Kevään kuluessa oli monelle seudulle rakennettu pieni puukirkko.
Niitä nyt läksi Henrik vihkimään ja samalla asettamaan nuoret
papit virkoihinsa. — Henrik oli määrännyt, että Pietari jää isänsä
apulaiseksi Nousiaisiin, mutta toiset saavat työmaan muualta.
Ratsain lähti Henrik pappiensa ympäröimänä Mynämäelle. Pian kului
matka halki tömisevän nummen, ja siinä jo huohahtivat hevoset Parsilan
korkealla mäellä. Koko Mynäjoen laakso lepäsi heidän jalkainsa
juuressa. Tuolta-täältä kohosi savupatsas yli metsän, ja joen rannalta,
puitten välistä pilkotti kirkon valkea seinä. Koko Mynämäki oli
saapunut kirkon vihkimisjuhlaan. Piispa itse toimitti vihkimisen. Mutta
Harska, joka oli määrätty tänne papiksi, sai nyt kestää tulikokeensa.
Yksin hän toimitti jumalanpalveluksen alusta loppuun ja piti vielä
lyhyen saarnan seurakunnalleen.
Tyytyväisin mielin lähti Henrik Mynämäeltä juhlivan kansan saattamana
Kaalantiin. Täälläkin odotti uusi kirkko vihkimistä ja pappia.
Olavi tänne oli määrätty heimonsa keskuuteen. Ja kun hän viimein
jumalanpalveluksen jälkeen nousi saarnaamaan, puhui hän niin hyvin,
että itse piispakin oli hämmästyksellä lyöty, ja muut hän aivan lumosi.
Kaalannista lähti Henrik meritse saarimaahan, jonne Aasla jäi papiksi.
Täältä käännyttiin Kultarantaan. Niemellä tuolla oli kirkko valmiina.
Jumalanpalveluksen toimitti nuori Helkky, mutta saarnaa hän ei pitänyt,
ei ehdolla millään, niin kauan kuin piispa oli kuuntelemassa. Hymyillen
antoi Henrik myöten, sillä hän tiesi kyllä, mihin Helkky pystyi.
Matkaa jatkettiin nyt maitse Räntämäelle, jossa myöskin kirkko odotti.
Kirves jäi papiksi tänne Koroisten markkinapaikan läheisyyteen.
Räntämäeltä palasi Henrik takaisin Nousiaisiin isä Pietarin rauhaisaan
savupirttiin. Tänne hän aikoi toistaiseksi jäädä asumaan, täältä käsin
ohjata Suomen uutta kirkkoa. Ihmeellisesti vain Jumala siunasi hänen
työtään. Niin vastaanottavaisia ihmisiä ei hän ollut tavannut missään
muualla kuin täällä. Ah, täällä oli hänen paikkansa, tälle kansalle
hän kuului! Sen hän tunsi sanomattoman elävästi. Siksi olikin hän jo
aikoja sitten lähettänyt Sveeaan sanan, että hän jää toistaiseksi
tänne Suomeen. Siksi oli hän saanut tänne kimpun pergamenttia, jotta
hän voisi kirjoittaa välttämättömiä kirjeitä ja valmistaa pieniä
messukirjoja Suomea varten. Se työ häntä nyt ensin odotti. Ja syksyn
tullen saa hän uuden oppilasparven. Yhä kauemmas oli ulotettava
lähetystyö, aina sinne asti, missä vielä loimottivat uhrikokot pyhillä
vuorilla, missä luonnon antimilla lepytettiin henkiä ja haltijoita.
Tämä Suomen heimo oli oikea Herran yrttitarha, johon Herra itse oli
istuttanut taimet, hän, Henrik, vain kasteli Herran kylvöä. — Mutta
tuolla kaukana itäisten metsien takana asuu toinen heimo, asuvat
jäämit, joille ei vielä evankeliumin valo ole loistanut. Sinne mä
lähden, kun kaikki on kunnossa täällä Suomessa, kun vielä olen
kasvattanut toisen parven nuorukaisia papeiksi. Ihmeellisesti johtaa
Herra työtäni, niin Lembötessä, niin Utössä, niin täällä. Oi, minä en
ole ansainnut kaikkea tätä! Kuin riemusaatossa kuljin nytkin, monasti
kukitettuja teitä. Mutta Hänen tiensä oli orjantappurainen. Miksi hän
minua kuljettaa tasaisia teitä, missä viipyy ristini! Enkö olekaan
antanut kaikkeani Sinulle, Sinä ristinmies? Kristus Herrani, puhdista
minun sieluni, tee minut kelvolliseksi kulkemaan Sinun teitäsi! Sinä
annoit kaikkesi, suo minunkin antaa kaikkeni sinun työssäsi täällä
pohjan äärimmällä äärellä. Kristus, Kristus, ristinmies, anna minun
vaipua pyhiin haavoihisi! Ota minut kokonaan omaksesi, kuljeta minua,
kunne tahdot! Kun sinä olet kanssani, on minulla kaikki, mitä kaipaan.
Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen kulkiessani Sinun teilläsi,
kuulen usein säveleitä autuaitten ihanilta kentiltä ja vajoan Sinun
rakkautesi mereen. — — —
Näin puheli itsekseen tuo yksinäinen jumalanmies astellessaan lehdossa
kuohuvan kosken rannalla. Linnut lauloivat — ne tuntuivat tuovan
terveisiä korkeuksista. Koski kohisi — se tuntui kohisevan maailman
mitättömyydestä. Metsä humisi — se tuntui humisevan Jumalan kunniaa.
Astuu, astuu yksinäinen mies kevätkosken partaalla ja hänen sydämensä
täyttää suuri, pyhä Jumalan ilo.