Hevonen pysähtyi kuninkaan talon eteen, ja reippaana nousivat Eerik
ja Henrik reestä. Hirnahtelevien hevosten ohi astuivat he jykevistä
hongista rakennettuun tupaan. Henrik katseli ihmetellen ympärilleen.
Tupa oli tavattoman suuri, ja avonainen takka oli nurkassa — ei
keskellä lattiaa, kuten joka paikassa muualla oli ollut. Ja savukin
meni kiviuomaa myöten ulos, niin ettei sitä hiventäkään ollut tuvassa,
vaikka iloinen tervasvalkea paloi takassa. — Katto-ikkuna oli peitetty
ohuella nahalla, jonka läpi valo himmeänä virtaili tupaan. Kaappeja
seinillä, arkkuja tässä ja juhlallisen jykevä tammipöytä tuossa.
Siihen keskeytyi Henrikin katseleminen, kun kuningatar Kristiina
miehensä seurassa ryhdikkäänä tuli tervehtimään Henrikkiä, Johannesta
ja Coppmannusta. Kristiina loi läpitunkevan katseensa Henrikkiin, kuin
yhdellä silmäyksellä nähdäkseen, mikä hän oli miehiään. Sitten hän
viittasi palvelijoille, jotka heti täyttivät simalla hopeahelaiset
sarvet. Vanha, isiltä peritty tapa oli näet sellainen, että
tervetulijaismalja juotiin aina matkaturkit päällä. Kuningas Eerik
nousi nyt kunniaistuimen korokkeelle, nosti sarvensa korkealle ja
puhui: "Terve valtakuntani, voimakas Sveea! Terve heimoni maa, Uplanti!
Terve kotoiset pirtit ja polut! Teidän ylistykseksenne tyhjennän
sarveni." Ja kuningas tyhjensi ensimäisen simasarven, samoin muut. Heti
täyttivät palvelijat ne uudestaan. Kuningas kohotti taas sarvensa ja
sanoi: "Terve sinulle Henrik, Sveean uusi piispa! Terve teille hengen
miehet Coppmannus ja Johannes! Teidän kunniaksenne tyhjennän sarveni!"
Vielä kolmannen kerran täyttivät palvelijat sarvet, ja Eerik sanoi:
"Kohotan kuohuvan simasarveni rakkaan puolisoni Kristiinan ja poikani
Knuutin terveydeksi!" — Vasta nyt riisuivat tulijat turkkinsa ja
istuivat tammisen pöydän ääreen aterioimaan.
Iltapuolella lähti kuningas Eerik vieraineen Pyhän Kolminaisuuden
kirkkoon. Niin somalta tuntui Henrikistä astella mutkaista kujaa ja
katsella, kuinka savu sakeana kohosi matalien pirttien räppänäreiästä
tai seinäaukosta kapealle kujalle.
Ihmeissään jäi Henrik katselemaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoa. Ja
tyytyväisenä Eerik virkkoi: "Osataan täällä Sveeassakin jotakin tehdä."
Henrik: "Mutta piispan talo ja kirkko ovat Vanhassa Upsalassa, miksi on
tuo komea kirkko rakennettu tänne?"
Eerik: "Se on nyt niin, että siellä Vanhassa Upsalassa — siellä nyt
on — — — sinne ei nyt tahdottu rakentaa näin komeata kirkkoa. Tähän
satamapaikkaan kaupunki kuitenkin kerran siirtyy. Ja sitten — siellä on
vielä tuo vanha lehto, jossa ihmiset joskus salaa uhraavat vanhoille
jumalille. On siellä vielä tuo vanha temppelikin 'Korkeat salit',
vaikkakin rappeutuneena. Ja taikakummutkin siellä ovat — minne ne
siirtäisi kummut ja lehdot. Siksi rakennettiin tuo kirkko tänne, vaikka
minunkin suuri kartanoni on Upsalassa."
Henrik: "Vai on siellä vielä tuo kuuluisa epäjumalien temppeli. Sen me
pian maahan sorramme."
