Ristijoukko asettui lujaan puolustusrintamaan Virusmäen rinteelle.
Näön vuoksi jatkettiin rintamaa kauas molemmille sivuille, jotta se
häikäisisi Lallin joukkojen silmiä suuruudellaan. Tuskin oli tämä
tehty, kun jo ilmestyi Lalli Kärsämäelle miehineen. Yli notkelman näki
hän vihollisten pitkän kilpirivin ja hän hämmästyi suuresti. Pian hän
kuitenkin toipui ja alkoi järjestää joukkoaan hyökkäykseen. Mutta kun
miehet pitkin viidakkoa näkivät kaatuneita jäämejä, tarttui heihin
kummallinen kauhuntunne. Lalli koetti rohkaista heitä ja aikoi juuri
alottaa hyökkäyksen. Silloin tuli yksinäinen ratsastaja heidän eteensä
nuolen kantaman päähän. Se oli nuorempi Pietari Nousiaisista, joka tuli
kuninkaan pyynnöstä neuvottelemaan.
"Onko aikaa kuunnella järjen sanaa?" huusi Pietari. Lalli aikoi vastata
jousellaan, mutta muut estivät hänet siitä. Pietari jatkoi: "Katsokaa
kuningas Eerikin joukkoa tuolla — uskallatteko hyökätä! Katsokaa
kaatuneita viidakossa — siinä näette kohtalonne! Antakaa kastaa
itsenne, niin saatte rauhassa lähteä!"
"Vai kastaa!" kiljasi Lalli. "Hyökätkää miehet!"
Mutta yksikään mies ei liikahda. Lalli malttaa mielensä.
"Mitä vastaatte?" kysyi Pietari.
"Tappelemme", huusi Lalli.
Huomaamatta oli joukko ruotsalaisia hiipinyt Lallin miesten
selkäpuolelle. Näihin viitaten sanoi Pietari: "Tapelkaa sitten kahdella
puolella!"
Lallin miehet pelästyivät kovin, kun huomasivat olevansa saarroksissa.
Mutta Lalli raivosi taipumattomana: ei kastetta, ei kastetta!
Uusi viesti tuli Pietarin luo tuomaan kuningas Eerikin ohjeita. Ja
kohta huusi Pietari Lallille: "Kuningas Eerik ei enään tahtoisi
vuodattaa pakanain verta, siksi hän pyytää, että sovinnolla ottaisitte
kasteen. Sitten saatte rauhassa palata kotiinne. Olette saarroksissa.
Valitkaa!"
Lalli näki miestensä muodosta, etteivät he häntä tottele, jos hän
antaa hyökkäyskäskyn. Siksi hän kääntyi ja lähti läpi ruotsalaisen
saartojoukon, joka kunnioittaen vetäytyi syrjään. Kärsämäellä katsahti
Lalli taaksensa ja naurahti katkerasti nähdessään, miten Nousiaisten
nuori pappi johdatti hänen joukkoaan — kastettavaksi. — — —
Oli sydänyö, kun Lalli muutaman miehensä seurassa saapui Hirvijoen
kahluupaikalle Nousiaisiin. Siinä hän antoi hevosensa huohahtaa. Hänen
katseensa kääntyi vieressä olevalle Nousmäelle, jossa seisoi pieni
puukirkko. Lalli pui nyrkkiään kirkolle ja sanoi: "Siinä seisot,
Kiesuksen pirtti! Sinun tietäjäsi se vieroitti Suomen heimon isien
jumalista! Sinun tietäjäsi sai heimoni hylkäämään isien henget, isien
uskon! Jos nyt koko Suomen heimo olisi minun kalpaani seurannut
taisteluun, ei tuo vieras kastaja — ja verottaja — olisi ikinä
jalallaan Suomen maata koskettanut. Kirottu Kiesuksen pirtti ja kirottu
tietäjä!"
