Isä Bernhard huokasi helpotuksesta, kun Henrik astui hänen
huoneeseensa. Yhdeltä puolen oli hän ollut varma, että Henrik palaa,
mutta toiselta puolen oli hän ollut levoton, sillä hän tunsi liian
hyvin maailman ja ihmisluonnon heikkouden.
Henrik kertoi kaikki matkansa vaiheet ja ryhtyi sitten taas sihteerin
tehtäviin kuten ennenkin. Nyt oli hänellä kuitenkin enemmän aikaa
oleskella luostarin kirjastossa. Usein hän vain pysähtyi ihmettelemään,
kuinka toisenlaiset kirjat häntä nyt viehättivät kuin ennen. Nuo
ihmeelliset ajantiedot ja tarinat olivat hänelle olleet kaikki
kaikessa. Nyt hän viihtyi parhaiten Augustinuksen tunnustusten ja
kirkko-isien teosten ääressä.
Apotti oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen huomion, että Henrikillä
oli verraton kieliaisti. Siksipä hän pitkän mietiskelyn jälkeen uskoi
Henrikille uuden tehtävän. "Nuoruudessani", sanoi hän, "kirjoitin
joskus hymnejä Kristukselle. Tunnen voimieni vähenevän ja tahtoisin
sentähden lähettää ystävilleni jouluksi uuden hymnin. Valitse sinä
nyt näistä joku sitä varten." Ja apotti antoi Henrikille kimpun
vanhoja pergamentteja. Ihmeissään katseli Henrik niitä. Hän ei ollut
edes aavistanut, että apotti osasi kirjoittaa hymnejä. Muistui siinä
niin elävästi mieleen omat laulut, nuoruuden haavelaulut. Miten
toisenlaisia ne olivatkaan! — "Oi tuossa", huudahti Henrik. "Minä en
muuta siitä sanaakaan, vaikka isä Bernhard on kehoittanut korjaamaan."
Ja liikutettuna hän luki yhä uudestaan ja uudestaan hymnin: "Jesu
dulcis memoria." [Jeesuksen muisto ihana.] — Pian kopioi Henrik hymnin
kymmeniä kertoja, ja kirjeittensä mukana lähetti apotti sen yli maitten
ja merien. — — —
Vähää ennen joulua sanoi apotti, että hän niin mielellään vihkisi
Henrikin papiksi nyt, jotta Henrik sitten voisi avustaa häntä suurien
joulumessujen aikana. Henrik myöntyi heti, sillä hän oli itsekin
ajatellut samaa.
Oli ilta. Seuraavana päivänä piti vihkimisen tapahtua. Henrik astui
miettien hiljaiseen rukouskammioon, jossa hän aikoi valvoen viettää
yönsä. Tuntui niin kummalliselta. Ei siitä ollut montaakaan vuotta,
kun hän valvoen vietti yönsä kirkossa. Silloin saadakseen kultaiset
kannukset — nyt antautuakseen kokonaan Herran työhön. Niin, kokonaan.
Oliko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Ah, Jumala yksin sen tietää.
Silloin oli hän katsellut elämän pintaa — nyt tutki hän sen syvyyksiä.
Mitä tiesi hän silloin tuskien meren syvyydestä? Ei mitään! Mutta oi,
hän ei jäänyt tuonne syvyyteen. Hän sai nousta, nousta ylös vuorelle,
jonka nimi on: Jumalan Rakkaus. Ja tältä vuorelta katsottuna näytti
kaikki mainen sanomattoman pieneltä ja mitättömältä, ja hänen eteensä
avautui uusi ihmeellinen elämäntie, Jumalan tie. Se oli kyllä kaita ja
kivinen, mutta sen varrella tuoksuivat rakkauden ruusut ja etäisyydessä
häämöitti sen ihana päämäärä: täydellisyys. Hän oli astunut tälle
tielle, ja ihmeellinen jumal'elämä oli hänessä alkanut. Oliko hän
myöskin pysyvä tällä Jumalan tiellä? Kristus oli uhrannut kaikkensa
— henkensäkin — kulkiessaan tätä tietä. Voisiko hän antaa kaikkensa,
henkensäkin? — Kyllä, hänen täytyi voida, sillä vain kaikkensa
antamalla voi sovituksen vaippa kätkeä poimuihinsa hänen syynsä. — Ja
vielä kerran värähtivät tuskien kielet yksinäisen valvojan sielussa,
kunnes Jumala ne tyynnytti anteeksiantavalla rakkaudellaan.
