Apotti Bernhard laski kynän kädestään ja katsoi ihmetellen miestä, joka
yön aikaan astui hänen huoneeseensa. Hän katsoi vielä toistamiseen ja
nousi hämmästyneenä ylös. "Mitä ihmettä, ritari Henrik! Rakas poikani
Henrik, sinä täällä ja tuon näköisenä", sanoi hän ja ojensi molemmat
kätensä Henrikille. Sanatonna vaipui Henrik maahan hänen jalkoihinsa.
Apotti Bernhard polvistui hänen viereensä, risti kätensä ja rukoili
kauan ja palavasti tuon maahan lyyhistyneen miehen puolesta. Hän ei
tiennyt, mitä Henrikille oli tapahtunut, mutta hän tunsi välittömästi,
että Henrik oli hukkumaisillaan tuskien mereen, että hänen sielunsa oli
kuolemanhädässä.
Vihdoin nousi apotti, nosti Henrikin ylös ja asetti hänet istumaan
mukavaan nahkatuoliin. Sitten hän toi kalaa ja viiniä ja pakotti hänet
syömään. Vasta nyt istui apotti Henrikin viereen ja sanoi: "Rakas
poikani, kerro minulle nyt sydämesi tuskat!"
Henrik sulki silmänsä. Hänestä tuntui sanomattoman turvalliselta ja
hyvältä istua tässä tuon ihmeellisen miehen rinnalla. Matalalla äänellä
hän kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut kotona hänen poissaollessaan.
Sitten hän aivan kuin laski apotin syliin koko murheensa, jolla ei
tuntunut olevan rajoja. — Apottia värisytti ajatellessaan tuota
kauhun kuvaa. Ah, tuo hevosen kavioitten kapse ei sanonut ainoastaan
Henrikille: sinun syysi, se sanoi myöskin Clairvaux'n suurelle
apotille: sinun syysi, sinun syysi, sinä tuon ristiretken sait
aikaan! Oi, hän oli viime aikoina kärsinyt aivan kuolemaan asti. Hän
oli ollut juuri vaipumaisillaan omiin tuskiinsa, mutta kun hän näki
Henrikin sielun hädän, unohti hän itsensä, ja hellä sääli täytti hänen
sydämensä. Hän laski kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Poikani, sinä
sanoit, ettet jaksa elää, ettei sinulla ole enään ketään eikä mitään
koko maailmassa. Mutta tiedätkö: Kristus rakastaa sinua, rakastaa
enemmän kuin minun köyhä kieleni voi kertoa. Hän on ottanut sinulta
kaiken, antaakseen sinulle vielä enemmän: oman itsensä. Kristus
rakastaa sinua, ja Hän rakasti sinua jo silloin, kun Hän riippui
ristinpuussa. Katso Hänen haavojaan. Näe niissä Hänen rakkautensa
ääretön meri, jolla ei ole rantoja. Siihen rakkautensa mereen voi hän
sinutkin kätkeä kokonaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle
vieläkin enemmän: oman itsensä."
Henrik: "Mutta minähän olen rikkonut niin äärettömän paljon. Minun
syykseni tulee tuo onnettomuus kotona. Kuinka Herra voisi rakastaa
minua?"
Apotti: "Oi, ystäväni, minä olen rikkonut vielä paljon enemmän. Minun
kauttani löysivät tuhannet hautansa tuolla auringonnousun lakeuksilla,
ja kuitenkin Kristus rakastaa minua. Minä tunnen Hänen rakkautensa
liekin sielussani. Miksei hän siis rakastaisi sinua. Ehkä kaikki tuo
onnettomuus onkin Hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Hän otti sinulta
kaiken, antaakseen sinulle oman rakkautensa ikuisen tulen. Jospa vain
ymmärtäisit tämän. Jospa tuntisit, että Hän tuskaisiin kasvoihinsa
ristillä kätki sinunkin kärsimyksesi. Silloin sinussa alkaisi uusi
elämä, elämä, jonka alku ja loppu on kärsivässä Vapahtajassa."