Lalli hypähti ratsultaan ja meni pirtin luo: Ja kas, tuluksista
leimahti tuli. Pirtti syttyi. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja
ajoi yli joen. Hetken päästä kohosivat kirkon liekit yli öisen metsän.
Pakosalla oleva laakson kansa katseli kauhistuneena Raisvuoren laelta,
kuinka liekit leimusivat. Isä Pietari sanoi vihdoin naavaisen kuusen
alta: "Mi-minä tiedän, se on La-Lalli." Sitten hän lähti kiireesti alas
Raisvuorelta kirkollepäin mumisten itsekseen: "I-Ingegärdin hauta,
Ingegärdin hauta."
* * * * *
Kuningas Eerik kulki piispa Henrikin, jaarli Guttormin ja muutamien
muitten kanssa läpi taistelukentän, jossa juuri toimitettiin
kaatuneitten hautaamista. Kuningas pysähtyi liikutettuna katsomaan
kaatuneita suomalaisia. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä ja hän
vaipui polvilleen taistelutantereelle. Silloin sanoi jaarli Guttorm:
"Miksi itket, kuningas Eerik? Iloitahan sinun pitäisi, kun olet saanut
näin loistavan voiton meidän Herramme Kristuksen ja pyhän kristinuskon
vihollisista." — Hiljaa vastasi Eerik: "Olen iloinen ja kiitän Jumalaa
voitostamme. Mutta minä olen suuresti suruissani siitä, että näin monta
sielua joutuu tänään kastamattomana kadotukseen." — — —
Joen rannalla oli kastettu koko Lallin joukko. Kuningas seuralaisineen
nousi nyt veneeseen. Tuossa he jo astuivat Aurajoen toisella rannalla
viidakon läpi ylös mäelle. Vielä vähän matkaa ja he olivat puitten
alla kumpuilevan kirkkaan lähteen reunalla. Siinä oli suuri joukko
vangittuja suomalaisia ja paljon niitäkin, jotka vapaehtoisesti
odottivat kastetta. Suomalaisille selitettiin nyt lyhyesti, että heidän
oli luovuttava vanhoista jumalista ja haltijoista ja tästä lähin
palveltava yksin Valkeata Kristusta ja suurta Jumalaa, joka hallitsi
koko maailmaa. Kastamisen kautta tuli heistä Kristuksen palvelijoita
ja suuren Jumalan lapsia. — — — Piispa Henrik jakoi nyt kastettavat
pienempiin ryhmiin ja niin alkoi kastetoimitus. Latinalaisten
kastelukujen hyminä kaikui puitten alta myöhäiseen yöhön, samoin lyhyet
kysymykset ja vastaukset.
Vihdoinkin päättyi kastaminen, ja papit lauloivat kiitoshymnin.
Ihmeissään kuuntelivat satavuotiset puut noita outoja säveleitä. Ja
kastettu kansa tunsi, että jotain uutta ja käsittämätöntä oli heille
tapahtunut. Hiljaa he seisoivat yönrauhan levitessä yli Kupittaan.
Heikko punerrus idän taivaalla ennusti uuden päivän koittoa.
* * * * *
Seuraavana päivänä jatkettiin kaatuneitten hautaamista Vierusmäen
nummella. Sitten kuningas Eerik järjesti joukkonsa lepotilaan.
Toiset hän pani Aurajoen suussa olevaan puiseen varustukseen,
toiset Sampaslinnaan, toiset laivoihin ja antoi päälliköille tarkat
määräykset. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähti hän piispa Henrikin
ja pienen valiojoukon saattamana Nousiaisiin. Tien varrelle ilmestyi
tuontuostakin ihmisiä, jotka tulivat tervehtimään rakasta piispaa.
