Rannattomana avautui meri Utön edustalla. Jo toista vuorokautta
raivosi hirvittävä myrsky. Henrik pysähtyi mäen töyräälle ja katseli
kuohahtelevaa merta. Vuoren korkuisina nousivat vaahtoiset laineet
meren synkästä sylistä ja syöksyivät vihasta pärskyen vasten kallioita.
Ulvonta, pauke ja kaamea kumina täytti ilman, aivan kuin kaikki
maailmanlopun raivottaret olisivat päässeet irralleen.
Henrik hengitti syvään. Tuo meri oli mahtava, sanomattoman mahtava. Ja
uusi tunne täytti hänen sielunsa. Monet yksinäiset illat oli hän tällä
aavojen ulapoiden saarella katsellut rannatonta merta, ja omituinen
surumielisyys oli täyttänyt hänen olentonsa. Asuttu maailma tuntui
häipyneen olemattomiin — hän oli kuin hyljätty lastu elämän aavalla
merellä. Mutta nyt, tuo mahtava meri sai hänen rintansa uhkumaan
nuoruutta ja elämää. Oi, hän oli nuori ja voimakas. Uljaana kuin merien
kotka tahtoi hän nousta aina pilviin asti ja siellä laulaa laulun
merelle, mahtavalle merelle. — Kerran lauloi hän lauluja nuoruutensa
vihreille vuorille. Mutta nyt! Tuo mahtava meri ja valkeat kuohupäät
herättivät uusia säveleitä hänen sielussaan. Oi, hän tahtoi laulaa
laulun tuolle merelle, laulun niin suuren ja syvän, että vain meri
sitä ymmärtää! — Henrik vavahti: "Sielunvihollinen", sanoi hän ja
lähti kiireesti kohti ristiharjaista puukappelia, joka vastikään oli
valmistunut. Hän astui pyöreäpuisen kynnyksen yli pihkantuoksuiseen
kirkkoon ja polvistui alttarille. "Sielunvihollinen", läähätti hän
tuskaisena. Vasta pitkän ajan kuluttua muodostui hänen rukouksensa
sanoiksi: "Kristus, ristinmies, sielunvihollinen on käynyt minua
kiusaamassa. Katso, minä seisoin myrskyisen meren äärellä ja näin
siinä vain voimaa ja nuoruutta, ja tahdoin laulaa laulun vaahtoiselle
merelle, jonka usva tuntui kantavan minut aina pilviin asti. Mutta
se oli sielunvihollinen, joka minulle tuon kaiken kuiskasi. Armahda
minua Kristus! Minä tiedän, että ken tuossa myrskyssä on jäänyt
ulapalle, se on jäänyt sinne ijäksi. Minun olisi pitänyt rukoilla
noitten onnettomien puolesta, mutta minäpä tahdoinkin vain laulaa
laulun mahtavalle merelle ja nuoruuden voimalle, mikä tulvehti
rinnassani. Kristus, ristinmies, anna minulle anteeksi! Toisten olen
varuillani, ettei vihollinen saa vietellyksi sieluani. Tahdon pitää
ylimääräisen paastopäivän ja muistella silloin Sinun sanomatonta
kärsimystäsi. Ja myrskyn tauottua tahdon lähteä sinne, minne sinä
olet viitoittanut tieni. Lähden Suomeen, laulun ikuiseen maahan. Tule
tällekin matkalle turvakseni! Ihmeellisesti olet sinä, Ylimmäinen,
siunannut työtäni. Lembötessä itse Odinin tietäjä taipui ristin edessä.
Ja täällä! Valmis on tämä merenkulkijoitten kappeli, ja eilen sai
papiksivihkimyksen nuori kalastaja, jota koko ajan olen opettanut.
Kuinka vastaanottavaisia ovatkaan olleet näitten kaukaisten saarien
yksinäiset asukkaat. Yhdellä kertaa kastoin koko Uhrimaan [Juuremaa,
Jurma, Jurmo.]. Sinun armoasi se oli, Kristus. Kristus, sinun tiesi
oli orjantappurainen, minua sinä kuljetat kukkaispolkua. Saan
niittää, mitä muut ovat kylväneet. — Ole, Herra, minun turvani nyt ja
ijankaikkisesti!"
* * * * *
Vastavihitty pappi, tuo nuori kalastaja, aikoi astua kirkkoon, mutta
kun hän näki siellä piispan polvistuneena, vetäytyi hän hiljaa
takaisin ajatellen: "Tuo jumalanmies ennätti ennen minua rukoilemaan
myrskyyn joutuneitten puolesta. Ihmeellinen mies, kuukaudessa tekee
hän enemmän kuin muut vuodessa. Kaikki saaret on hän kastanut, mutta
isoäitini näkikin yöllä unissaan pyhien kruunun hänen päässään. Jumala
itse on valinnut hänet aseenkantajakseen, kuten ennen Paavalin. Saa
nähdä, kastaako hän Suomenkin yhtä pian kuin nämä kaukaiset saaret. —
Jumalanmies hän on, sen me kaikki tiedämme." — — —
Seuraavana päivänä vaimeni myrsky. Henrik nousi silloin odottavaan
uiskoon ja lähti Uhrimaan ja Korpoon kautta Suomeen.