosta. — Viimeinen juhlapäivä oli mennyt.
Henrik kopisteli lunta jaloistaan ja astui korkean kynnyksen yli
Toposten pirttiin. Jo ennen häntä olivat molemmat Pietarit, piispa
Rodulfus, Helkky ja kaksitoista oppilasta tulleet. Henrik heitti
turkit päältään ja istahti jykevän pöydän ääreen. Päre pihdissään
kiertyi somasti karrelle. Suuressa visakupissa höyrysi lihakeitto,
tuokkosissa oli vastalypsettyä vuohenmaitoa ja naurispaistikkaitten
kyljet olivat mustan kuoren peitossa. Isä Pietari luki ruokarukouksen
ja niin alettiin yksinkertainen ateria, jonka aikana juteltiin tämän
joulun tapahtumista. Ja kaikista tuntui kuin olisi piispa Henrik
herttaisempi kuin koskaan. Jospa hän olisi aina kotona, miten hauskaksi
silloin muodostuisikaan tämä kylmä talvi! Lämmön lähdettä piispa kantoi
olennossaan. Ei ihme, jos kansa uskoi hänen käyneen taivaassa. — — —
Niin, suuri oli tuo piispa, heidän piispansa, Suomen piispa. — — —
Aterian jälkeen heitti Henrik turkit harteilleen ja lähti pihan poikki
omaan tupaansa, joka kuninkaitten toimesta oli niin äkkiä syksyllä
rakennettu. Herttainen lämmin lehahti häntä vastaan, mutta savun
hiventäkään ei ilmassa tuntunut. Henrik puhalteli hiiloksesta valkeata
ja sytytti kaksi vahakynttilää, toisen krusifiksin eteen, toisen
pöydälleen. Niitten valossa näkyi koko tuvan yksinkertainen sisustus:
tamminen kaappi seinällä, pari arkkua lattialla, yksinkertainen vuode,
pitkä penkki ja suuri, pergamenttien peittämä pöytä. Oviseinällä
riippui vaatteita ja perällä oli rukousjakkara krusifiksin edessä.
Henrik istahti pöytänsä ääreen ja tunsi itsensä sanomattoman
onnelliseksi. Niin, ihmeellinen Jumalan siunaus oli taaskin kaikissa
hänen toimissaan ollut mukana. Luja perustus oli laskettu Suomen
kirkolle, joka jo levitti siipensä Sarven mailta Kokemäkeen saakka.
Kaksi vuotta on siitä kulunut, kun hän toivorikkaana vietti jouluaan
täällä Toposissa ensimäisten oppilaittensa kanssa. Pirstaksi särkyivät
silloin unelmat. Vielä nytkin värisytti häntä, kun hän muisteli tuota
kyynelten polkua. Kuka olisi uskonut, että tuhkasta ja raunioista
nousisi näin pian uudelleen Herran viinimäki. Taas on meillä kirkkoja,
pappeja ja kaksitoista innostunutta oppilasta aivan kuin Jeesuksella.
Vankkoja poikia kaikki. Kun heidät keväällä vihitään papeiksi, niin
silloinpa ulotetaan toiminta Hämeeseen asti. Ristitään tuo pakanallinen
maa, viedään sinnekin rakkauden evankeliumi. Sanoihan Herra itse:
Menkäät kaikkeen maailmaan! — Joutuisipa kesä, miten paljon silloin
olisikaan työtä, Herran työtä! — Mutta onhan sitä nytkin! Ja Henrik
muisti rakkaan työnsä, jota hän viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa
oli tehnyt. Hän otti pöydältä pergamenttikäärön. Kynttilän keltaisessa
valossa aukaisi hän sen hitaasti. Viime talvena, kun hän Upsalassa
oli ajatellut Suomea ja evankeliumin kylvöä täällä, oli hänelle
tullut kummallinen halu. Hän tahtoi kirjoittaa kronikan Suomen kirkon
vaiheista, aivan samoin kuin mestari Aadam oli kirjoittanut Hampurin
kirkosta ja Rimbert valkeasta Ansgariuksesta. Siinä nyt oli hänen
kronikkansa ensimäinen osa pergamentilla, monen vaivannäön tuloksena.
Kuin hyväillen levitti hän käärön ja kumartui lähemmäksi kynttilän
lepattavaa valoa. Hitaasti hän luki:
"Anno Domini M lähti Corveyn luostarista munkki Liudolf
lähetysmatkalle Suomeen. Hän saarnasi ja kastoi saaristossa. Hän
saapui Kultarantaan ja tapasi Helkyn, joka nuoruudessaan oli Corveyssa
majaillut. Yhdessä he rakensivat kirkon, ensimäisen Suomeen. Kastoi
Liudolf Luonnonsaaren ja Sampsan maan ja lähti sitten etelään. Tähän
loppui ensimäinen käännytystyö.
