Ihmeellinen päivä, ikimuistojen päivä, tuo päivä Nousiaisissa, ennen
Koroisten markkinoita. Kuningas toisensa jälkeen ratsasti muutaman
miehen kera Toposten pihaan. Tuossa Joensuun Sarvi vähän nolon
näköisenä entisistä edesottamisistaan ja hänen rinnallaan Paimion
Jaakko ryhdikkäänä ja verevänä ajoivat pihaan ja heti heidän jäljessään
leveäharteinen Räntämäen kuningas. Neljä komeakokkaista venettä
soutaa jokea ylös, joita muut tunteakseen katselevat. Kultarannan
Markku miehineen ensimäisessä, toisessa Paraisten kuningas Kuitto,
kolmannessa Aasla Luotolan vanhimpien kanssa ja viimeisessä Kaalannin
kuningas seuralaisineen. Saapuipa vielä Mynämäen Harska miehineen
ja Laitilan jykevärakenteinen kuningas Untamo. Siinä kateltiin,
puheltiin, kyseltiin ennen käräjien alkamista. Piispa Henrik näytti
olevan kaikkien erikoisen kunnioituksen ja suosion esineenä. Astuttiin
Toposten suureen pirttiin, jossa Henrik piti hartain mielin rukouksen
ja messun. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet istua, kun ovi äkkiä
tempaistiin auki ja harmaahapsinen Unajan kuningas astui sisään.
Hämmästyksen hymähdys täytti pirtin. Mitä, aikoiko Lallin uskollisin
liittolainen, Unajan kuningas, yhtyä nyt lounaisen rannan miehiin! Ah,
totta totisesti! Uusi päivä oli sittenkin noussut yli Suomen! — Kun
Unajan kuningas havaitsi hämmästyksen, selitti hän reippaan leikkisänä,
että hänkin heimonsa kanssa aikoo tästä lähin kunnioittaa yksin
Valkoista Kiesusta. Lallista ovat luopuneet kaikki, ei yksin Köyliö,
vaan hänen omat miehensäkin. — Eikä vain Unajan kansa halua liittyä
uuteen jumalaan, myöskin Kokemäeltä lähettivät terveisiä, että piispa
tulisi sinne niin pian kuin suinkin. Näin jutteli touhussaan vanha
kuningas.
Kohta alotettiin käräjät. Suuri oli Henrikin hämmästys, kun
sujuvakielinen Untamo nousi ja pyysi kaikkien puolesta, että piispa
Henrik tästä lähtien olisi koko tämän suuren Suomen johtaja,
ylikuningas, jonka kutsua kaikki kuulisivat. Sellainen oli vanhoina
hyvinä aikoinakin aina ollut, muinaisuudessa Väinävalta ja sittemmin
kuningas Sampsa. Onnen tähdet olivat silloin tuikkineet Suomen
taivaalla. Ensi hämmästyksestä toivuttuaan selitti Henrik, että hän
oli vain Kristuksen palvelija, hän tahtoi auttaa tätä Suomen heimoa
löytämään oikean Jumalan. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän
rupeaisi tämän heimon ylikuninkaaksi. Herra itse vaeltaessaan täällä
oli kaikkein ylenkatsotuin ja halvin, tuskia ja sairautta täynnä —
hänkö, Kristuksen halvin palvelija, nousisi kunniaistuimelle. Ei, ei
milloinkaan!
Hyvin tulivat kuninkaat ihmeisiinsä. Heidän oli sittenkin niin vaikea
ymmärtää tuon uuden uskon miehiä. Nytkin — ei halua kuninkaaksi! Kuka
sellaista enään ymmärtää. Rakastaa ja auttaa nuo miehet kyllä osasivat,
mutta valtaa he eivät tavoitelleet. Valkea Jumala kai kielsi, Valkea
Jumala tekee palvelijansa ihmeelliseksi. — Mutta piispahan kuuluu
tulleenkin suoraan Valkean Jumalan luota tänne auttamaan Suomen heimoa.
— Näin tuumivat miehet.