Ristiinnaulitunkuvan edessä paloi kynttilä. Henrik siirtyi lähemmäksi
sen himmeätä valoa ja rupesi selailemaan raamattuaan. Vihdoin hän
pysähtyi vuorisaarnaan ja alkoi lukea: "Autuaita ovat hengessään
köyhät, sillä taivasten valtakunta on heidän," Oi, tuommoinen
köyhä oli juuri hän. "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat
lohdutuksen." Antaako Jumala lohdutuksen hänellekin? — Ah, hänhän on
jo saanut sen. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä
Jumalan." — Tuleeko hänenkin sydämensä joskus niin puhtaaksi, että hän
näkee Jumalan? Ehkäpä tuolla Jumalan tien päässä, jossa häämöittää
täydellisyys. — "Autuaita ovat, joita vanhurskauden tähden vainotaan,
sillä heidän on taivasten valtakunta." — Ei ainakaan häntä koskaan
vainota vanhurskauden tähden, sillä semmoistahan tapahtui vain pyhien
marttyyrien aikana. Eikö hän sitten saakaan autuutta? Tietysti, olihan
hän hengessään köyhä ja murheellinen.
Taas käänteli yksinäinen valvoja kirjansa lehtiä ja luki: "Minä olen
se totinen viinipuu ja isäni on viinitarhuri. Jokaisen minussa olevan
oksan, joka ei tuota hedelmää, Hän ottaa pois ja jokaisen, joka tuottaa
hedelmää, sen Hän puhdistaa, että se tuottaisi runsaamman hedelmän."
— Mitä hedelmää hän oikeastaan oli tähän asti tuottanut? Auttanut
apottia, lueskellut kirjastossa. Oliko se mitään hedelmää tuottavaa
työtä! — Tuhannet ihmiset huokailivat pakanuuden pimeydessä. Oliko hän
sittenkin kuiva oksa! Oi, Herra armahda! — "Joka pysyy minussa ja jossa
minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää." — Oi, Kristus, olenko minä
sinussa ja pysytkö Sinä minussa! — "Jos te pysytte minussa ja minun
sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte ja te saatte
sen." Henrik kertasi: "Ja te saatte sen." — Sitten hän polvistui. Ja
vain Jumala tietää, mitä silloin puhui tuo yksinäinen valvoja luostarin
rukouskammiossa.
Sydänyön tuuli kulki hiljaa humisten yli luostarin. Idän taivas alkoi
ruskottaa. Kohta vaikeni päivä, Herran päivä. — Suurin juhlallisuuksin
vihki apotti Bernhard Henrikin papiksi.
* * * * *
Joulujuhlan ajaksi tuli luostariin paljon kaukaisia vieraita
kuuntelemaan isä Bernhardin ihmeellisiä saarnoja. Aamumessun jälkeen
saarnasi suuri apotti aina latinankielellä papeille ja munkeille. Mutta
iltamessun jälkeen saarnasi hän kansankielellä. Silloin oli kirkko aina
ääriään myöten täynnä ihmisiä, sillä apotin ihmeellinen saarna tuntui
nostavan ihmiset ylös maan tomusta.
