Valvoen ja rukoillen olivat nuorukaiset viettäneet yönsä kirkossa.
Mutta kun aamu ruskotti idän sinertävillä rannoilla, alkoi ihmisiä
sankoin parvin saapua Nousiaisiin, sillä vihkimistoimitus oli määrätty
auringonnousuksi. Sadottain saapui koivuin koristettuja veneitä
Nousniemen rantaan, ja sadottain saapui ihmisiä ratsastaen tai jalan.
Välkkyivät siinä vyöt ja soljet, rintakorut ja huotrien hopeahelat.
Taivaankaaren kirkkaissa väreissä loistivat naisten puvut, ja valkeat
liinat liehuivat aamutuulessa. Ah, tällaisena joukkona ei Suomen
heimo ollut kokoontunut sitten suuren Väinävallan ja kuningas Sampsan
ajoista! Toivo ja ilo, usko ja luottamus täytti jokaisen mielen. Oi,
oli iki-ihmeellistä, että papeiksi vihittiin oman heimon miehiä, Suomen
miehiä! Vieraita olivat papit aina olleet ja syvälle oli syöpynyt se
ajatus, että vain vieras voi osata nuo luvut ja luotteet, joita Valkea
Jumala vaati. — Ah, tuo punerrus idän taivaalla olikin varmaan uuden
ajan aamuruskoa! — — —
Henrik astui ulos Toposten tuvasta ja jäi hämmästyneenä seisomaan
kynnyskivelle. Sillä katso, tiheä ihmisjoukko täytti koko alueen,
Toposista kirkolle! Henrik taivutti päänsä. Oi, hän ei ollut ansainnut
tätä. Jumala siunasi liiaksi hänen työtään, kaikki onnistui liian
hyvin. Hänellä ei ollut ristiä — ei ollut.
* * * * *
Kunnioittaen väistyi kansa syrjään, kun piispa vakavana kulki kirkkoon.
Vain pieni osa ihmisistä mahtui vanhaan temppeliin, jossa toimitettiin
juhlallinen papiksivihkiminen auringon kohotessa taivaanrannan takaa.
Kohta tämän jälkeen alkoi jumalanpalvelus ulkona. Aivan henkeään
pidättäen katselivat ihmiset tuota pyhää saattuetta, joka hitaasti
kulki kirkosta mäen rinteelle pystytetylle alttarille. Ensimäisenä
astui Aasla valkeassa pappispuvussaan kantaen ristiinnaulitunkuvaa.
Hänen jälessään kulkivat rinnan piispa Henrik ja isä Pietari. Henrik
oli täydessä piispanpuvussa hiippa päässä, köyräsauva kädessä. Isä
Pietari kantoi pyhää messukirjaa. Sitten tulivat vierekkäin Pietari
ja Kirves, Olavi ja Harska. Viimeisenä kulki Helkky pyhää savua
suitsuttaen. Hohtavan valkeina hulmusivat pappien puvut, olkavaatteen
ristit säteilivät ja messukasukka kosketti maata. Tuossa jo astuvat
alttarille. Sen edessä on risti ja taakse asetettiin pyhä kuva.
Henrik piti nyt seitsemän papin avustamana jumalanpalveluksen,
jommoista ei ikinä oltu Suomessa nähty, eipä edes uneksittu.
Juhlallisina vuorottelivat messut, rukoukset, hymnit. Siinä kaikui
uskontunnustus, Pater noster, Ave Maria, Introitus, Kyrie eleison ja
paljon muita. Melkein uskomattomalta tuntui, että nuo loistavapukuiset
papit, jotka tuossa vastasivat piispan messuun Valkean Jumalan
kielellä, olivat suomalaisia, oman heimon miehiä. Se oli aivan kuin
ihme — Valkean Jumalan ihme!
Loppui pitkä jumalanpalvelus ja papit astuivat alas alttarilta. Mutta
ihmiset eivät ennättäneet vielä vaihtaa ihmettelyn sanoja keskenään,
kun piispa astui yksikseen alttarille. Syntyi haudanhiljaisuus.