Kauan siinä sitten keskusteltiin puoleen ja toiseen ja lopulta tultiin
sittenkin siihen, että piispa Henrik ottaa huolehtiakseen tämän maan
yhteisistä asioista, ei kuninkaana, vaan Kristuksen palvelijana, Suomen
kirkon paimenena. Jos mitä sattuu vaikeutta, kutsuu piispa kuninkaat
neuvotteluun. Jos vainolainen uhkaa, syttyvät merkkitulet pitkin
rannikkoa Joensuusta Unajaan asti, ja silloin tartutaan aseisiin Suomen
heimon suojelemiseksi.
Puolustusta varten päätettiin vielä muutakin, päätettiin, että
Aurajoen suu, johon kaiken vuotta poikkeilivat kauppalaivat, oli
lujemmin varustettava. Mereen laskiessaan jakaantui kaunis Aura
kahtia ja suuhaarojen välille jäi saari, jonka ristijoukko oli
ensimäiseksi vallannut. Ennen siinä oli ollut vain vallituksia, mutta
ristijoukko oli rakentanut siihen pieniä puuvarustuksia. Koska tuo
saari oli tärkeä Aurajoen suun suojelemiseksi, niin päätettiin nyt,
että noita varustuksia oli lisättävä ja lujitettava yhteisin voimin.
Kaupan turvallisuushan vaikutti koko Suomen hyvinvointiin. Samoin
päätettiin yhteisin voimin korjata Sampaslinna ja Vanhalinna, joka
suojeli Aurajoen kauppaa maan puolelta. Räntämen kuningas johtaisi
näitä varustamistöitä, muut lähettäisivät varoja työtä varten. Vielä
päätettiin muutamien siltojen korjaamisesta.
Tuskin oli näistä puolustus-asioista päästy, kun miehet innoissaan
alkoivat keskustella kirkkojen rakentamisesta. Ihastuen olivat
kaikki katselleet Nousiaisten kivikirkon alkua. Itse kirkossa oli
vasta peruskivet. Mutta kirkkoon liittyvän sakastin seinät olivat
jo miehen korkuiset. Tämä sakasti eli pieni kirkko nyt ensin vain
valmistettiin ja vasta myöhemmin itse kirkko. Miehet katselivat
sakastin paksuja seiniä. Kas, sellaiseen ei koske vainolaisen vasama,
ei kirkonvihollisen tuli. Ja riemuiten päätettiin, että muuallakin
pannaan kivikirkkojen rakentaminen heti alulle. Nyt aluksi rakennetaan
kuitenkin vain pieniä puukappeleita, koska kivikirkon rakentaminen
veisi liiaksi aikaa.
Myöskin päätettiin, että kukin kuningas lähettää alueeltaan viljaa ja
turkiksia Nousiaisiin, aivan samoin kuin ennen Väinävallan ja Sampsan
aikana. Piispan ja muitten hengenmiesten piti toki saada huoletta
elatuksensa, Valkea Jumalakin niin käskee. Samoin päätettiin lähettää
Nousiaisiin nuorukaisia, joista talven kuluessa valmistetaan pappeja.
Siihen asti, kunnes he valmistuisivat, piti Ruotsista tulleitten
pappien toimia, vaikka he eivät osanneetkaan maan kieltä.
Lopuksi ilmoitti Untamo vähän ujostellen, että vielä tänä syksynä
rakennetaan tänne Nousiaisiin pieni puukirkko ja samalla kyhätään
piispalle oma tupa, jossa on uloslämpiävä kiuvas, jotta ei savu enään
toista talvea vaivaisi piispaa. Ja tämän tuvan alle muurataan luja
kellari, jonne ei pääse, ei pakkanen, eikä vainolainen.
Henrik hymyili kuullessaan Untamon puhetta — kuninkaat olivat siis
kuulleet, että hän oli savuun vähän tottumaton, mutta muuten liikutti
tuo huolenpito häntä suuresti.
Illan tullen toimitti Henrik pappien avustamana ihanan
jumalanpalveluksen. Kaikki tunsivat, että uudet tuulet puhalsivat yli
Suomen, ja onnen tähdet tuikkivat taas Suomen taivaalla.