Uskollisesti oli Henrik auttanut apottia. Joka kerta, kun hän pukeutui
papin viittaan ja astui alttarille messua toimittamaan, tuntui hänestä
hyvin ihmeelliseltä. Ja vielä ihmeellisemmältä tuntui, kun hän ensi
kerran astui rippikomeroon ja otti vastaan ihmisten synnintunnustuksia.
Kuinka hyvin hän ymmärsikään ahdistettujen sydänten tuskaa. — — —
Kolmantena joulupäivänä sattui, ettei apotti jaksanutkaan lähteä
iltamessuun, eikä nousta saarnatuoliin sen jälkeen. Vain rukouksen
voimalla oli hän pysynyt pystyssä nämä päivät, mutta nyt ei raihnainen
ruumis enään totellut hehkuvan sielun käskyjä. — Kansa oli jo ennen
messun alkua täyttänyt kirkon, jopa osan luostarin pihaakin. Pitikö sen
nyt ravitsematta lähteä pitkälle taipaleelle? Ja vanha apotti valitti
ääneen. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kuules, poikani
Henrik", sanoi hän, "saarnaa sinä kansalle tänä iltana!"
Henrik hämmästyi. Ei, ei. Ei hyvä isä siitä tule mitään.
Mutta apotti sanoi: "Yritä Jumalan avulla. Sinulla on vielä kyllin
aikaa valmistautua. Ota raamattusi ja mene rukouskammioon. Minun
saarnataitoni salaisuus on rukous. Rukoile, että Kristus itse puhuisi
sinun kauttasi!"
Henrik meni. Vähää ennen iltamessua tuli hän apotin luo ja sanoi: "Isä,
sinä olet itse nähnyt, millä ihastuksella on kuunneltu sinun uutta
hymniäsi: 'Jesu dulcis memoria.' Olen kääntänyt sen kansankielelle.
Saavatko papit laulaa sen iltasaarnan jälkeen kansalle?"
"Tietysti, poikani. Jumala usein puhuu ihmissieluille hymninkin kautta."
Sykkivin sydämin astui Henrik iltamessun jälkeen saarnaamaan. Ensin
hän oli hämmentynyt ja kompasteli sanoissa. Mutta yhtäkkiä hänen
pelkonsa hävisi. Hän katsahti yli suuren kuulijakuntansa, ja vuolaina
tulvivat lauseet hänen huuliltaan. Hän oli valinnut saarnansa aiheeksi
Kristuksen rakkauden. Kuinka suurena ja ihanana se esiintyikään Hänen
syntymisessään, opetuksissaan ja ennen kaikkea Hänen kuolemassaan.
Me saamme kaikkine tuskinemme paeta Hänen haavoihinsa, ja Hän nostaa
meidät rakkautensa siivillä ylös Jumalan ihmeelliseen valtakuntaan,
tuohon valtakuntaan, jossa vallitsee ikuinen rauha ja rakkaus.
Henrik lopetti. Ihmiset seisoivat ääneti, syvästi liikutettuina. Ja
useat puhkesivat kyyneliin, kun papit hitaasti lauloivat:
"Jeesuksen muisto ihana,
Sielulle ilon antava.
Jeesus, sydänten lohdutus,
Elämä, mielten valkeus,
Ilonkin yli iloisuus."
Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta. He tunsivat olleensa kosketuksessa
toisen maailman kanssa, maailman, jonka kuninkaana on Kristus.
Ihmeellisin tuntein riensi Henrik kammioonsa. Oliko tämä totta! Hänkö
omisti ihmeellisen saarnalahjan. Hänkö voi Herran sijasta virvoittaa
nääntyneitä ja janoisia sieluja! Oi armon äärettömyyttä! Nyt hänelläkin
oli elämäntehtävä. Hän voi johdattaa kadonneita lampaita takaisin Hyvän
Paimenen luo. Ja koko hänen olentonsa väreili kiitosta.
