Pari päivää oli Henrik levottomana tarkastellut Helkkyä. Mikä lie
poikaan mennyt, äänetön oli ja hajamielinen, harvoin tiesi, mistä
oli kysymys. Vihdoin kadotti poika ruokahalunsakin. Silloin Henrik
pyysi Helkkyä kanssaan hiihtelemään. Voimakas pihkantuoksu täytti
metsän, ja raikkaana punottivat hiihtäjien posket. Varovasti alkoi
Henrik tiedustella syytä nuoren ystävänsä alakuloisuuteen. Ja vihdoin
tunnustikin Helkky, ettei hän voinut kauemmin elää ilman kanneltaan.
Kotiin oli jäänyt kannel, sillä äiti oli sanonut, ettei soitto sovi
papille. Nyt oli kuitenkin hänen kaipauksensa niin suuri, että hän
voisi ennemmin jättää vaikka koko papinkutsumuksen kuin kanteleensa.
— Näin kertoi Helkky arkana, vain silloin tällöin nostaen silmänsä
piispaan, jota hän aivan jumaloi. Mitä nyt sanoisi tästä hänen
sydämensä synnistä tuo jumalanmies?
Suuri oli Helkyn hämmästys, kun piispa ojensi hänelle hymyillen kätensä
ja sanoi: "Soittoakin voidaan käyttää Jumalan kunniaksi. Muistathan,
kuinka Daavid karkoitti harppunsa säveleillä pahanhengen. Ja tuolla
etelän maissa kuuluu soitto jumalanpalvelukseen. — — Poikani, nytpä
tulee mieleeni jotakin. Mene noutamaan kotoa kanteleesi! Ah, korkeuden
lahja se on."
* * * * *
Oli ihana ilta juuri silloin, kun tuomi kukki. Peipposen viserrys
kuului pihlajasta, ja juhlallisena kajahteli käen kukunta. Tuolla
kauempana kohisi koski.
Henrik ja Helkky istuivat koulutuvan kynnyksellä. Ja niin
mielenkiintoista askartelua heillä oli, etteivät he kuulleet, eivätkä
nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pian oli Helkky oppinut soittamaan
kaikki jumalanpalveluksessa tarvittavat hymnit ja virret. Mutta
nyt oli piispan mieleen välkähtänyt uusi ajatus. Mitähän, jos he
koettaisivat kääntää suomeksi tuon isä Bernhardin ihanan virren: "Jesu
dulcis memoria." Ja he koettivat. Henrik osasi kyllä jo auttavasti
suomea, mutta Helkylle kuitenkin jäi kääntäminen, piispa siinä vain
selitti jokaisen latinaisen sanan merkityksen. Helkky yritti ja
yritti, otti tuohilevyn, viskasi sen pois, otti uuden tuohen ja yritti
taas. Ja toden totta, lopulta oli tuohen sileälle pinnalle piirretty
suomenkielellä:
"Jeesuksen muisto ihana,
Sielulle ilon antava.
Jeesus, sydänten lohdutus,
Elämä, mielten valkeus,
Ilonkin yli iloisuus."
Liikutettuna luki Helkky virren yhä uudestaan alusta loppuun. Tuntui
aivan, ettei se voinut olla totta. Ja kuitenkin oli se totta. Siinä
oli virsi hänen heimonsa kielellä, suomenkielellä. Piispakin oli
liikutettu. Vihdoin otti Helkky kanteleensa ja alkoi soittaa ja
hyräillä tuota uutta virttä, virttä kielellä Suomen. Oi, kuka sitä
olisi uskonut! Pian osasi Helkky koko virren. Silloin sanoi piispa:
"Helkky poikani! Olen tässä keksinyt jotakin. Nyt sinä et laulakaan
tätä uutta virttä muille. Se olkoon meidän pyhä salaisuutemme siksi,
kunnes tulee tuo suuri kevätjuhla, jolloin teidät vihitään papeiksi.
Silloin sen laulamme, silloin saa pyhä salaisuutemme lohduttaa
murheellisia sydämiä."
Helkky nyökkäsi ihastuen päätänsä. Oi, heillä oli nyt pyhä salaisuus! —
Ja koko keväinen metsä tuntui soittavan virren verkkaisia säveleiltä.