Oli ilta. Aurinko oli vaipumassa lännen rannalle. Syyskesän kaskien
käry täytti ilman. Koski tuossa toisti yksitoikkoista virttään. Sen
yllä leijaili hienoinen sumuhattara. Metsässä palokärki sai kuivan
kelohongan kumisemaan. Henrik nojasi vanhaan riippakoivuun ja katseli
kosken kohisevia kuohuja. Hän oli vaipunut syviin mietteisiinsä. Mitä
oli hänen nyt tehtävä, nyt kun kirkonvihollinen oli turmellut Herran
yrttitarhan, hävittänyt Kristuksen kylvöä? Hän mietti ja mietti,
kuulematta mitään, näkemättä ketään. Vihdoin hän nosti päänsä ja läksi
reippain askelin kotiin Toposiin. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän
astui yli korkean kynnyksen ja sanoi: "Missä on isä Pietari? Missä
ovat nuoret papit?" Käskypoika pikkarainen läksi heti liikkeelle, ja
siinä jo astuivat nuoret papit ja isä Pietari pirttiin. Heille puhui
Henrik: "Ystäväni, olen tehnyt päätökseni. Huomenna lähden Koreisiin
ja sieltä kauppiaitten laivassa Sveeaan. Lalli on kirkonvihollinen.
Ja kirkonvihollinen on lannistettava miekalla. Hän on niin kamalasti
raastanut Kristuksen kylvöä, että hänen täytyy vielä tuntea Kristuksen
rankaisevan käden kosketusta. Miekalla on hänet taivutettava jättämään
rauhaan Herran yrttitarha. Liian vähän on teillä voimia kukistamaan
Lallin tavatonta mahtia — hänen valtansahan kuuluu ulottuvan yli
jäämien maan — siksi minä lähden Sveeaan. Sieltäkäsin saan kyllä kokoon
miehiä, jotka ovat valmiit kiinnittämään ristinmerkin olkapäähänsä
ja seuraamaan ristinlippua taisteluun kirkonvihollista vastaan. Minä
ajattelen, että miekalla on kirkonvihollinen kukistettava. Mitä sanotte
te?"