Henrik oli ratsastanut päivästä päivään ilman päämäärää. Raskaana
syyllisyydentunto painoi häntä, ja sanoin kertomaton tuska vihloi hänen
olentoaan. Lisäksi tunsi hän olevansa maailmassa yksin, ypöyksin, kun
äiti ja Eedit ja isä Markus olivat poissa. Ei kukaan enään välittänyt
hänestä, kurjimuksesta, Jumalan tuomion ansainneesta. "Sinun syysi,
sinun syysi", puhui aina hevosen kavioitten kapse. "Minun syyni, minun
syyni", myönsi Henrik. "Miksi läksit, miksi läksit", sanoi taas kapse.
"Niin, miksi läksin, miksi läksin", valitti Henrik. Vihdoin hän lopen
väsyneenä poikkesi tien vieressä olevaan luostariin.
Lähes kaksi viikkoa oli Henrik ollut luostarissa. Veljet puhuivat
usein keskenään tuosta oudosta matkustajasta, joka ei puhellut mitään,
söi hyvin vähän ja oli sen näköinen kuin olisi hän paluumatkalla
tuonelasta. Mikä lie miehiään. Kultaiset ovat hänellä kannukset,
ritarinketju kaulassa ja latinaakin kuuluu mies lukevan.
Kerran kun Henrik istui suojassaan, kuuli hän kahden munkin käytävässä
keskustelevan jonkun kaukaisen linnan ryöstämisestä. Henrikin sydän
melkein seisahtui kuunnellessaan munkin sanoja: "Linnassa oli kuitenkin
salakäytävä, ja sitä myöten yritti kreivitär paeta. Mutta kun hän
astui maan pinnalle, olikin siinä rosvo, joka oli jäänyt vartioimaan
tietä. Kreivitär oli langennut polvilleen ja rukoillut, että rosvo
säästäisi hänen henkensä hänen poikansa tähden, joka taisteli kaukana
Pyhässä maassa Vapahtajan haudan puolesta. Rosvo ei kuitenkaan
välittänyt rukouksista, vaan antoi rouvalle kuoliniskun. Mutta tuon
kreivittären rukoileva katse seurasi rosvoa kaikkialle. Vihdoin hän
teki synnintunnustuksen meidän apotille, lahjoitti koko omaisuutensa
tälle luostarille ja läksi toivioretkelle Roomaan."
Henrik ei kuunnellut enempää. Hän lähti kuin nuolen lävistämänä
luostarista. Hän tahtoi paeta maailman ääriin asti. Rannalta hän löysi
laivan, joka vei hänet Pariisiin samaa tietä kuin lähes kaksi vuotta
sitten. — Miten toisin nyt kaikki olikaan! — —
Pariisissa heitti hän pois ritariviittansa ja pukeutui
katumuksentekijän kaapuun. Almua-anoovalle kerjäläiselle lahjoitti hän
kultaiset kannuksensa ja toiselle ritariketjunsa. Sauva kourassa astui
hän ulos Pariisin portista öisen tuulen ulvoessa metsän puissa.
Viikkoja kulki kaapuniekka katumuksen-tekijä kylästä kylään, seudusta
seutuun. Kun hän vihdoin kolkutti Clairvaux'n luostarin portille, oli
yö.