Saapui vihdoin keskikesä. Eivät enään nousseet kaskien sinervät savut
etäisiltä taivaanrannoilta. Ei enään kukkunut käki pihakoivussa.
Henrik askarteli ahkerasti messukirjojen ääressä, kopioiden,
lyhennellen. Välillä hän sentään ennätti tehdä matkojakin, ja joka
viikko hän saarnasi suurelle kuulijakunnalle vanhalla käräjäkentällä.
— Kuunkierron kuluttua piti jo uusien oppilaitten saapua, tällä kertaa
kymmenen. Kaikki oli edelleen niin lupaavaa, että sydän sykähteli
ilosta, sykähteli, vaikka kesä jo alkoikin kääntyä syksyyn.
* * * * *
Oli sunnuntaiaamu, kirkas ja kaunis. Henrik istui lavitsalla saarnaansa
miettien. Muut vielä nukkuivat. Äkkiä hän havahtaa. Joku ratsasti
pihaan. Kohta lyötiin teljetylle ovelle. Henrik hypähti ylös ja kysyi:
"Kuka siellä?"
"Ystävä Mynämäeltä. Avaa!"
Henrik päästi telkeet. Siinä seisoi hänen edessään Harskan veli
hikisenä, pelästyneenä, sanoja tapaillen. Vihdoinkin hän sai sanotuksi:
"Kauhun sanomia tuon tullessani, kaamean kauhun. Viime yönä kulki
Köyliön kuningas kuin ukkosen pauhu halki Kaalannin ja Mynämäen.
Molemmat kirkot ja paljon muuta hän poltti. Molemmat papit ja paljon
muita hän surmasi. Itku ja valitus, kauhu ja kammo täyttää koko ilman
tuolla pohjoisessa. — Tämän sanoman tuon sinulle, piispa."
Henrik seisoi jäykistyneenä, veri tuntui seisahtuvan hänen suonissaan.
"Harskako ja Olavi surmattuina?" kysyi hän vihdoin kalpeana.
"Niin", kuului vastaus.
Henrik hoiperteli lavitsalle istumaan. "Jumalani, Jumalani", vaikeroi
hän ja tuskan hiki helmeili hänen otsaltaan.
Koko pirtti tuli äkkiä eloa täyteen. Kysymyssade aivan peitti
viestintuojan, joka totisena kertoi kauhunyön yksityiskohdat. Mutta
porraskivellä istui isä Pietari ruumistaan huojutellen ja mumisten:
"Mi-minä tiesin sen. La-Lalli on Lalli."
Tuskin oli ensi tuskasta toivuttu, kun pihaan ratsasti Kirves käsi
sidottuna, kalpeana. Henrik hypähti ylös: "Mitä! Tuotko sinäkin kauhun
sanomia?"
Kirves: "Tuon. Lallin liittolainen, tuo Korven musta tietäjä, kävi
viime yönä veritervehdyksellä Räntämäellä. Kirkkoni on poltettuna
ja itse mä tuskin pelastuin surmaniskun alta. Mutta moni menetti
taistelussa henkensä. Pakolinnaan toki pääsivät naiset, sillä valpas
oli vartija vuorella. Pian olivat miehet aseissa, ja tietäjä pakeni
suinpäin."
Henrik vaipui takaisin lavitsalle. Hänen korvissaan kohisi ja maailma
tuntui mustenevan hänen silmissään. Mutta äkkiä hän tempautui tuosta
irti ja kysyi hätääntyneenä: "Tiedätkö, Kirves, mitään Kultarannasta?"
Kirves: "Tuli loimotti lännen taivaalla. Luulen, että siellä on käynyt
samoin kuin Räntämäellä."
Henrik kääntyi nyt nuoreen Pietariin ja sanoi: "Poikani, lähetä heti
pari vankkaa ratsumiestä Kultarantaan katsomaan, mitä siellä on
tapahtunut!"
Heti lähti harteva Pietari täyttämään piispan pyyntöä, mutta silloin
juuri kääntyi pihaan kolmas ratsu. Se toi murheviestin Kultarannasta:
Kirkko oli poltettuna, Helkky ja isäntä pahasti haavoitettuina. —
Hartaasti sinne odotettiin piispaa.
Kauan istui Henrik pihakivellä pää käden varassa, maahan tuijottaen.
Vihdoin hän nousi, viittasi Pietarin luokseen ja sanoi tälle: "Lähetä
varoituskapula yli Nousmaan ja yli saarien! Kutsu sitten lähistöllä
asuvat miehet vartioimaan kirkkoamme öisin, ja linnavuorilla valvokoon
aina kaksi miestä yöt-päivät! Kuka tietää, mitä vielä tekee Lalli. Hän
on kirkonvihollinen, ristinvihollinen, sen tiedän nyt."
Sitten lähti Henrik hitain askelin kirkkoon ja toimitti siellä vakavana
jumalanpalveluksen.
Seuraavana aamuna nousi piispa ratsun selkään lähteäkseen Mynämäelle,
sillä hän oli itse päättänyt toimittaa kaatuneitten hautaamisen.
Ihmeissään hän pysähtyi katsomaan, kun nuori Pietari ja neljä
hyvinaseistettua miestä nousivat myöskin hevostensa selkään. Ja
järkähtämättömänä sanoi Pietari, että he lähtevät mukaan, tahtoipa
piispa tai ei. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pitkin matkaa yhtyi heihin
aseistettuja ratsastajia, niin että Henrik lopulta oli aivan liikutettu
tästä huolenpidosta.
