Sarasti syksyinen aamu. Kukko lauloi orrellaan. Kissa köyristi raukeana
selkäänsä. Lämpisi siinä kivinen kiuvas, ja sakeana tuprusi savu
räppänäreiästä ylös ilmojen holviin. Palavan pesän edessä istuivat
hengenmiehet, isä Pietari ja piispa Henrik. Hitaasti nosti Pietari
silmänsä leimuavista liekeistä ja katsoi iki-ihmeissään piispaa.
"Mi-mitä sanot", sammalti hän, "ajotko jäädä talveksi Suomeen, tänne
mun nokisen kurkihirteni alle?"
Henrik: "Aijon niinkin. Enkä jääkään tänne yksin, vaan kokoilen
ympärilleni nuorukaisia, joita talven aikana opetan. Tästä näes on
kahdenlaista hyötyä: Suomi saa pappeja, ja minä opin helpommin tämän
maan kieltä, kun askartelen nuorten kanssa talviset päivät.— Mitä sanot
tuumistani, sinä uskollinen kylväjä täällä pohjan äärimmällä äärellä?"
Pietari: "Mi-mitäs minä. Paljon täällä on Herran työtä. Minä olen jo
vanha. Senjälkeen kun I-Ingegärd kuoli, ei minusta ole mihinkään. Uusia
miehiä täällä kaivataan. Mutta Köyliön kuningas! Jos hän hurjistuu.
Silloin taivas meitä varjelkoon, kova on Lalli."