Eerik: "Varovaisuutta ystäväni! Ei siellä enään uhrata. Mutta kansa
katselee hartaudella tuota vanhaa pyhäkköä, jossa esi-isämme ovat
vuossatoja jumaliaan palvoneet. — Minä en ole tahtonut sentähden
ärsyttää kansaa. Mahdollisesti sinä voit sortaa temppelin maahan. Mutta
ole varovainen. Pystyyn sen jätti kuningas Stenkilkin aikoinaan."
Henrik aikoi sanoa jotakin, mutta Eerik aukaisi kirkon oven ja he
astuivat komeaan pyhäkköön. Heitä vastaan tulivat Pyhän Kolminaisuuden
kirkon molemmat papit, Upsalan kaikki kolme pappia ja muutamia
lähiseudun hengenmiehiä ja munkkeja. Kunnioittaen tervehtivät he uutta
päämiestään. Kauan he sitten yhdessä neuvottelivat kirkon oloista.
Päätettiin, että Coppmannus ja Johannes saivat mennä Henrikin kanssa
Upsalaan ja muodostaa siellä entisten pappien kanssa tuomiokapitulin,
niinkuin pyhä isä Roomassa oli määrännyt. Mutta nämä Pyhän
Kolminaisuuden kirkon papit saivat edelleen jäädä tänne Itä-Årosiin.
Iltamessuun saapui kansaa tavallista enemmän, sillä kulovalkeana oli
kaikkialle levinnyt tieto uuden piispan saapumisesta. Ja sanomaton
oli hämmästys, kun Henrik messun jälkeen nousi puhumaan kansalle.
Vähän oudosti hän äänsi kansan kieltä, mutta joka sanan he kuitenkin
ymmärsivät. Saarnan sisältö oli heistä hyvin kummallista. Paljon eivät
he siitä ymmärtäneet, mutta sen he ymmärsivät, että jotain uutta ja
ihmeellistä oli tullut tuon miehen mukana vanhaan Sveeaan.
Seuraavana päivänä lähti Henrik puolen peninkulman päässä sijaitsevaan
Upsalaan ja asettui Johanneksen ja Coppmannuksen kanssa asumaan
tilavaan piispantaloon. Heti alkoi hän tutkia uuden hiippakuntansa
asioita. Upsalan vanhat papit kertoivat, että koko maa oli jo kastettu
ja että kaikkialla oli jo kirkkoja ja pappeja. Jossakin syrjäseuduilla
tietenkin uhrattiin vielä vanhoille jumalille, sillä hidas on kansa
luopumaan tavoistaan. Pian sai Henrik kuitenkin huomata, ettei kaikki
ollut niin valoisaa, kuin nuo herttaiset vanhukset kuvailivat. Vain
kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun viimeiset ihmisuhrit
toimitettiin "Korkeissa saleissa", ja pappien tietämättömyys oli suuri.
Laajana avautui sentähden Herran viinimäki hänen eteensä. Työtä oli
äärettömästi, mutta työmiehiä vähän. Kuinka kiitollinen hän olikaan
isä Bernhardille siitä, että tämä oli lähettänyt hänen avukseen miehet
sellaiset kuin Johannes ja Coppmannus.
Ja kuningas Eerik sitten! Kuka olisi luullut Linköpingissä, että tuo
jäykkä ja jörö mies oli niin lämmin kristitty. Ahkerasti hän rukoili,
paastosi ja toimitti kaikki hartauden harjoitukset, ja Henrikille
hän oli mitä uskollisin auttaja ja ystävä. Yhdessä he suunnittelivat
monet illat, kuinka ulottaa Sveean valta yli koko vanhan Svitjodin
ja samalla luoda järjestynyt ja voimakas kirkko, joka voi seistä
lujana ajan kaikissa myrskyissä. Ja yhdessä he laativat monta
hyvää lakia, jotka hyväksyttiin ilman muuta maakuntien käräjillä
kuninkaan esityksestä. Niinpä tuli nyt naisen asema ja perintöoikeus
järjestetyksi uuden lain mukaan. Vaikka ei kansa täällä pitänyt
uudistuksista, otettiin kuitenkin kaikki Eerikin ja Henrikin säädökset
mielihyvin vastaan, sillä niin viisaita ne aina olivat. Ja se rakkaus,
jolla kuningas otettiin kaikissa maakunnissa vastaan, kohdistui aivan
huomaamatta myöskin hänen seuralaiseensa Henrikkiin, jonka ihmeellisiä
saarnoja kuunneltiin sydämen halulla. Jo ensimäisenä talvena
tutustui Henrik lähes koko hiippakuntaansa kierrellessään kuninkaan
kanssa talvikäräjillä. Ja milloin asiat vaativat, teki hän matkoja
yksikseenkin. Pohjan pakkaset eivät häntä enään pelottaneet, niihin oli
hän jo tottunut.
