Henrik kiirehti ratsuaan. Laivassa oli hän kuullut yhä oudompia uutisia
Englannista, siksi tahtoi hän päästä mitä pikemmin kotiin äitinsä luo.
Siellä vasta hän saisi oikeat tiedot kaikesta, siellä vasta tyyntyisi
rinnan levottomuus. Äiti on sentään äiti — oi jospa hän jo olisi
kotona. Miten iloiseksi tulisikaan äiti — ja ehkäpä joku toinenkin.
Henrik kannusti ratsuaan. Loppumatkan hän kulki melkein yöt päivät,
vaihtoi vain hevosta välillä.
Vihdoinkin hän karautti kotilaaksoon. Mutta mitä! — Mitä nyt! Hevonen
pysähtyi kuin naulaan, ja Henrik tuijotti kauhistuneena eteensä. Siinä
oli kotilinna vuoren rinteellä, mutta — — mutta sen akkuna-aukot
ovat mustuneet, seinät lohkeilleet ja yksi torneista kaatunut.
Onko linnassa riehunut tulipalo — onko? Ratsu laukkasi, Henrik yhä
kannusti, ja muutamassa hetkessä oli hän linnan luona. Täällä ei ollut
ainoatakaan elävää olentoa. Vain tuuli vonkui kaameasti torneissa ja
akkuna-aukoissa. Tulipalo oli jättänyt selvät jäljet. Mutta Henrik ei
ennättänyt tuntea sen tuottamaa kauhua, sillä hänen sieluaan ahdisti
vain yksi ainoa hirvittävä tuska: missä on äiti! — Kiireesti käänsi hän
kylään, ja hevosen kavioitten kapse huusi koko matkan: missä on äiti,
missä on äiti! — Henrik pysähdytti papin portaitten eteen, hypähti alas
ja seisoi samassa jo papin luona kysyen: "Missä on äitini."
Pappi nousi hitaasti, viittasi vakavana kohti kirkkoa ja vastasi:
"Tuolla kirkossa, isäsi vieressä hautakammiossa."
Henrik lyyhistyi rahille melkein tiedotonna. Pappi toi hänelle
kiireesti viiniä. Hetken päästä toipui Henrik hiukan ja pyysi nyt
pappia kertomaan, mitä täällä oikein oli tapahtunut.
Yksikantaan kertoi pappi: "Onnettomuus tapahtui jo viime kesänä. Te
olitte jo vuoden ollut poissa silloin. Heti lähdettyänne tuli näet
elämä täällä taas levottomaksi. Tartuimme uudelleen aseisiin ja
pidimme vartiota yöt-päivät. Näin meni onnellisesti kesä ja talvi.
Viime kesänä ei enään rosvoja nähty, mutta pidettiin sentään vartiota.
Kerran sitten kesällä tulee teidän linnaanne kiertelevä trubaduuri.
Soittelee, laulelee, pitää iloa kaikenlaista. Mutta mies olikin
trubaduuriksi pukeutunut rosvo. Eräänä iltana tarjoilee hän kaikille
linnan miehille viiniä työtuvassa — oli muka hänen syntymäpäivänsä.
Mutta viiniin oli sekotettu unijuomaa. Miehet nukkuivat toinen toisensa
jälkeen. Sitten otti rosvo voudilta portinavaimen ja päästi linnaan
kaikki ryöväritoverinsa, jotka yön suojassa olivat hiipineet tänne.
Miehissä alettiin nyt murtaa kreivilliseen asuntoon vieviä ovia.
Rouva äitinne heräsi ryskeeseen ja lähti heti linnan naisten kanssa
pakenemaan salakäytävää myöten. Mutta sattuikin niin onnettomasti, että
rosvojen jättämä vartija seisoi juuri sillä kohdalla vuoren juurella,
mistä salakäytävä tulee maan pinnalle. Kun rouva äitinne työnsi kivet
käytävän suusta ja astui esiin, niin rosvo surmasi hänet paikalla.
Muut naiset jäivät käytävään ja pakenivat vasta, kun rosvo siirtyi
vartioimaan toiselle paikalle."
Henrik oli käynyt kuolonkalpeaksi, ja tuskan hiki helmeili hänen
otsallaan. Mutta pappi jatkoi: "Rosvot ryöstivät äkkiä linnan
putipuhtaaksi ja sytyttivät sen sitten palamaan, jotta heidän
tihutyönsä olisi peittynyt tuhkaan ja soraan. Mutta unijuoma olikin
ollut niin mietoa, että osa miehistä heräsi ennen, kun joutuivat
liekkien saaliiksi. He ennättivät vielä hyvin nähdä rosvojen ryöstön
jäljet ja pelastaa tovereitaan. Vain neljä miestä jäi liekkien
saaliiksi. En voi kuvailla aamun kaameutta, kun löydettiin kreivittären
ruumis ja etsittiin hiiltyneitä ruumiita raunioista. Ah, elämä ei
merkitse meille enään mitään, kun rouva äitinne on poissa." — — —
Henrikin joka jäsen vapisi ja hampaat kalisivat suussa. Hän ei voinut
sanoa sanaakaan, tuskan hiki vain helmeili otsalla. Vihdoin hän nousi
ja lähti horjuvin askelin kirkkoon. Täällä hän aukaisi natisevan
hautakuorin oven ja vaipui melkein tiedotonna äitinsä kivisen kirstun
ääreen. — "Oi, äiti, äiti, äiti", tuli vasta pitkän ajan kuluttua
hänen huuliltaan. Ja taas hetken mentyä: "Minä, minä olen syypää tähän
kaikkeen." — Tuska puistatti hänen ruumistaan ja hampaat yhä kalisivat.
