Henrik oli kutsunut kartanon alustalaiset ja linnan entisen väen
papin luo. — Äänet pihamaalla vaikenivat, kun Henrik papin seurassa
tuli tervehtimään vanhoja tuttujaan. Niin mielellään olisivat
ihmiset tahtoneet kysyä, missä Henrik oli ollut, minne hän aikoi
mennä ja miksei hän jäänyt tänne heidän isännäkseen — pian he linnan
korjaisivat. Mutta Henrikin olennossa oli jotain, joka esti heidät
kyselemästä. Vakavana nousi Henrik papin asunnon kynnyskivelle ja puhui
siinä kokoontuneille: "Jätän koko tämän suuren kartanon peltoineen,
niittyineen, laitumineen ja metsineen teille. Peltoja viljelette
tietysti entiseen tapaan, saatte vain lisää sarkoja kartanon maista.
Metsämaa olkoon teille kaikille yhteinen. Olen jo määrännyt miehet,
jotka jakavat kullekin perheelle heidän osuutensa manorin maista.
Maksuksi tulee teidän täyttää kaksi ehtoa: Ensiksikin ette saa
riidellä, sillä maatahan saatte enemmänkin kuin tarvitsette elääksenne.
Kukin tyytyköön osaansa. Toiseksi tulee teidän joka pyhäaamu
sytyttää vahakynttilät vanhempieni hautakuoriin ja pitää huolta,
että kynttilöitä on riittämään. Ristiinnaulitun jalkoihin sytytätte
kolme kynttilää, Pyhän Neitsyen eteen kaksi ja Pyhän Cuthbertin eteen
samoin kaksi, niin että kuorissa palaa pyhä seitsenluku kynttilöitä. —
Lupaatteko täyttää nämä ehdot?"
"Lupaamme kautta Pyhän Cuthbertin", kuului voimakas vastaus.
Henrik jatkoi: "Niin jätän siis teille tämän lahjoituskirjan, jotta ei
kukaan riistäisi teiltä maata, joka on teidän ja teidän jälkeläistenne
oma. Olen tämän lahjoituskirjan kirjoittanut todistajien läsnäollessa
ja vahvistanut sen sukumme vanhalla sinetillä."
Liikutettuina tulivat kaikki kiittämään Henrikkiä. Kun he vihdoin
palasivat mataliin, olkikattoisiin majoihinsa, täytti heidän sydämensä
sanoin kertomaton riemu.
* * * * *
Yksin astui Henrik maatunutta tietä ylös linnaan. Kauan hän nojasi
pylvääseen ja katseli noita mustuneita seiniä. Tuska puistatti häntä.
Tämä linna ja vuoristo oli kuin osa hänestä itsestään. Nytkö hänen
piti ijäksi jättää kaikki! Niin, nyt. "Joka ei luovu isästään ja
äidistään ja kaikesta mitä hänellä on, ei hän ole minulle sovelias."
— Olihan oikeastaan helppokin jättää tämä kaikki, sillä eihän hänellä
ollut enään äitiä — ei ollut äitiä, ei ollut. Ja minkälainen oli hänen
loppunsa. Henrikkiä värisytti. Hän tunsi vain, että hänen täytyi antaa
kaikkensa Herralle, koko elämänsä, koko olentonsa, sovittaakseen,
mitä oli rikkonut. Hän sulki silmänsä ja puhui hiljaa: "Kristus
Herrani, sinä kovia kokenut ristinmies, minun sieluani jäytää taas
tuo vanha tuska, vaikka tiedänkin, että Sinä olet ottanut syyntaakan
harteiltani, olet antanut minulle armosi. Auta minua! Anna minun tuntea
läheisyyttäsi! Nosta minut rakkautesi siivillä pois tästä tuskien
maasta sinne, missä sieluni löytää levon!" — Ja hiljaa laskeutuivat
taivaan voimat yksinäisen vaeltajan sieluun.
Tyynin mielin läksi Henrik linnasta ja meni kirkkoon. Täällä
hän koristi äidin haudan kukilla, joita hän oli poiminut linnan
villiytyneestä puutarhasta. Sitten hän sytytti vahakynttilät pyhimysten
jalkojen eteen ja polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen. Siinä hän
rukoili: "Rakas äiti! Olet taivaassa pyhien seurassa. Kuulethan poikasi
huokaukset. Anna minulle anteeksi syyni ja rikokseni! Anna minulle
siunauksesi! Minä lähden nyt kulkemaan Jumalan tietä, olen antautunut
kokonaan Hänelle. Pyhä ilo ja rakkaus täyttävät sieluni. En ole yksin,
vaikka sinä, äiti, olet poissa. Kristus, sieluni ylkä, on aina luonani.
— — Hyvästi äitini! En koskaan enään näe hautaasi. Mutta minä tiedän,
että kerran, kun minun vuoroni on astua ijankaikkisuuteen, tulet sinä
silloin vastaani."
Hetken vielä viipyi Henrik kirkossa. Sitten hän poistui huomaamatta
täältä, huomaamatta koko kylästä.
Mutta pian tämän jälkeen kerrottiin kylässä, että tuo mies ei ollutkaan
mikään kreivi Henrik, vaan se oli ollut hänen enkelinsä, joka oli
tullut tuomaan siunausta kylään. Eihän sillä miehellä ollut edes
ritarin pukua, niinkuin kreivi Henrikillä olisi ollut. Ja muutenkaan
hän ei sopinut Henrikiksi, kun hänellä oli harmaita hiuksia ohimoilla
ja kaikkihan tietävät, ettei kreivi Henrik ole vielä edes 30-vuotias.
Ei, ei, Henrik se ei ollut, vaan hänen enkelinsä, hänen hyvä enkelinsä.
— —
Muutamia vuosia tämän jälkeen matkusti uusi kuningas Henrik Plantagenet
näillä mailla. Hän oli lujalla kädellään palauttanut järjestyksen
raastettuun Englantiin. Kun hän ratsasti aution vuorilinnan ohi,
pysähdytti hän hevosensa, katseli hetken linnan paksuja seiniä ja
sanoi: "Tuohon linnaan voi helposti joku rosvoritari pesiytyä,
jaoitettakoon se tantereen tasalle!" Ja linna hajotettiin maahan.
Kohta eivät ihmiset enään tarkoin muistaneet paikkaakaan, missä se
oli ollut, sillä kivet sammaloituivat, ja ruoho ja pensaat peittivät
seudun. — Mutta kauan, kauan eli kansan suussa laulu hyvästä kreivistä,
joka nosti polulla leikkivän lapsen satulansa eteen ja päästi
salametsästäjän rankaisematta; joka kaatui Pyhässä maassa Vapahtajan
hautaa puolustaessaan ja lähetti sitten enkelinsä tuomaan siunausta
ja onnea kylälle. Vielä vuosisatoja tämän jälkeen sytytti kansa
vahakynttilät pyhään kuoriin ja seppelöi kedon kukilla pyhät haudat.
Väsyneitä vaeltajia tuli aina maan ääristä saakka etsimään lohdutusta
noilta kahdelta suurelta pyhimykseltä, jotka ottivat hoiviinsa jokaisen
murheen murtaman. — Ja vieläkin myöhemmin etsivät tutkijat turhaan
syytä talonpoikien itsenäisyyteen keskellä jäykintä läänityslaitosta.