Hetken katseli Henrik tuota ääretöntä joukkoa, joka täytti koko
vanhan markkinakentän ja läheiset metsän rinteet. Sitten hän alotti
juhlallisen vakavana saarnansa: "Rakkaat ystäväni, te suuren Suomen
heimon jäsenet!" Kuulijoitten polvet vavahtivat ja kumma väristys kulki
läpi ruumiin. Oi, taivaitten taivaat, puhuiko piispa suomenkielellä!
Oi, puhui, puhui. Mies, maasta etelän, oli opetellut tämän kaukaisen
kansan kieltä! Se tuntui menevän yli ymmärryksen. Rakastiko piispa
heitä niin! — Naisten silmät täyttyivät kyyneleistä, ja miesten kasvot
värähtelivät. — Mutta valtavina vyöryivät piispan sanat yli metsäisen
seudun, yli vanhan käräjäkentän, ja sydämen kauneimmat kielet alkoivat
kuulijain rinnassa soida. — Henrik puhui keväästä, luonnon keväästä,
jonka suuri, Valkea Jumala oli lähettänyt tänne pohjan kaukaisille
äärille. Mutta toinenkin kevät oli tulossa, hengen kevät. Jumalan
rakkauden aurinko oli noussut Suomen taivaalle nyt, kun ensi kerran
vihittiin papeiksi kansan omia miehiä. Jumala rakasti äärettömästi tätä
kansaa, tätä Suomen suurta heimoa. Ja rakkaudesta ihmislapsiin oli Hän
lähettänyt tänne maan päälle oman poikansa, Valkean Kristuksen. Sitten
kertoi Henrik lyhyesti Jeesuksen elämän vaiheet ja päättyi vihdoin
Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Rakkaudesta ihmisiin oli Hän
mennyt tuohon sanomattomaan tuskaan. Hän kärsi meidän puolestamme
pahimman rangaistuksen. Ja tuo sama rakkaus meihin, palaa Kristuksessa
yhä vielä, vaikka Hän onkin taivaan kuninkaana ja hallitsee Isänsä
kanssa koko tätä maanpiiriä. Hän tahtoo vetää meitä synnin pimeydestä
ihanaan valoon. Siksi kehotti piispa kuulijoitaan parannukseen,
kaikesta pahasta luopumiseen. Lopuksi julisti hän synninpäästön
kaikille katuville sieluille.
Henrik oli lopettanut, mutta äänetönnä seisoivat ihmiset yhä
paikoillaan. Kaikki tuntui heistä kuin unelta, ihanalta unelta. — Mutta
mitä kummaa! Tuolta puitten alta, jossa nuoret papit olivat seisoneet
saarnan ajan, lähtee Helkky kohti alttaria! Nyt nousee piispan luo
ja kannel on kädessään! Eikö kannel kuulunut vanhoille jumalille,
metsien hengille! Sietäisikö Valkea Kristus sen ääntä! — Mutta ihmisten
ihmetellessä alkavat Henrik ja Helkky laulaa kanteleen säestyksellä:
"Jeesuksen muisto ihana.
Sielulle ilon antava.
Jeesus, sydänten lohdutus,
Elämä, mielten valkeus,
Ilonkin yli iloisuus.
Sulompi mannaa, hunajaa
On hänen läsnäolonsa.
Ei kuulla voisi kauniimpaa,
Ei laulaa enään kalliimpaa
Kuin Jeesus-sanaa ihanaa.
Oi, Jeesus, tuntea mun suo,
Sun rakkautes suuri tuo.
Oi Jeesus, anteeks-antaja
Ja taivaan kruunun kantaja,
Mun sieluani armahda!"
Sanoin kertomaton liikutus valtasi sydämet. Tuo ihana hymni tuntui
tulevan suoraan korkeudesta. "Valkea Kristus on lähellä, Valkea Kristus
on lähellä", kuiskasivat ihmiset ja vaipuivat hiljaa polvilleen
tuon ihmeellisen Jumalan eteen. Henrik ojensi silloin kätensä kohti
polvistunutta kansaa ja luki värähtelevin sydämin siunauksen.