* * * * *
Henrik katseli kaatuneita ja häntä värisytti. Siinä oli Harska,
reipas, iloinen Harska, valkeana kuin paariliina tuskaan pusertuneine
kasvoineen. Henrik tunsi kuumien kyyneleitten polttavan silmiään.
Hän olisi tahtonut huutaa tuskissaan. Vapisevin äänin toimitti
hän hautausmenot. Mutta kun hän sitten katsoi tuota nyyhkyttävää
saattojoukkoa, unohti hän hetkeksi oman tuskansa ja hän tunsi vain,
että hänen täytyi lausua lohdutuksen sanoja noille sureville sieluille.
Ja niin hän puhui heille, kuinka pahahenki aina tahtoo turmella
Herran kylvöä. Kuinka Herran yrttitarhaa aina on kasteltu marttyyrien
verellä. Autuaitten ihanilla kentillä astelevat nyt nuo rakkaat
vainajat, voitonpalmut käsissä. Oi, miksei hän — Henrik — saanut
kuolla heidän sijastaan! Miksei hän saanut verellään kastella Herran
viljelystä. Kristuksen tiet ovat meiltä salattuja. Mutta yksi asia on
varma. Kristus on taivaan ja maan kuningas, ja pahankin valta on Hänen
voimakkaissa käsissään. Koittaa kerran uusi päivä, jolloin Herran
viinimäkeä ei enään kastella marttyyrien verellä. Siksipä ystäväni,
pyyhkikää kyyneleenne! Rakkaamme ovat tallella Kristuksen luona
korkeudessa. Pian tulee aika, jolloin Herran yrttitarha kantaa kukkia
ja hedelmiä, ja Kristuksen valtakunta ulottuu merestä mereen, virrasta
maailman ääriin asti.
* * * * *
Mynämäeltä jatkui tämä via lacrimosa — kyynelten polku — Kaalantiin.
Taaskin lähti vankka ratsujoukko saattamaan piispaa. — Tuossa tasaista
polkua ratsastaessaan tulee Henrikin mieleen kummallisia ajatuksia:
Jos hän ei olisi kutsunut luoksensa noita nuorukaisia, jos hän ei
olisi kehoittanut rakentamaan kirkkoja, ei tätä kauhun kaameutta
olisi tapahtunut! Ja paikalla alkoi hevosen kavioitten kapse kertoa:
"Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies!" — Henrik värisi: Minunko
syyni? Enkö sitten kuljekaan Kristuksen teitä? "Mitä vielä", sanoi
kapse, "muista poltettua kotiasi, muista murhattua Johannesta! Sinun
syysi!" — Kauhistuneena katsoi Henrik sielunsa syvyyteen. Oliko
siellä itsekkyyttä? Eikö hänen rakkautensa Kristukseen ollutkaan
vilpitön? Eikö hän kulkenutkaan Kristuksen teitä? Voi, Kristus,
Kristus! — — — Äkkiä kohotti tuo kalpea kulkija päänsä ja lausui
puoliääneen: "Sielunvihollinen! Mene pois luotani, sinä kirottu! Minä
tiedän kulkevani Kristuksen teitä. Minä tunnen Hänen anteeksiantavan
armonsa sielussani, tunnen olevani Hänessä. Siksipä lähde luotani,
sielunvihollinen! Minun sielussani asuu Kristus ja minä olen ijäti
Hänen omansa. Kristuksen oma elämä oli via dolorosa — tuskien tie —
miksen silloin minä nurkumatta astelisi tätä kyynelten polkua. Aina
on Kristuksen kylvöä kasteltu verellä. Oi, oman vereni antaisin tämän
Suomen heimon käännyttämiseksi!"
* * * * *
Kirkkain otsin toimitti Henrik hautauksen Kaalannissa ja puhui
lohdutuksen sanoja. — Ihmeekseen sai hän täällä kuulla, kuinka
erinomainen opettaja Olavi oli ollut ja kuinka paljon hän oli
ennättänyt tehdä vain parissa kuukaudessa. "Hän puhui kuin enkelin
kielellä" sanoivat kaikki. Ja aina Laitilasta, Irjanteelta ja Köyliöstä
asti oli tullut kuulijoita. Sehän se juuri kiihoittikin Lallia. Ja
ihmeitäkin oli tapahtunut: Tuskin oli Olavi kaatunut, kun jo nähtiin
valkean enkelin liihoittavan hänen luotaan ylös taivaan korkeuteen!
— Olavi on pyhä mies, joka siellä autuaitten ihanilla kentillä
lakkaamatta rukoile Kaikkivaltiasta Kaalannin heimon puolesta. — Näin
kerrottiin, ja Henrik nyökkäsi hyväksyen päätään.
Kaalannista kuljettiin Aaslan luo saaristoon. Täällä oli vain kirkko
poltettu, mutta uutta jo rakennutti Aasla. Sitten tultiin Kultarantaan,
jossa Helkky ja hänen isänsä jo olivat toipumassa. Täältä siirryttiin
Räntämäkeen siunaamaan vainajia ja lohduttamaan surevia. — Vihdoinkin
käännyttiin kotiin Nousiaisiin. Vihdoinkin päättyi tämä raskas via
lacrimosa, kyynelten polku.