Apotti pakotti Henrikin laskeutumaan omalle vuoteelleen viereiseen
suojaan, mutta itse hän jäi istumaan pergamenttien peittämän
työpöytänsä ääreen. Siinä hän istui syviin mietteisiinsä vaipuneena yön
yksinäiset hetket. Vihdoin hän nousi, kulki sauvaansa nojaten Henrikin
vuoteen luo ja kohotti siunaten kätensä nukkuvan yli. Sitten hän vaipui
polvilleen vuoteen viereen. Ja vain yön hiljaisuus tietää, kuinka
nöyränä ja maahan masennettuna tuo aikakautensa suuri sielu anoi armoa
Ristin-Herralta.
Henrik nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Hän heräsi
aamulla virkistyneenä ja jäi ihmeissään ajattelemaan yön tapahtumia.
Tuntui kuin olisi jotakin tuosta ylivoimaisesta painosta karissut
pois. — Aamiaista syötäessä ilmoitti apotti munkeille, että hän oli
ottanut Henrikin sihteerikseen, tämä kun osasi useita kieliä. Veljet,
jotka tähän asti ovat auttaneet isä Bernhardia, tekevät sen tietysti
vieläkin, riittää kirjoitustyötä useammallekin. Ja niin jäi Henrik
luostarin asukkaaksi ja apotin tärkeimmäksi sihteeriksi. Veljet kyllä
olivat tästä vähän ihmeissään, sillä kaikki tunsivat Henrikin samaksi
ritariksi, joka joulun tienoilla oli majaillut heillä. Paljon he
aprikoivat keskenään, mikä oli tuonut Henrikin takaisin tänne. Mutta
kun he eivät löytäneet mieleistään syytä, virkkoi muuan vanha munkki:
"Niinhän se aina ennenkin on ollut, että ken kerran on nähnyt tämän
meidän kirkkaan laaksomme, hän ikävöi tänne takaisin."
Monet seuraavat päivät kuluivat kiireisessä työssä. Näytti aivan kuin
isä Bernhard olisi unohtanut Henrikin sielun kaikki tuskat ja kokonaan
syventynyt työhönsä. Henrikillekin hän antoi niin paljon kirjoitus-
ja kopioimistyötä, että tämä oli monasti uupua. Mutta silloin sanoi
apotti aina: "Lähde nyt luostarin puutarhaan virkistymään ja ota tuosta
tuo uusi testamentti mukaasi. Muistan, kun nuoruudessani ratsastin
Genevejärven rantamilla, oli minulla aina raamattu mukanani." Henrik
läksi. Ja kun hän aukaisi kirjansa, löysi hän tavallisesti jonkun
merkityn kohdan, jota hän pysähtyi miettimään. Illalla sitten apotin
puhuessa kansalle kosketti tuo puhe juuri samaa, mitä hän oli yksikseen
ajatellut luostarin puutarhassa. Silloin ymmärsi Henrik, että isä
Bernhardin ylevä sielu ei voinut koskettaa vuotavaan haavaan.
Päivät vierivät. Apotin työ näytti yhä vähenevän ja Henrikin
vapaahetket sen mukaan pitenevän. Kerran sanoi apotti: "Poikani, sinä
et ole vielä astunut jalallasi luostarin ulkopuolelle. Etkö tiedä,
että nyt on kevät, jolloin luostarimme ympäristö on sanomattoman
kaunis. Lähden nyt metsään. — — — Tämän meidän laaksomme nimi oli ennen
Koiruoholaakso, minä tälle vasta annoin nimen Kirkaslaakso, Clairvaux,
sillä täällä on minun sydämeni koiruoholaakso muuttunut kirkkaaksi
laaksoksi. — Lähdehän nyt."
Henrik käytti aina valkeata pukua luostarin sisäpuolella, kuten
muutkin. Nyt kun hän lähti ulkopuolelle, heitti hän harteilleen mustan
viitan. — Henrik jäi ihmeissään seisomaan. Oi, kuka uskoisikaan tätä
samaksi laaksoksi. Mutta nythän olikin kevät, ihana kevät. Kaikkialla
oli heräävää elämää. Tuossa rakensi pääsky pesäänsä, tuolla lauloi
satakieli. Henrik kulki hiljalleen vuoren selännettä. Metsän tuoksu oli
raikasta ja voimakasta. Hetken päästä hän pysähtyi ja istahti kukkivan
sireenipuun alle. Hän sulki silmänsä ja istui siinä hiljaa ja kauan
mietteissään. Koko kulunut elämä oli yhtenä tauluna hänen edessään.