Vihdoin tuli pappi ja veti hänet väkisin pois kylmän kirstun äärestä.
Papin pyynnöstä välittämättä läksi Henrik uudelleen linnaan. Hän
sitoi hevosensa ja lähti tarkastusretkelle. Mustat seinät ja
savutorvet törröttivät pystyssä, ja kaameana vonkui tuuli. Henrik
astui ritarisaliin ja siitä kappeliin. Ei mitään jälellä, ei mitään,
vain tuhkaa ja soraa. Hän astui kirjastoon. Pergamentin karsta kahisi
jaloissa. Tuolla kulmassa näytti olevan suuri käärö aivan eheänä.
Henrik koski siihen, ja se hajosi olemattomiin. Siinä hänen nuoruutensa
laulut tuhkana! Hänen nuoren, ylitse hersyvän sielunsa laulut! Mutta
mitäpä siitä! Koko nuoruushan oli tuhkana! — Henrik katsoi salakammioon
ja maanalaisen käytävän suuta. Tuosta on äiti viimeiseksi kulkenut.
Taas alkoivat hänen hampaansa kalista, ja tuuli vonkui savupiipuissa:
"Sinun syysi, sinun syysi." — Ja Henrik vaikeroi: "Jos olisin ollut
kotona, ei portin avain koskaan olisi rosvolle joutunut. Minun syyni,
minun syyni. Oi, äiti, mitä saitkaan kestää"! — Ja tuuli vastasi:
"Niinpä niin, sinun syysi."
Henrik juoksi kuin mieletön pois linnasta, sillä hän ei kestänyt enään.
Hän hypähti hevosensa selkään ja ajoi metsään. Yhä vain eteenpäin. Ja
tuossa hän oli kalliolla meren rannalla. Aallot alhaalta humisivat
hänelle: "Tule tänne, täältä löydät ikuisen unohduksen, sillä ethän
jaksa elää!"
"Tulen, tulen", huudahti Henrik ja kannusti hevostaan. Mutta hevonen
hypähti syrjään, se kieltäytyi syöksymästä jyrkänteeltä syvyyteen. —
Henrik pelästyi. Mitä hän olikaan aikonut tehdä! Voi, Ristin-Herra,
voi Ristin-Herra! Ja samassa oli hän kuulevinaan äidin lempeän äänen:
"Henrik poikani, älä vain mene liian lähelle jyrkännettä, kun siellä
metsässä kuljet." — — —
Henrik käänsi hevosensa ja antoi sen kulkea ohjat höllinä. Se meni
naapurilinnaan vievälle polulle. Henrik nosti melkein ihmetellen
päätään. Vasta nyt hän muisti kotiin palattuaan ensi kerran Eeditin.
Jotain oli siis vielä jälellä. Ja yht'äkkiä hänet valtasi rajaton
halu painaa polttavan päänsä Eeditin syliin. Hän kiirehti hevostaan.
Tuossa tuli naapurilinnan vouti vastaan. Henrik pysähdytti ja alkoi
tiedustella kuulumisia. Ja vouti kertoi, että yhtä ja toista oli heillä
tapahtunut Henrik-kreivin poissaollessa. Linnanherra oli halpauksesta
vuoteenomana, ja viime kesänä oli täällä vietetty Eedit-neidin komeat
häät. Eedit on nyt Oxfordissa kuninkaan virkamiehen puolisona. Vasta
häissään näki Eedit ensi kerran sulhasensa, isä oli tehnyt kaupat
matkalla ollessaan. — Henrik ei kysellyt enempää. Hän sanoi voudille
hyvästi ja käänsi hevosensa kotiin päin. Tyhjin katsein hän tuijotti
eteensä. Hevonen asteli hävitetyn linnan ohi kylään. Ihmiset katselivat
joka taholta nuorta kreiviä, mutta Henrik ei huomannut mitään. Hän
meni papin luo ja sanoi tälle: "Sano kyläläisille ja linnan entiselle
väelle, että he viljelisivät kartanon maita kuin omiaan, siksi kunnes
palaan. Metsästää saavat myöskin vapaasti." — Täältä hän läksi
hautakuoriin, polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen ja puhkesi rajuun
nyyhkytykseen. "Minun syyni, minun syyni", vaikeroi hän. — Sitten hän
nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois, sinne, mistä oli tullutkin.
Mutta kansa kertoi, että tämän jälkeen nähtiin linnan harmaan haltijan
usein auringon laskiessa istuvan linnan sortuneella muurilla ja
valittavan. Ja öisin liikkui siellä valkea haamu.