Eerik: "Mutta sanonpa sen, että jos aika olisi toinen, jos ei Tanskan
kuningas Sven Grade nyt hätyyttäisi Göötanmaata, niin läksisinpä
laivoillani sinun kanssasi Ahvenanmaalle ja verottaisin kaikki saaret,
kuten esi-isäni ennen. Ja sitten kastettaisiin kaikki asukkaat yhdellä
kertaa, itse Odinin tietäjäkin."
Henrik: "Herran viinimäen istuttaminen ei ole miekan työtä. Tuuleen
kylvi aikanaan Olavi Pyhä käydessään ristiretkellä Suomessa. Turhaan
levitti Sigurd Jerusaleminkävijä kristinuskoa Smålantiin, miekan kylvö
ei itänyt. Turhaa työtä samoilla seuduilla miekkoineen teki Knuut
Lavard. Mutta valkean Ansgariuksen kylvö iti täällä Mälarin rannoilla,
samoin Pyhän Davidin, Pyhän Eskilin ja monen muun. Ja niin on vieläkin:
Herran sanan kylvö ei ole miekan työtä, siksi lähden mieluummin yksin
tuon suuren meren yli."
Eerik: "Mutta onhan itse pyhä isä Roomassa kehottanut tarttumaan
miekkaan, ja samaan suuntaan puhui kardinaali Nikolaus Linköpingissä."
Henrik: "Pyhä isä ja piispa Nikolaus kehoittavat taistelemaan kirkon
vihollisia vastaan. Se, joka ei tiedä pyhästä kirkosta mitään, ei
vielä voi olla kirkon vihollinen. Ensin on kylvettävä kristinopin
siemen, ja jos ilmestyy vihollinen, joka kitkee pois taimet, silloin on
lupa tarttua miekkaan ja kukistaa tuo vihollinen. Yksin lähden meren
äärelle. Jos ilmestyy ristinvihollinen, silloin saat vetää miekkasi
huotrastasi, kuningas."
Eerik: "Aivan yksin et lähde. Kymmenen parasta miestäni tulee mukanasi
Ahvenanmaalle, sillä olen päättänyt, ettei ainakaan Odinin tietäjä
lähetä sinua tuonelaan."
Henrik: "Kiitoksia huolenpidostasi. Miehet voivat valmistaa Lemböten
keskeneräisen kirkon. Odinin tietäjää en pelkää, sillä kohtaloni on
Jumalan kädessä."
Kuninkaan kasvot värähtelivät, kun Henrik sanoi hyvästi. Papit
vuodattivat kyyneleitä, ja yksin lujaluontoinen Coppmannuskin, jolle
nyt jäi hiippakunnan hoito, oli liikutettu.
"Hoitakaa rakkaudella Herran viinimäkeä", sanoi Henrik vielä purrestaan
rannalla seisoville papeille.
* * * * *
Monta päivää oli soudettu. Vihdoinkin avautui Itämeri aivan
rannattomana laivamiesten eteen. Henrik vaipui omituiseen
surunvoittoiseen tunnelmaan. Hän muisti matkojaan yli Kanaalin, yli
Välimeren. Siitä siirtyivät ajatukset Claivaux'n kauniiseen laaksoon.
Ja viimein oli edessä lapsuuden vihreä vuoristo. Hänen sydäntään
värisytti. — Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa Kristukselle. Hänen
täytyi viedä ristinsanoma yli maan äärien. Sveeassa tiet olivat liian
tasaisia. Mutta täällä! Mikä odottikaan häntä tämän meren takana?
Ensin Ahvenanmaa ja puolivalmis kirkko Lembötessä ja Odinin tietäjä.
Mutta sitten! Hän lähtee Suomeen, tuonne laulujen lumottuun maahan,
jonne onnen kannelkin kerran vietiin tuntureitten maasta. Laulu-Björn
siitä ensin kertoi, ja sitten oli hän tutustunut Corveyn luostarin
vuosikirjan kuvauksiin tuosta kaukaisesta maasta. Mutta vasta Upsalassa
sai hän oikeat tiedot Suomesta, olipa hän tavannut monta suomalaistakin
siellä. Nyt hän tiesi, että Suomessakin on jo paljon kastettuja, oli
ennen vielä enemmänkin, mutta kaatunut on sieltä ristinvalta. Oi,
kuinka hän halusikaan mennä pystyttämään sen uudestaan. Siitä asti,
kun hän ensimäisen kerran kuuli tuosta maasta, ovat hänen ajatuksensa
vastustamattomasti rientäneet sinne — ihmeellistä.
Tasaisesti soutivat miehet. Hiljaa, hyvin hiljaa huokaili meri. Kaukana
taivaanrannalla häämötti saaren sininen ranta. Yksinäinen mies veneen
keulassa tunsi tuulen vienossa hyminässä Jumalan äänen. — — —