Tämän jälkeen saarnasi Henrik aina silloin, kun ei apotti itse
jaksanut lähteä kirkkoon. Astuessaan puhujapaikalle tunsi hän taivaan
väreilevän sielussaan ja Kristuksen puhuvan hänen kauttaan. Ja ihmiset
sanoivat, että Jumala oli lähettänyt apotti Bernhardille seuraajan
suoraan taivaasta. Usein haettiin Henrikkiä lähiseuduillekin puhumaan
ja aina oli hänellä paljon kuuntelijoita. Oi, nyt hänellä oli
vihdoinkin tehtävä elämässä. Hän sai olla kylväjä Jumalan vainiolla.
Ja kylväessään hän tunsi itsekin saavansa yhä enemmän lahjoja
korkeudesta. Hänen täytyi yhä perinpohjaisemmin syventyä raamattuunsa.
Hän eli lakkaamatta Kristuksen yhteydessä, ja tuo syvä jumal-elämä
loi ihmeellistä rauhaa ja kauneutta koko hänen olentoonsa. Ken hänen
läheisyyteensä tuli, tunsi kohoavansa puhtaampaan ilmapiiriin. Olipa
kuin olisi pyhä tunnelma leijaillut koko seudun yllä. Ja usein
aasinajaja yksinäisellä vuoristotiellä hyräili itsekseen: "Jeesuksen
muisto ihana." — — —
Mutta kun kevät alkoi luoda kirkkautta ilmaan, kävi Henrik yhä
totisemmaksi. Kummalliset ajatukset vaivasivat häntä. Ääni hänen
sisässään sanoi: Sinulla on täällä liian hyvä olla. Sinulla ei ole
mitään ristiä, ei kärsimystä. Herra oli käskenyt kunkin ottamaan
ristinsä ja seuraamaan Häntä. Mutta hänellä ei ollut ristiä, ei
kärsimystä. — Yhä syvemmissä mietteissä asteli Henrik. Vihdoinkin
ajatukset tuntuivat selvenevän. Silloin hän astui apotin luo ja sanoi:
"Isä, minulla on täällä luostarissa liian hyvä olla. Minulla ei ole
mitään ristiä. Astelen täällä kuin paratiisin puitten alla. Sentähden
olen päättänyt lähteä kaukaiseen Hispaniaan saarnaamaan evankeliumia
uskottomille maureille."
Isä Bernhard loi Henrikkiin hämmästyneen katseen: "Olet päättänyt
lähteä! — Poikani, ken on laskenut kätensä Herran käteen, ei itse päätä
mitään. Hän vain kulkee sinne, minne Herra häntä kuljettaa. Sinä olet
langennut suureen syntiin ruvetessasi itse päättämään. Anna Herran
päättää, anna Herran kuljettaa itseäsi. Mene kammioosi ja nöyrry siellä
Herrasi edessä. — Jos täällä ei ole sinun paikkasi, on Herra katsova
sinulle uuden."
Henrik ei sanonut mitään, vaan läksi syvästi nöyryytettynä kammioonsa.
Kuinka hän olikaan voinut langeta tällä tavalla! — — —
Kevät saapui pitkin askelin. Linnut laittelivat pesiään, ja mehiläiset
surisivat kukkien ympärillä. Henrik oli toimessaan kuten ennenkin,
hoiti apotin kirjeenvaihtoa, saarnasi kansalle ja syventyi yhä enemmän
pyhien kirkko-isien teoksiin. — Mutta tuo alakuloisuus ei jättänyt
häntä. Yhä uudestaan tuli hänelle ajatus: "Minä tahtoisin antaa
kaikkeni Kristukselle, ja Hän ei vaadi minulta mitään. Itse Hän vaelsi
täällä ristiään kantaen — minua kuljettaa Hän läpi ruusulehtojen."
Kevät-ilta oli ihana. Pika-viesti karautti ylös luostariin. Kohta
astui muuan munkki apotin huoneeseen ilmoittamaan, että oli saapunut
sanantuoja itse paavin luota. — "Niinpä käske hänet tänne", virkkoi isä
Bernhard.