Anno Domini MIIX tuli Olavi Pyhä etsimään Suomesta onnen kannelta.
Mutta suomalaiset voittivat hänet ja taistelussa särkyi onnen kannel.
Lähti Olavi Suomesta, mutta meren myrskyt uhkasivat häntä, koska hän
väärin tehnyt oli. Pelastui Olavi Ahvalantiin, jonka hän syntiensä
sovitukseksi kastoi. Verot otti, saarelta lähti.
Anno Domini MLVI lähti kuninkaanpoika Anund Emundinpoika Suomeen.
Monta oli laivaa lähtiessä, ei ainoatakaan takaisin palannut. Kuoli
Anund, kuoli pappi, kuoli sotajoukko. Näin rankaisi meidän Herramme
Sveeaa, koska se oli piispansa karkoittanut.
Anno domini MLXIII lähti Suomeen pappismunkki Hiltin-Johannes. Ja
silloin hallitsi Stenkil Sveeaa. Hiltin-Johannes vaelsi täällä,
saarnasi ja kastoi ja hänen työnsä onnistui, koska hän rakkaudesta
Kristukseen teki käännytystyötä, eikä tahtonut Suomea veromaaksi
alistaa, kuten kuninkaanpoika Anund. Ensin hän majaili Lembötessä,
sitten Luotolassa ja Kaalannissa. Mutta Nousiaisissa hän oli kauemmin.
Puukirkkoja oli rakennettu Nousiaisiin ja Kaalantiin. Tuli Köyliön
kuningas, surmasi Johanneksen ja poltti kirkot Kaalannista. Mutta
Nousiaisiin jäi kirkko.
Anno Domini MLXXVI tuli Suomeen etelästä pappi, joka koko ijäkseen jäi
Nousiaisiin. Kun hän kuoli oli vuosi MC. Ja kymmeneen ajastaikaan ei
Suomessa pappia ollut.
Anno Domini MCXII tuli isä Pietari Voionmaalta Nousiaisiin. Niin
kauan kuin hänen puolisonsa Ingegärd eli, oli isä Pietari koko Suomen
lohdutus ja auttaja."
Henrik laski pergamentin pöydälle ja mietti: Tämä on ensimäinen luku,
jatkoksi tulee toinen. Siinä kerron Johannes-ystävästäni, siinä
Harskasta ja Olavista. Herran viinimäkeä on täälläkin todentotta
kasteltu marttyyrien verellä. Näkevät sitten tulevatkin polvet, kuinka
raskasta on ollut raivaajan työ. — — — Niin, niin, jos en olisi Herran
viinimäen vartija, kirjoittaisin päivät päästään. Kirjoittaisin nuo
ihmeelliset laulut tämän Suomen heimon muinaisista sankareista ja
kuninkaista, joitten urhotöitten maine kerran täytti koko pohjolan.
Ihmeellinen laulun ja soiton maa on tämä Suomi, tarinat eivät
milloinkaan lopu, soitto ei milloinkaan vaikene nokisten kurkihirsien
alla. Laulettiinhan Sveeassakin kuuluisista Ynglingakuninkaista, mutta
mitä ovat Sveean laulut Suomeen verrattuina! Oi, tuota ihmeellistä
samporetkeä, Pohjolan häitä ja maankuulua laulukilpailua! — — — Mutta
hyvä Jumala, armahda minua! Olenhan taas ajatuksineni joutunut laulujen
maihin, jonne en saisi joutua. Joulujuhlan viimeisenä iltana minä istun
ja ajattelen tämän heimon sankarilauluja, vaikka minun pitäisi kiittää
sinua, Jumala, siitä, että lähetit tänne niin paljon etsiviä sieluja.
Armahda minua, Ristin-Herra!
Henrik nousi ja polvistui krusifiksin eteen. Keltaisena lepatti
vahakynttilän liekki. Kivinen kiuvas huokui lämpöä. Kaislavuode
karhuntaljoineen katseli odottaen ympärilleen. Pakkanen paukutteli
nurkkia. — Mutta syvään rukoukseen oli vaipunut yksinäinen mies. — Hän
kantoi ristin juurelle oman sielunsa varjot, hän rukoili Kristusta koko
Suomen heimon puolesta.