Kesäilta oli lämmin, sanomattoman lämmin. Henrik istahti kivelle
Lemböten kirkon seinämälle. Käki kukkui jossakin kauempana, ja lokit
leijailivat meren yllä. Henrikin katse solui verkkaan mäen metsäistä
rinnettä alas merelle, josta nousi suolan voimakas tuoksu. Tuossa
hänen edessään kummulla oli mahtava merimerkki, joka näkyi kauas
ulapalle. Tuolla oli pakanoitten pyhä lähde ja sen ympärillä pyhä
lehto, jossa Odinin tietäjät vuosisatoja olivat asustaneet. Tässä hänen
vierellään oli Lemböten kivinen kirkko valmiina, ihan valmiina. Ja
sunnuntaitunnelma täytti Henrikin sielun. Kirkko oli hänen saapuessaan
ollut vain päätykohokkeja ja kattoa vailla. Mutta kokonainen
kuukausi heiltä sentään meni, ennenkuin kirkko oli valmiina, vaikka
ponnisteltiinkin yötäpäivää. Odinin tietäjää ei oltu kuultu, eikä
nähty, vaikka seudun asukkaat varmoina vakuuttivatkin:
"Ken kirkkoa korjaa,
Sen tietäjä surmaa.
Ken kirkkoa kattaa,
Sen tietäjä kaataa."
Ja niin oli kansa peloissaan, ettei kukaan uskaltanut tulla heitä
auttamaan, vaikka monen mieli teki. Yksin teki Henrik miehineen työtä,
ja valmiina on nyt kirkko. Sitä ihmiset vain suuresti ihmettelivät,
ettei Odinin tietäjä ollut heidän työtään keskeyttänyt. Ja eilen, kun
ensi kerran pidettiin jumalanpalvelus uudessa kirkossa, oli se ääriään
myöten täynnä kansaa, jo aikaisemmin kastettua kansaa. Monta kauempaa
tullutta oli hän kastanut ja jatkanut opettamista vielä tänään koko
aamupäivän. Oi, täällä oli muokattu maa Herran kylvölle. — Johannes,
Johannes ja te muut, teidän kylvöänne saan minä niittää! Miksi pitääkin
minun aina astua tasoitettuja teitä. Miksi Herra minua säästää, vaikka
olen näin nuori ja voimakas? Ehk'ei sieluni ole vielä niin kirkas, että
Herra voisi minua käyttää vaikeisiin tehtäviin! Herran miesten on aina
täytynyt paljon kärsiä. Mutta minä! — Oi, Jumalani, sinä tiedät, että
sieluni aina värisee, kun muistan lapsuuteni vihreitä vuoria. — — —
Askeleita kuului metsästä, ja Henrik heräsi mietteistään. Siinä astui
hänen luokseen pitkä, rohdinpaitainen mies, jonka harmaa tukka valui
alas harteille ja parta ulottui polviin. Mies pysähtyi ja katseli
tutkien Henrikkiä. Vihdoin hän virkkoi suorasukaisesti: "Olen Odinin
tietäjä. Tahdotko kastaa minutkin?"
Henrik vavahti. Välähdyksenä lensi häneen ajatus huutaa luoksensa
miehet, jotka häärivät verkkojensa ääressä rannalla. Mutta samassa hän
muisti, että Jumala on toki suurempi kuin Odinin tietäjä. Tyyneesti hän
sentähden vastasi: "Sinua on mainittu ristin suurimmaksi viholliseksi.
Viime vuonna surmasit Kristuksen uskollisen palvelijan, Johanneksen.
Kuinka tulet nyt pyytämään kastetta?"