Lähetti ojensi apotille paavin sinetillä suljetun kirjeen ja poistui
odottamaan vastausta. Apotti mursi sinetin ja alkoi lukea. Mitä
pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän näytti ihmettelevän. Vihdoin
hän pani kirjeen syrjään ja soitti hopeatiukua. Heti astui Henrik
huoneeseen, ja isä Bernhard sanoi: "Tiedätkö, ystävälläni, paavi
Eugeniuksella on minulle ihmeellistä asiaa. Tuolla pohjoisella maan
äärellä ovat kirkon asiat vähän noin ja näin. Siksi on paavi päättänyt
lähettää sinne parhaan kardinaalinsa, piispa Nikolauksen. Ja tälle
on hän antanut rajattoman valtuuden järjestää pohjolan kirkon olot
mielensä mukaan. — — Usein olen kertonut sinulle noista pohjan maista.
Siellähän vanha ystäväni, kuningas Sverker hallitsee Göötanmaata,
jonka yllä jo loistaa evankeliumin valo. Muistathan, kuinka monta
luostaria sinne on viime vuosina perustettu Sverkerin ja hänen jalon
puolisonsa, kuningatar Ulfhildin toimesta. Minähän noihin luostareihin
lähetin ensimäiset asukkaat täältä etelästä. Niin niin, hyvin ovat
asiat Göötanmaassa. Mutta sen takana siellä pohjan äärimmällä äärellä
on Sveeanmaa, joka vielä on hämärän peitossa. Kauan on sielläkin kyllä
evankeliumia saarnattu — olethan itse lukenut siitä Pyhän Ansgariuksen
elämäkerrasta — ja kirkkoja ja pappeja on sielläkin. Mutta siitä
huolimatta seisoo siellä yhä kullanhohtoinen epäjumalan temppeli, ja
syrjäisillä seuduilla uhrataan yhä Odinille, Torille ja Frejlle. Nyt
tuo pohjan äärimmäinen ääri on aivan ilman piispaa. Mutta siellä, jos
missään, tarvittaisiin työmiestä Herran viinimäessä. Ystäväni Eugenius
kirjoittaa, että piispa Nikolaus veisi niin mielellään muassaan sinne
piispan, mutta ei ole löydetty siihen sopivaa miestä. Miehiä kyllä
on, mutta kukaan ei ole halukas lähtemään tuonne jäitten pohjolaan,
jossa kansakaan ei ole vielä kokonaan antautunut kirkon johtoon.
Siksi kysyy pyhä isä nyt minulta neuvoa. Hän pyytää, että lähettäisin
vaikkapa jonkun munkeistani piispaksi Sveeanmaahan. Pikalähetti on
rientänyt kardinaali Nikolauksen edellä, jotta minun valitsemani
piispa ennättäisi vielä yhtyä kardinaalin seurueeseen ja pääsisi siten
helpommin yli suuren meren."
Apotti vaikeni, painoi päänsä käden varaan ja mietti kauan. Vihdoin hän
virkkoi kuin itsekseen: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka
kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajanani?"
Henrik säpsähti. Hän muisti Yorkin lumiset lakeudet ja purevat
pakkaset. Häntä puistatti. Ei kai apotti tarkoittanut, että hänen
pitäisi lähteä tuonne kinosten maahan! — Mutta jos se on Jumalan tie ja
— ristintie, jota hän juuri on kaivannut! Niin jos? Mutta tuo jäitten
pohjola! Oi, sinne hän ei tahtoisi, ei, ei. Hän ei kestä sen purevia
pakkasia, ei kestä! — — Apotti sanoi hiljaa uudestaan: "Ja samassa
Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo
olla sanansaattajani?"
Henrik painoi päänsä alas ja vastasi Esaian sanoilla: "Tässä minä olen,
lähetä minut!"