Siinä lapsuus, siinä nuoruuden vihreät vuoret, siinä Pyhä maa, siinä
kaamea kauhunkuva, siinä viimeaikaiset kokemukset. Ajatukset tulivat
ja menivät ja palasivat uudelleen. Vihdoin alkaa jostakin syvyyksien
syvyyksistä pyrkiä ilmoille uusi ihmeellinen tunne. Ensin se hapuilee
arkana ja ujona. Sitten se tulee voimakkaammaksi. Yht'äkkiä valtaa se
koko Henrikin olennon. Ja ääni hänen sisimmässään sanoo päättävänä ja
varmana: "Jos sinä vielä aijot elää, on sinun antauduttava kokonaan,
sieluinesi, ruumiinesi, Jumalalle, elettävä tästä lähin yksin Hänelle."
— Henrik kuunteli tuota ääntä kuin lumoavaa soittoa. Hänelläkö olisi
vielä elämän mahdollisuuksia! Hän aukaisi silmänsä. Koko luonto kylpi
auringonlaskun kullassa. Ja Henrikistä tuntui kuin olisivat suomukset
pudonneet hänen silmistään. Aina hän oli tuntenut elävästi, ettei hän
kuulunut tuohon tavalliseen maailmaan, joka söi ja joi, metsästi ja
taisteli, puhui hevosista ja rikkauksista. Hänellä oli aina ollut oma
maailmansa: runouden, säveleitten ja kirjojen ruusuinen maa. Mutta nyt
avautui hänen eteensä vielä kirkkaammat näköalat. Se oli Jumalan ihana
valtakunta. Kaikki mainen tuntui tuon uuden valtakunnan rinnalla niin
sanomattoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Ja hänen sielussaan alkoi
soida taaskin uusi sävel: Antaudu kokonaan ja astu sisälle tuohon
ihmeelliseen jumalvaltakuntaan. — Henrik nousi vaistomaisesti ylös
ja huudahti. "Minä tulen. Minä alan koko elämäni uudestaan." Mutta
tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän lyyhistyi maahan. Oi, hän oli
ollut juuri astumaisillaan Jumalan valtakunnan kynnyksen yli, mutta
samassa rupesikin maa ja metsä ja ilma laulamaan: Sinun syysi, sinun
syysi! Et lähtenyt puhtaista vaikutteista Pyhään maahan. Sinun syysi!
Tahdoit paeta jotakin, tahdoit nähdä ruusunhohteiset idän maat. Sinun
syysi. Muista kauhun kaameutta kotonasi! Sinun syysi, sinun syysi! — —
Henrik kavahti kauhuissaan pystyyn ja lähti melkein juoksujalkaa kohti
luostaria. Syyntaakka hänen harteillaan tuntui kohoavan aina pilviin
asti, mahdotonta oli sen kanssa koskaan mahtua Jumalan valtakunnan
ovesta sisään. — Oi, hän oli vain kaukaa nähnyt luvatun maan. — — —
Vakavana, syvästi liikutettuna kuunteli isä Bernhard, kun Henrik
laski hänen syliinsä koko sielunsa hädän, kertoi koko syyntaakkansa
äärettömyyden. Kun hän vihdoin oli lopettanut, käski isä Bernhard hänen
polvistua. Sitten tuo pyhä mies nousi ja puhui hiljaisella äänellä:
"Jeesus on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette
ja olette raskautetut, niin minä tahdon teidät virvoittaa. — Koska
olet lähestynyt Jeesusta, koska olet kantanut syntitaakkasi ristillä
riippuvan Vapahtajasi jalkoihin, niin minä Jumalan ja meidän Herramme
Kristuksen käskystä julistan sinulle synteinanteeksiantamuksen ja
täydellisen synninpäästön. Niin kauaksi kuin itä on lännestä, siirsi
Herra sinusta rikoksesi. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin on
kärsivä Vapahtaja armahtanut sinua. Hän on kätkenyt sinut kokonaan
pyhiin haavoihinsa, ja sinun sielussasi on syntynyt pyhä rakkaus
Ristin-Herraan. Siispä astu uudestisyntyneenä Jumalan valtakuntaan,
tuohon uuteen maahan, johon et äsken synteinesi sopinut. Ristin-Herra,
joka on istuttanut sieluusi uuden elämän, pitää myöskin huolen sen
kasvamisesta." — Sitten isä Bernhard pani kätensä Henrikin päälle, luki
hartaana synnittömyyden siunauksen ja poistui hiljaa. — — —
Miten kauan Henrik oli ollut polvillaan ristiinnaulitunkuvan edessä, ei
hänellä ollut aavistustakaan. Hän heräsi kuin ihanasta unesta kirkon
kellon kutsuessa iltamessuun. Pitikö hänen todella palata takaisin
tänne murheitten maahan Jumalan ihmeellisestä valtakunnasta! Ei, eihän
toki. Hänen syntinsä oli pyyhitty pois, ja Kristus asui hänessä.
