Sigtunan markkinoilla oli paljon väkeä. Kaksi vierasta purtta lähti
markkinoitten päätyttyä pohjoiseen. Ja pian astui kolme matkamiestä
Upsalan piispantuvan kynnyksen yli. Hämmästyneenä katseli piispa
Henrik tulijoita. — Ketä he olivat? Mitä he etsivät? Vihdoin
rohkaisi muuan miehistä mielensä ja alkoi: "Olemme tuolta itäisen
meren ääriltä, Ahvenanmaaksi kutsutaan syntymäsaartamme. Kerran on
heimomme jo kastettu, mutta uusi pakanuus meitä taas uhkaa, jos emme
saa saarellemme pappia. Meillä on siellä puolivalmis kivikirkkokin
Lembötessä, mutta Odinin tietäjä sen läheisyydessä nyt uhreja
toimittaa. Kun kuulimme, että täällä on uusi piispa, tulimme pyytämään
pappia saarellemme. Veisimme hänet jo mennessämme, merenkulkijat kun
aina kyselevät, miksei ole pappia Lemböten levähdyspaikassa."
Henrik ei ennättänyt sanoa vielä mitään, kun toinen miehistä alkoi
puhua. "Sama on meidänkin asiamme. Olemme vielä kauempaa, itäisen meren
toiselta rannalta, Suomesta. Kastettuja on meilläkin paljon, mutta
pappeja ei ole muita kuin yksi ainoa, valkohapsi vanhus. Nuoren papin
mekin ottaisimme purteemme."
Henrik tunsi sydämensä sykähtelevän ilosta. Miten suureksi tuleekaan
Herran viinimäki. Hän käski miesten levähtää ja riensi neuvottelemaan
ystäviensä kanssa. Johannes ja Coppmannus innostuivat äärettömästi.
Mutta kun ruotsalaiset papit ja kuningas Eerik saapuivat, laimeni
innostus. — "Ei ole ensi kertaa, kun sinne pappia pyydetään", sanoi
Eerik. "Mutta sen sanon, että henkensä kaupalla sinne lähteä saa. Ah,
paljon on sinne mennehiä, mutta vähän palanehia. Meillä ei ole liikoja
pappeja, ei." — — —
Samaa mieltä olivat muut, paitsi Henrik, Johannes ja Coppmannus. Mutta
Henrik ei voinut lähteä, sillä tänä ensimäisenä kesänä piti hänen
tehdä paljon matkoja niille seuduille, jonne talvella oli vaikeampi
päästä kuin kesällä. Coppmannus ei myöskään voinut jättää työtänsä.
Mutta Johannes! Osa hänen oppilaistaan oli jo vihitty papeiksi ja
muut olivat lähteneet kotiseudulleen palatakseen talven tullen. Niin
hyvin voisi Johannes mennä kesäajaksi Lemböteen ja palata talveksi
Upsalaan. Ja Johannes oli valmis lähtemään. Kuningas Eerik kyllä yritti
estää hänen lähtöään. Mutta Johannes vain hymyili, nousi vieraitten
purteen ja lähti. Suomen miehet saivat kuitenkin ilman pappia palata,
vaikka Henrikin into olikin ollut suuri. "Vielä minä teillekin papin
lähetän", sanoi hän lohdutellen Suomen miehille, joita hän koko ajan
oli mielenkiinnolla katsellut. Vihdoinkin oli hän omin silmin nähnyt
tuon laulun ja sadun maan asukkaita.
Kesä kului. Henrik teki työtä melkein yöt päivät. Kun syksy alkoi
sirotella kultalehtiään paimenten poluille, tunsi hän hiippakuntansa
jokaisen kolkan, ja kansa tunsi hänet.
Suurta iloa Henrikille tuotti isä Bernhardin kirje, joka saapui syksyn
tullen matkamiesten mukana. Syvästi liikutettuna luki Henrik noita
koukeroita, joita vanhus vapisevalla kädellään oli piirtänyt. Henrikin
ei pitäisi peljätä, ei murehtia, Jumala on voimakas, Jumala on rakkaus.
Hän — isä Bernhard — tunsi itsensä hyvin väsyneeksi, tunsi loppunsa
lähenevän, siksi tahtoi hän vielä kerran siunata rakasta poikaansa
Henrikkiä ja rukoilla siunausta hänen työlleen. Niin kirjoitti tuo
suuri apotti.
Syksyn kuluessa luki Henrik uudestaan ja uudestaan tuon rakkaan
kirjeen, ja aina se täytti hänen sielunsa pyhällä ilolla. Mutta tuli
sitten päivä, jolloin ilo pakeni Henrikin sydämestä. Se oli päivä,
jolloin Upsalan piispantaloon tuli taas kaukaisia vieraita, ei
pappia pyytämään kuten keväällä, vaan ilmoittamaan, että Johannes ei
palaa milloinkaan — hän oli jo lähtenyt ijäisyyden matkalle. Odinin
tietäjä oli hänet salaa surmannut.
Henrik sulkeutui huoneeseensa. Isku tuli liian äkkiä, ja se oli kova.
Ensin oli hän murtua murheeseen. Mutta sitten hiipi hänen sieluunsa
epäilyksen kyy. Mitä, eikö Jumala tahtonutkaan suojella omiaan. Herran
viinimäessä on muutenkin liian vähän työmiehiä, miksi Hän antaa pahan
voittaa! — Yhtäkkiä nousi hänen sieluunsa sitten koko syytösten sarja.
Miksi ei hän estänyt Johanneksen lähtöä? Miksei hän kuunnellut Eerikin
varoitusta? Ja syystuuli alkoi heti vonkua nurkissa: Sinun syysi, sinun
syysi, kurja mies! Kauhistuneena pakeni Henrik rukouskammioonsa. Koko
elämän syysarja painoi hänen olentoaan. Koko yön oli hän polvillaan
Ristiinnaulitun edessä, ja hänen sielunsa kamppaili kuoleman hädässä.
Mutta kun aamu vaikeni, nousi hän tyyneenä ja vakavana. Hän oli saanut
voiton. Varmoin askelin hän astui sanantuojien luo ja sanoi totisena:
"Yhden papin te vielä saatte saarellenne." — Ja koko hänen olentonsa
huokui lujuutta ja päättäväisyyttä.