Apotti nousi ja laski siunaten kätensä Henrikin päälle ja rukoili
kauan. Kun hän taas istui tuolilleen, sanoi hän: "Poikani, tämä on
Herran tahto. Sinä olet erinomaisen sopiva piispaksi tuonne pohjan
äärimmäiselle rajalle. Olet nuori ja voimakas. Omistat lisäksi
ihmeellisen saarnalahjan. — Tässä nyt aukeaa eteesi Jumalan tie." — — —
Seuraavana päivänä oli melkein koko luostari liikkeellä valmistamassa
Henrikin lähtöä. Suuri apotti ymmärsi niin hyvin, mitä parhaiten
tarvittiin tuolla uudella työmaalla. Henrikin piti saada mukaansa
kaikki jumalanpalveluksessa käytetyt messut ja hymnit, kokoelman
saarnoja, kanoonisen lain, paavien säädökset ja ennen kaikkea pyhän
raamatun. Mitä ei ollut valmiina, se kopioitiin. Siksipä kaikki
kirjoitustaitoiset munkit olivat nyt ahkerassa työssä. Jo parin päivän
päästä oli näet Henrikin lähdettävä ehtiäkseen ajoissa määräpaikkaan,
jossa hänen piti tavata kardinaali Nikolaus.
Henrik itse oli kummallisessa mielentilassa. Mitä toisi tuo kaukainen
pohjola tullessaan? Minkälaista oli elämä siellä? Mitkä tehtävät
häntä siellä odottivat? Minkälaista oli siellä kansa ja luonto? Miksi
Jumalan tie kuljetti hänet lumiseen pohjolaan, hänet, vihreän vuoriston
ja lempeän lounaistuulen lapsen? Oliko hän tehtäväänsä kelvollinen?
Kestäisikö hän tällä Jumalan tiellä — ristintiellä? Mikä kohtalo odotti
häntä? Niin, mikä, mikä?
Varhain oli luostarissa noustu tänä aamuna. Henrik oli ripittänyt
itsensä apotille ja saanut tältä synninpäästön. Nyt juuri pidettiin
luostarin kirkossa messu matkallelähtijän varjelukseksi.
Henrik oli jo sanonut hyvästinsä kaikille ja astui vakavana apotin
luo. Hänestä tuntui sanomattoman vaikealta erota tuosta ihmeellisestä
miehestä, joka oli ollut hänelle kuin isä, hänen kaikkensa.
Liikutettuna syleili apotti Henrikkiä ja siunasi hänet melkein
nyyhkyttäen. — Kohta tämän jälkeen nousi Henrik hevosen selkään. Pari
maallikkoveljeä lähti saattamaan häntä sinne asti, missä hän kohtaisi
kardinaali Nikolauksen.
Jasmiinin tuoksu lehahti Henrikkiä vastaan, kun hän ajoi luostarin
portista alas laaksoon. Hän katsahti taaksensa. Siinä selänteellä
olivat yhä luostarin matalat muurit, rakkaan luostarin. Ja portilla
seisoi sauvaansa nojaten pitkä, hintelä apotti. Henrik käänsi
äkkiä päänsä pois. Oi, sydän ei tahtonut kestää ajatusta, että hän
nyt viimeisen kerran näki tuon rakkaan apotin, tuon ihmeellisen
jumalan-miehen. — Mutta yhä seisoi isä Bernhard sauvansa varassa
luostarin portilla. Kun matkamiehet viimein peittyivät metsän varjoon,
alkoivat suuret kyyneleet vieriä apotin silmistä punertavalle parralle
ja hänen leukansa värisi. — "Mikä tulleekin tuon rakkaan poikani
Henrikin osaksi, risti vaiko kruunu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän,
että hän nyt lähti Jumalan tielle." Näin huokasi sauvansa varassa
tuo aikakautensa suurin mies, keskiajan ihmeellinen uskonpuhdistaja
Bernhard Clairvauxlainen.