Jumalan henki väreili hänen sielussaan, hänen omassa sielussaan, ja hän
tunsi olevansa yhtä kärsivän Vapahtajansa kanssa. Ihme oli tapahtunut.
Jumalan valtakunta oli laskeutunut maan päälle. Vanha oli kadonnut ja
kaikki tullut uudeksi. Oi, hän voi siis vielä elää! Ja hän tahtoikin
elää, mutta vain sille Herralle, jonka suuri, kuolemankin voittava
rakkaus täytti koko hänen olentonsa.
Henrik havahtui syvästä jumal-elämyksestään vasta, kun näki kansan
kiirehtivän kirkkoon kuuntelemaan apotin saarnaa. Hän nousi ja
lähti mukaan. Mutta mitä ihmettä! Apottihan saarnasi hänelle,
yksin hänelle. Kuule nyt, kuinka hänen sanansa kaikuvat: "Kärsivä,
ristinpuussa riippuva Vapahtaja on sielun ihmeellinen ylkä. Meidän
tulee antautua kokonaan Hänelle, yhdistyä kokonaan Häneen. Oi ystäväni,
rakkaus on lain täyttymys. Me opimme tuntemaan kärsivän Kristuksen
vain rakastamalla Häntä, yksin rakastamalla. — Oi, avaa sydämesi
hänen rakkaudelleen, tuolle rakkaudelle, joka ei muserra tuulen
pieksämää ruokoa, eikä sammuta suitsuavan kynttilän sydäntä. Katso
Hänen kasvojansa ja näe niissä Hänen rakkautensa äärettömyys! Vajoa
ristiinnaulittuun Kristukseen, ja Hän kantaa sinut rakkautensa siivillä
uuteen maahan, jossa jo kaikuvat ijäiset soinnut ja jossa sielu löytää
levon kärsivässä Vapahtajassa." — — —
Apotti oli lopettanut, ja loppuvirsi kaikui juhlallisena. Mutta Henrik
painoi päänsä alas ja rukoili hiljaa: "Kristus, tässä minä olen. Tee
minusta mitä tahdot. Kuljeta minua, kunne haluat."
* * * * *
Viikot vierivät. Henrikillä oli edelleen paljon työtä, sillä apotin
kirjeenvaihto oli tavattoman suuri. Hänen neuvoaan ei kysytty
ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan kaikissa maallisissakin
vaikeuksissa vedottiin häneen, varsinkin ruhtinaat käyttivät häntä
neuvonantajana valtioasioissaan. Ja vastauksia antaessaan oli Henrik
suurelle apotille hyvänä apuna. Hän laati vastausten sanamuodon ja
teki selvällä arvostelukyvyllään monta hyvää huomautusta. Henrik ei
ollutkaan enään vain sihteeri, hän oli apotin uskottu ystävä, lähempänä
tuota suurta miestä kuin kukaan muu.
Syksy teki tuloaan. Henrik oli ollut luostarissa jo lähes puolen
vuotta. Tänään olivat veljet veisaten poimineet luostarin puutarhasta
pyhät viinirypäleet, joista valmistettiin ehtoollisviini. Henrik oli
ollut työssä niin mukana, että isä Bernhard illalla kysyi hiljaa:
"Poikani, etkö ole ajatellut tehdä munkkilupausta ja jäädä ainiaaksi
luostarin veljeksi?"
Henrik: "En, sitä en ole ajatellut. — — Mutta mitä sanoisit siitä, isä,
jos antaisin vihkiä itseni papiksi?"
Apotti liikutettuna: "Jumala sinua siunatkoon! Samahan se, oletko
munkki vai pappi, kunhan vain Herran työssä pysyt. — — — Milloin saan
sinut vihkiä papiksi?"