Viime talvena piispan poissaollessa, oli häntä kaivattu ja kaivatessa
kerrottu kaikesta, mitä piispa oli sanonut ja tehnyt, miten hän oli
lohduttanut ja sairaita parantanut. Siksi oli piispa tullut kaikille
entistäänkin rakkaammaksi, häneen oli liitetty kaikki, mitä kansansielu
ylevimpänä ihannoi. Ei ihme, jos tuntui turvalliselta, kun hän taas
saapui laumansa luo. — — —
Syvästi murheellisena seisoi Henrik Nousiaisten kirkon raunioilla.
Tuhkana tämäkin, tämä ainoa pyhäkkö pohjan äärellä. Tässä hän toimitti
vuosi sitten papiksivihkimisen, tässä hän opetti seudun asukkaita monet
kesäiset illat. Raunioina oli nyt kaikki. Ainoastaan koski tuossa
kohisi kuten ennenkin, Ramaharju pohjoisessa nosti päänsä yli vihreän
koivumetsän, kuten ennenkin ja Raisvuori etelässä näytti nukkuvan
kuusiensa tummaan kehtoon.
Kuului askeleita. Henrik havahtui. Siinä saapuivat kuningas Eerik ja
jaarli Guttorm sekä vähän jälempänä Rodulfus ja Helkky vilkkaasti
jutellen. Vakavina katselivat miehet raunioita ja murheellista piispaa.
Vihdoin sanoi kuningas: "Siinä on kirkonvihollisen viimeinen tihutyö.
Meidän olisi pitänyt sittenkin vangita tuo mies ja lähettää hänet
kauppiaitten mukana vaikkapa Miklagårdiin asti."
Henrik: "Oli kai Jumalan tahto, että Lalli vielä pääsi vapauteen.
Miehethän kertoivat, että heidän jalkansa olivat kuin maahan
naulattuina silloin, kun Lalli läksi, kukaan ei saanut keihästään
kohotetuksi hänen tielleen. Sitä paitsi luulen, että vain lempeys voi
Lallin taivuttaa, ei kovuus. Meidän täytyy ruveta kohtelemaan häntä
rakkaudella, nyt kun hän ei ole enään meille vaarallinen. Nyt hän on
yksinäinen, heimonsa hylkäämä päällikkö, jolla ei liene kymmentä miestä
käskettävänä."
Eerik: "Sinun ajatuksesi ovat aina käsittämättömiä, sinä osaat rakastaa
vihollisiasi, sitä emme me muut osaa. Hurjasti olivat säikkyneet Lallin
silmät, kun hän läksi. Kuka tietää, mitä hän vielä tekee. — — Mutta
tässä on ihana kirkonpaikka, tässä. Vuolas virta kulkee ohi koivuisten
rantain, ja koski tuolla vaahtoisena kohisee. Minäpä sanon sinulle
jotakin, Henrik. Rakennetaan tähän kirkko kivestä. Silloin siihen ei
pysty kirkonvihollisen tuli."
Henrik katsoi hämmästyen kuningasta. Mutta Helkyn poskille nousi
helakka puna: Oi, sehän olisi jotain tavatonta, jotain sanoin
kuvaamatonta, Suomessa kivikirkko, meidän Suomessamme!
Henrik: "Ajatuksesi on oivallinen, mutta kivikirkko kysyy paljon työtä
ja vaivaa ja kauan kestää sen rakentaminen. Tässä tarvitaan heti
kirkko."
Eerik: "Minäpä tiedän! Sillä aikaa, kun vakoilijat viipyvät pohjoisessa
ja etelässä ottamassa selkoa Lallin ja Sarven aikeista, panemme me
alulle kivikirkon rakentamisen. Miten mainiota, että sinä Rodulfus
olet niin taitava kirkon-rakentaja. Sinä rupeat mestariksi ja me muut
teemme työtä. Sata miestä saat kohta käskettäväksesi, Rodulfus. — Niin,
ajatelkaas veikkoset, ensi talvena kun Sveean pirteissä lauletaan
meidän urheasta retkestämme, on siinä myöskin: Kivikirkon he niemelle
rakensit!"