Vihdoinkin taivalten takaa oli päästy ensimäiseen matkan määrään:
Nidarosiin [nykyinen Trondhjem]. Ihmeellinen oli ollut matka,
ihmeellistä oli täällä perilläkin. Henrik ei osannut sanoiksi
sommitella, miltä tuntui, kun hän tapasi kardinaali Nikolauksen, ja he
tervehtivät toisiaan anglien kielellä, sillä kardinaali oli kotoisin
Englannista, kuten Henrikkin. Ja koko tuolla määrättömällä matkalla,
kuinka hän olikaan ruvennut kunnioittamaan ja ihailemaan tuota
heimonsa miestä, jonka kanssa keskustelu luisti kuin leikkien. Koko
matkaseurue ihaili suurta kardinaalia. Ja kun sitten vihdoin päästiin
tänne Nidarosiin, näytti koko ikuisten tuntureitten Norja joutuneen
kardinaali Nikolauksen lumoihin, niin lempeä ja hyvä hän oli. Kansa
rakasti häntä, papit aivan jumaloivat ja ylimyksetkin taivuttivat
syvästi kunnioittaen päätään hänen edessään. Aivan kuin luonnollisena
asiana suostuttiin Norjassa kaikkeen, mitä kardinaali ehdotti. Nuo
riitaiset kuninkaat, Harald Gillen kolme poikaa, eivät aina olleet
edes selvillä, mistä oli kysymys. Mutta kun kardinaali julisti, että
Norja oli saava oman arkkipiispan, silloin iloitsi koko tuntureitten
maa. Ja ilo suureni yhä, kun kuultiin, että kardinaali oli määrännyt
arkkipiispan olinpaikaksi Nidarosin, jossa säilytettiin Pyhän Olavin
luut. Mutta huippuunsa kohosi riemu vasta silloin, kun Nikolaus vihki
arkkipiispaksi Stavangerin piispan Jon Birgerinpojan.
Henrik seurasi vain sivultakatsojana suuren kardinaalin töitä. Jo
matkalla oli kardinaali antanut Henrikille monta hyvää neuvoa. Hänen
piti koko ajan Norjassa viivyttäessä ahkerasti seurustella kansan
kanssa, jotta hän oppisi käyttämään näitten pohjoisten maitten kieltä
ja tutustuisi itse kansaan. Henrikin on paljon helpompi ryhtyä
tehtäviinsä, jos osaa maan kieltä. Näin selitti kardinaali. Ja Henrik
noudatti neuvoa. Kohta oli koko Nidaros hänelle tuttua ja pian hän
alkoi kulkea kauemmas ympäristöön. Kielen oppimisessa ei hänellä ollut
paljoakaan vaivaa, sillä se muistutti suuresti hänen kotoista kieltään,
anglien kieltä. —
Aamu oli mitä ihanin. Henrik seisoi Nidarnesin pohjoisella rannalla,
jota vuonon leppoiset laineet huuhtelivat. Meren voimakas, suolainen
tuoksu täytti ilman, ja Henrik hengitti syvään. Hän tunsi nuoruuden,
elämän ja voiman virtailevan suonissaan. Oi, kuinka hän ikävöikään jo
uutta työmaataan! Millä tarmolla hän tarttuisikaan kaikkeen. Ensin
alussa oli luminen pohjola häntä pelottanut. Mutta päästyään tänne oli
hän joutunut kokonaan tuntureitten lumoihin. Tämä ihana vuono tässä,
humisevat metsät tuolla ja pohjan valoisat yöt. Ihan ne suurensivat
sielua, ihan ne toivat ennen tuntematonta elämänvoimaa. — — Siellä
lapsuuden maillakin oli vuoria, vihreitä vuoria. Murheenmuistot
puistattivat sielua. Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa, ihan kaikkensa
Herralle. — — —
Henrik nosti päätään. Siinä leikkivät aavan vuonon laineet auringon
säteitten väreillä. Henrik suoristautui. Ah, hänen mielensä teki
ratsastamaan. Metsä täällä pohjolassa oli niin kumman juhlallista.
Kun siellä kulki, tunsi tulleensa kuin Jumalan temppeliin, jonka kupu
oli korkealla ja seinät vihreitten köynnösten peitossa. Ja Jumala oli
siellä lähellä, niin lähellä, että aivan voi vaipua Häneen ja unohtaa
kaikki maiset murheet. Oi, hän oli viettänyt monen monta autuasta
hetkeä tuolla Jumalan temppelissä. Sinne nytkin hänen mielensä kaipasi.
Henrik kulki reippain askelin Nidarnesin eteläpuolelle kuninkaan
kartanoon, jossa koko kirkollisella seurueella oli asuntonsa. Hetken
päästä tömistivät ratsun kaviot palkkisiltaa, joka vei yli Nidelvenin.
Ja ratsu vei yksinäisen vaeltajan Jumalan temppelin vihreään saliin. —
— —
Henrik oli ratsastanut kauan. Vihdoin hän laski hevosensa
tunturinurmikolle syömään. Itse hän kulki jalan vielä ylemmäksi. Kuinka
kevyttä ja raikasta olikaan ilma täällä korkeudessa. Varmaankin täällä
oli taivasta lähempänä. Ei ihme, jos Jeesus aina nousi ylös vuorelle
rukoilemaan. Oi, täällä sai olla yksin Kristuksen kanssa, katsella
hänen kasvojaan ja vaipua kokonaan, kaikkineen Häneen. Silloin loppui
rukouskin, ja Kristus täytti koko olennon.
Henrik heräsi kuin unesta. Läheiseltä tunturilta kuului paimenpojan
laulua ja karjan kellojen kalkatusta. Henrik tarkisti kuuloaan. Hän
kuuli ensin vain joitakin sanoja, mutta sitten kokonaisen säesarjan:
"Ah jumalat kutsuu,
Mua kuolema vartoo,
Pois kiiruhtakaamme,
Jo valkyrjat kotihin viittoo.
Ja salissa Odinin
Kilvet kultaiset välkkyy,
Ja juhlassa aasain
Juon olutta kohta.
Elonretkeni loppu on tullut,
Hymyhuulin mä kuolen."
Henrik läksi paimenpojan luo. Ensin katseli poika ihmetellen vierasta.
Mutta pian hän rupesi iloisesti juttelemaan.
"Etkö pelkää susia ja ilveksiä? Näin aamulla ilveksen puussa", puheli
Henrik.