Markkinoitten päätyttyä laski Henrik, että hän voi vielä hyvin viipyä
kuunkierron Suomessa ja sitten syksyn viimeisten laivojen kera palata
talveksi Sveeaan. Mutta minne hän nyt ensiksi lähtisi, häntä kun
monelle taholle pyydettiin? Ah, Nousiaisiin tietysti, siellähän isä
Pietari oli jo kauan odottanut. Ei sopisi Kultarantaakaan unohtaa,
sillä sieltähän oli tullut uisko Utöhön häntä noutamaan. Kumpaanko hän
nyt lähtisi?
"Voit lähteä molempiin yhtaikaa, jos vain astut purteeni", virkkoi
Kultarannan isäntä Markku hymyillen. "Vesitie Nousiaisiin kulkee näet
ohi Kultarannan."
Ja Henrik astui Kultarannan purteen, joka kohta soljui alas Aurajoen
suulahtea. Ihaillen katseli Henrik metsäisiä rantoja. Siellä-täällä
näkyi jo syksyn kultaisia lehtiä, ja pihlajan marjat olivat puoleksi
punaisia. Ah, tämä oli Suomea, hänen unelmiensa maata. Mikähän
odotti häntä täällä? — Mutta miksipä miettiä tällaista. Hänhän on
kaikkineen Jumalan kädessä — hän kulkee, kunne kuljetetaan, puhuu, mitä
annetaan puhua. Kristus, Herra, ihmeellisiä annoit minun kokea eilen
illalla. Kastoin, kastoin myöhäiseen yöhön. Ja keltaisena nousi kuu
taivaanrannan takaa. Näinkö on kevyttä kulkuni täälläkin? Tallattuja
polkujako yhä saan astua? — Sinun tiesi oli orjantappurainen, mutta
minun — —! Oi, Kristus, lähetä minullekin ristini! "Joka tahtoo minun
askeleitani seurata, hän ottakoon ristinsä — —." Anna se minulle!
Kultarannassa huomasi Henrik kummia. Hän ei enään ymmärtänytkään
ihmisten puhetta, outoa ja ihmeellistä se oli. Vain isäntä Markku ja
hänen poikansa Helkky olivat kauppamatkoilla oppineet sveeankieltä ja
heidän kanssaan voi Henrik vapaasti jutella. Ja ihmeitä hän saikin
kuulla. Jo monen monta miespolvea sitten oli koko Luonnonmaa ja
läheinen rannikko kastettu. Etelästä oli tullut pappi Liuto uutta oppia
levittämään ja kastamaan kansaa. Heillä oli ollut oma pieni kirkkokin,
mutta kahdesti olivat ristinviholliset sen polttaneet, siksi ei sitä
oltu enään uudelleen rakennettu. Tuolla salmen toisella rannalla
Kuparivuoren juurella oli heillä pieni, pyhä pirtti, jossa kävivät
rukoilemassa. Pappeja on täällä käynyt silloin-tällöin, niin että
lapset on toki saatu kastetuksi. — — —
Ihmetellen kokoontui Luonnon kansa kuuntelemaan Henrikkiä, jota he
katselivat kuin taivaallista olentoa, sillä olihan tämä pappia pyhempi,
pappia suurempi, oikea piispa. Henrikistä tuntui vain painostavalta.
Tässä oli Herran lauma ilman paimenta, ja hän ei voinut puhua heille
yhtä lohdutuksen sanaa. Ja kuitenkin kuuntelivat he niin hartaina
latinankielistä messua.
* * * * *
"Luottehia lukee hyvin, kierosilmän kirot pois manaa, mutta puhua
hän ei meille osaa", sanoivat ihmiset kotiin mennessään. — Illan
tullen läksi Henrik salmen toiselle rannalle kastamaan lapsia. Täällä
oli semmoinen vanha tapa, että kastevesi nostettiin lehdon pyhästä
lähteestä ja kastaminen toimitettiin pyhässä pirtissä. Syvä hartaus
täytti Henrikin mielen, kun hän katseli pirtin perällä riippuvaa
ristiinnaulitunkuvaa. "Tasoitettu tie, poljettu polku — ilman ristiä",
tuli taas hänen mieleensä.
Kastaminen oli toimitettu, ja Henrik piti kiitosmessun pienessä
uhripirtissä. Taaskin nousi kuu keltaisena metsän takaa, ja hartaana
humisi satavuotias metsä.