Oli suuren kevätjuhlan aatto, juhlan, jossa nuo kuusi nuorukaista
vihitään papeiksi. Tulisella kiireellä tehtiin juhlan viimeisiä
valmistuksia. Mentiin, juostiin, hyörittiin. Koko Nousiainen näytti
olevan puuhassa mukana. Pieni kirkko oli kauniisti koristettu lehvillä
ja kukilla. Kirkon ulkopuolelle, pienelle kummulle pystytettiin
alttari, joka kaunistettiin kevätkoivuilla. Alttarin yläpuolelle
kohotettiin pyhä baldakiini ja sen eteen pystytettiin risti. —
Semmoista oli touhu tämän suuren juhlan aattona. Yksin isä Pietarikin
kulki hiessä päin ja suuresti touhuten juhlan takia. Mutta kun sitten
tarkemmin katsottiin ukon puuhia, huomattiinkin, että hän vain istutti
kukkia I-Ingegärdin haudalle.
Henrik oppilaineen ei ollut koko puuhassa mukana tänä juhlan aattona.
Hän oli vetäytynyt poikineen kauas metsään saadakseen siellä kaikessa
hiljaisuudessa antaa heille viimeiset neuvonsa ennen tuota tärkeätä
askelta. Metsän sammaleinen kivi oli nyt rippituolina, ja nuorukaiset
tulivat yksitellen tunnustamaan syntejään rakkaalle opettajalleen.
Ensin tuli totinen Pietari. Murtuneena hän kertoi, kuinka hän oli
tullut piispan oppilaaksi vain sentähden, että olisi saanut pitää
Toposten erinomaiset metsästysmaat, joita hän oli tottunut samoilemaan.
Oli siinä sentään vähän muutakin syytä, kun hän oppilaaksi tuli.
Nuoruudessaan oli hän kerran rakastanut. Mutta nainen oli hänet
surkeasti pettänyt. Siitä asti oli hän vihannut koko naissukua. Parempi
ruveta yksinäiseksi papiksi ja hallita kauniita metsiä kuin ajatella
naimisiin menoa. — Näin hän oli tuuminut. Mutta piispan opetus oli
avannut hänen silmänsä. Nyt hän katui sydämestään. Toiset ajatukset
papin kutsumuksesta oli piispa hänelle antanut. — Näin Pietari.
Siinä tuli Kirves. Ja hänen helmasyntinsä! Ah, sehän oli kauppa-into
ja rikkauden tavoittelu. Hän tahtoi tulla papiksi, jotta olisi paljon
tekemisissä ihmisten kanssa ja saisi tehdä kauppaa. — Siinä hänen
vikansa.
Astui kohta Olavi. Mikä oli hänellä! Kyllä hän rakasti Kristusta.
Tietysti! — Mutta hän rakasti myöskin neitoja, kauniita neitoja. Joka
kerta syttyi sydän, kun hän näki ruusuiset huulet ja ihanat suortuvat.
Rakastunut hän oli, ties kuinka monta kertaa. — Tämä oli hänen vikansa
papiksi aikoessaan.
Tulee tuossa Harska, mies nopsa ja eloisa. Hän, hän tahtoi
olla ensimäinen heimonsa joukossa, tietäjä suuri, jota kaikki
kunnioittaisivat. Siksi oli hän oppilaaksi lähtenyt. Mutta nyt! Väärä
oli tuo tie, sen hän tiesi. — — —
Aasla astuu esiin. Hänen heimonsa tuolla saarien maassa, meren
hyrskyisessä sylissä, oli kauan toivonut omaa pappia, joka olisi verta
heidän verestään. Siksi oli Aasla lähtenyt, oli lähtenyt äitinsäkin
takia. Kuolinvuoteellaan oli äiti sanonut; "Rupea papiksi, Aasla,
heimosi sinua tarvitsee!" Siksi oli hän lähtenyt. Sinne heimonsa luo
halusi hän takaisin sananjulistajaksi. Aaslojen suku oli kauan johtanut
koko heimoa. Se tehtävä häntäkin odotti. — Niin, niin. — — —
Viimeiseksi tuli Helkky, nuorukainen vielä, haaveksiva ja herkkä.
Hänkään ei ollut ottanut papiksi tulemistaan niin vakavalta kannalta
kuin olisi pitänyt. Vasta nyt, piispan opetusten jälkeen, hän sen
ymmärsi. — Parhaansa hän aikoi yrittää.
Kaikki vaipuivat nyt parannusrukoukseen. Auringon laskiessa tulivat
he uudestaan piispan luo ja lauloivat katumuspsalmin. Sitten he
polvistuivat, Henrik pani kätensä heidän päälleen ja julisti kullekin
synninpäästön. Ylhäällä heidän päänsä päällä kaartui luonnon kirkon
vihreä holvi. Tuhansin kielin soitti metsän tuulikannel ylistyshymniä
tässä ihmeellisessä jumalanpalveluksessa. Ja ijäinen rakkaus laskeutui
maan lasten sydämiin.