Henrikin ollessa melkein aina matkoilla hoiti Coppmannus
tuomiokapitulin ja kirkon juoksevat asiat. Hän olikin kuin luotu siihen
toimeen. Levollisena ja tyynenä harkitsi hän kaikki asiat perinpohjin.
Siksipä Henrik kotonakin ollessaan jätti kirkon käytännöllisen puolen
Coppmannuksen hoitoon. Itse oli hän suuren innoituksen mies, joten nuo
kirkon arkiset huolet tuntuivat rasitukselta. —
Heti Upsalaan saavuttuaan oli Henrik perustanut sinne koulun,
ensimäisen Sveean-maassa. Johannes oli tuon koulun opettajana, mutta
aina, kun vain aikaa riitti, antoi Henrik itsekin opetusta noille
nuorille kansanmiehille, jotka aikoivat papeiksi heimonsa keskuuteen.
Mitä lämpimämmäksi kevät tuli, sitä suuremmat joukot riensivät
kuuntelemaan Henrikin saarnoja. Usein oli väkeä niin paljon, että
Henrikin täytyi jättää ahdas kirkko ja puhua kuulijoilleen Jumalan
kirkkaan taivaan alla. Kerran sitten sattui kummia. Oli toukokuun ilta
ja juuri se aika, jolloin ennen vanhaan kuljetettiin epäjumalien kuvia
yli siemennettyjen peltojen. Henrik puhui suurelle kuulijakunnalle
kirkon ulkopuolella. Kevään raikas tuoksu täytti ilman. Äkkiä keskeytti
Henrik puheensa ja kysyi: "Kuka uskaltaa lähteä minun kanssani
hävittämään tuota rappeutunutta pahanhengen temppeliä, sillä tänä
iltana se hävitetään! Niin on Valkea Jumala käskenyt." — "Minä ja minä
ja minä", kuului loppumattomiin kansan seasta. Eikä aikaakaan niin oli
"Korkeat salit" hävitetty ja osa lehdon pyhistä puista kaadettu.
Seuraavana päivänä sanoi kuningas Eerik ihmetellen: "Henrik, sinä teet
ihmeitä joka päivä. Vuosi sitten olisi kansa lyönyt kuoliaaksi sen,
joka olisi uskaltanut koskea 'Korkeisiin saleihin'. Nyt sinä panit
kansan itsensä sen hävittämään. Miksi sinä vielä muutatkaan tämän
Sveean heimon!"
Henrik: "Jumalan työtä tuo oli eilen, ei minun. Olin pyytänyt, että
näin tapahtuisi, ja Kristus oli kuullut rukoukseni. Paljon on täällä
vielä pakanuutta kansan sydämessä, paljon on täällä Herran työtä. Mutta
onhan Hän voimakas, vaikka työmiehiä onkin vähän."
Eerik: "Vähänhän niitä on ja eloa on paljon. Mutta sinä, ystäväni,
vastaat ainakin sataa. Varmaan ei Jumalan enkeli saarnaisi paremmin
kuin sinä. Toisinaan kun kuuntelen sinua, tuntuu minusta, kuin voisit
taivuttaa vaikka kivetkin, jos tahtoisit."
Henrik: "Liioittelet, ystäväni. Ei minulla itselläni ole mitään. Jumala
vain käyttää minua tarkoituksiinsa, antaa minun julistaa pelastavan
rakkauden ihmeellistä sanomaa syntisille."