Tietäjä: "Keväällä, kun tulit tänne, kävin monena yönä tuon
kivirakennuksen luona särkeäkseni, mitä te olitte päivällä rakentaneet.
Mutta kivet tuntuivat liikkumattomilta, ja jos jonkun irti sain,
putosi se aina päälleni, loukaten minua. Silloin päätin surmata sinut.
Lähestyin yöllä majaasi, mutta silloin tarttuivat jalkani maahan. En
voinut ottaa askeltakaan eteenpäin, takaisin kyllä pääsin. — Tästä minä
tiedän, että Kristus on suurempi kuin Odin."
Henrikin sydän tulvehti ilosta, kuullessaan miten ihmeellistä huolta
Jumala oli pitänyt hänestä. Kuinka tuli hänen osakseen tämä armo!
Jumala, Jumala, kaikkivaltias Jumala!
Kauan puheli sitten Henrik Odinin vanhan tietäjän kanssa. Ja kun
suvinen yö levitti hämärhuntunsa yli aukean meren ja vihreän maan,
kastoi Henrik Odinin tietäjän vanhan uhrilähteen reunalla.
Kulona kulki sanoma tästä yli seudun, ja iki-ihmeissään tulivat ihmiset
omin silmin katsomaan, kuinka Odinin vanha tietäjä päivät päästään
kuunteli Henrikin opetusta.
Lemböten tuulensuojaiseen satamaan poikkesi usein kauppalaivoja,
milloin tuuli oli epäsuotuisa tai milloin purjehtijat kaipasivat
lepoa. Juuri näitä merenkulkijoita varten olikin tänne ensin saapunut
pappi. Sattui taaskin tulemaan kokonainen laivue. Ja nämä matkamiehet
kertoivat samaa, jota niin monet muutkin olivat kertoneet, että
tuolla kaukana idässä oli saari, jonne poikkesi vielä paljon enemmän
merenmatkaajia kuin tänne Lemböteen. Siellä on aina kaivattu pappia.
Siellä, jos missään, on Jumalalle otollinen työmaa.
Henrik vietti koko yön valvoen. Uusi, ihmeellinen ajatus täytti
hänen sielunsa. Kun aamu sarasti, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän
lähetti kuningas Eerikin miehet kauppalaivueen mukana takaisin
Sveeaan. Sitten hän vihki Odinin tietäjän ja kaksi nuorukaista, joita
hän oli opettanut, papeiksi. Odinin vanha tietäjä jäi Lemböteen
merenkulkijoille sielunpaimeneksi. Mutta nuorukaiset lähtivät kauemmas
Ahvenanmaalle herranpalvelijoiksi.
Henrik aherti aamusta iltaan. Oli saapunut laiva, joka oli matkalla
itään, ja Henrik oli päättänyt nousta siihen. Mutta sitä ennen piti
hänen saada valmiiksi tärkeä työnsä. Lemböten kirkon seinämällä oli
suuri kivilaatta. Henrik kalkutteli siihen viimeistä kirjainta. No,
nyt se oli vihdoinkin valmiina. Hän astui pari askelta taaksepäin
tarkastellen kiven latinankielistä kirjoitusta. Hitaasti hän luki rivi
riviltä:
"Minä Liudolf laskin Jumalan avulla kirkon perustuksen. Minä
Hiltin-Johannes rakensin perustukselle meidän Herramme avulla. Minä
Johannes jatkoin... Minä Henrik valmistin kirkon Kristuksen erikoisen
rakkauden suojelemana."
Henrik nyökkäsi päätään ja virkkoi: "Hyvä on. Tuosta saavat tulevat
polvet lukea, kenen kautta Jumala on rakentanut tälle saarimaalle
ensimäisen kirkon." — Sitten hän astui odottavaan laivaan. Odinin
tietäjä — Lemböten uusi pappi — jäi rannalle kyynelsilmin katselemaan
laivan loittonemista. Mutta Henrikin silmät lepäsivät itäisen ulapan
autereessa. Mitä auennee hänelle tuon taivaanrannan takana. Yhäkö vain
tasoitettuja teitä, vai joko vihdoinkin orjantappurapolku?