Henrik: "Isäni harrasti opiskelua. Siksi minullakin on jo pienestä
pitäen ollut opettaja, ja opiskelin minä jonkun aikaa Yorkin
koulussakin. En ole ollenkaan saanut tavallista ritarikasvatusta,
vaikka minulla onkin kultaiset kannukset."
Apotti hymyili: "Meillä luostarissa on tapana sanoa: Cuculla non facit
monachum. [Kaapu ei tee munkkia.] — Sinulle tahtoisin sanoa: Kannukset
eivät tee ritaria. — Ritarinmieli tekee ritarin. Ja sinä, jos kukaan,
näytät ritarilta."
Apotti ojensi kätensä hyvästiksi ja loi Henrikkiin katseen, jota Henrik
ei koskaan elämässään unohtanut. Ihmeellisen tunnelman lumoamana hän
palasi huoneeseensa. — Hän oli sittenkin ollut kosketuksissa aikansa
suurimman miehen kanssa. — — —
Aamulla lähti Henrik katselemaan luostaria. Sen rakennukset
olivat matalia. Puutarha oli pieni. Siinä kasvoi hedelmäpuita
ja viiniköynnöstä vain niin paljon, että parahiksi saatiin pyhä
ehtoollisviini. Tuossa on pieni pelto, jossa viljeltiin vehnää
ehtoollisleipää varten. Koko luostaria ympäröi muuri, jonka sisä- ja
ulkopuolella oli pieniä majoja. Niissä asui kaikenlaisia käsityöläisiä.
Henrik läksi ulos portista ja jäi hämmästyneenä seisomaan siihen. Eilen
oli kaikki ollut sateesta harmaana. Nyt oli taivas vähän seestynyt,
niin että tästä luostarin vuorelta saattoi nähdä tuon kauniin
laakson yli toiselle vuorelle. Laakso oli täynnä luostarin peltoja,
ja selänteitten rinteillä kasvoi tuuheata metsää. Saarnit, tammet
ja pyökit olivat pudottaneet lehtensä, mutta ikivihreinä huojuivat
öljypuut ja kastanjat. Miten kaunista täällä lieneekään kesällä,
ajatteli Henrik ja lähti sitten kiertämään luostarin muuria. Pian hän
päätyi takaisin portille, ja tämän ensimäisen tutkimusmatkan tulokseksi
tuli: Luostari on ihanalla paikalla, mutta niin yksinkertaiset ovat
kaikki sen rakennukset, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista nähnyt.
Suurimman osan ajastaan vietti Henrik kuitenkin kirjastossa. Se ei
ollut suuri, mutta Henrik löysi siellä kyllikseen luettavaa. Ensin
hän selaili pyhimyslegendoja, kunnes löysi kertomuksen Pyhästä
Aleksiuksesta. Suurella jännityksellä seurasi hän sankarinsa vaiheita,
kuinka tämä karkaa hääyönään vaimonsa luota ja sitten aikojen takaa
palaa tuntemattomana ja viettää koko ikänsä oman talonsa portaitten
alla. — Tämän jälkeen löysi Henrik ihmeellisen kronikan, jonka hän
luki melkein yhteen menoon. Se oli Aadam Bremeniläisen kirjoittama
pohjoismaitten historia. Siinä aukeni hänelle kuin uusi, ihmeellinen
maa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Kun hän
sitten mainitsi apotille tästä, innostui tämä selittämään hänelle
koko pohjolan asiat. Evankeliumin valo oli alkanut loistaa noillakin
maan äärillä, selitti isä Bernhard. Siellä oli suuri Göötanmaa, jossa
hallitsi kuningas Sverker. Tämä oli hurskas mies ja hänen puolisonsa,
jalo Ulfhild, oli pyhyyden sädekehän ympäröimä. Yhdessä he olivat
kirjoittaneet apotti Bernhardille ja pyytäneet, että täältä etelästä
lähetettäisiin munkkeja heidän pohjoiseen valtakuntaansa. Silloin
oli apotti tullut innostusta täyteen, munkkiparvi toisensa jälkeen
oli suoriutunut matkalle, ja ennen pitkää oli Göötanmaassa kolme
kukoistavaa luostaria. Vielä kauempana oli Sveeanmaa. Senkin oloista
tiesi apotti paljon. Lopuksi antoi hän Henrikille pyhän Ansgariuksen
elämäkerran, koska siinä kerrottiin näistä pohjoisista maista. Ja
taaskin tunsi Henrik, että hän oli ollut kosketuksessa ajan suurimman
miehen kanssa. — — —
Paitsi kirjastoa, oli Henrikillä toinenkin paikka, jossa hän mielellään
kävi. Se oli oppineen Simeonin työhuone, joka sijaitsi luostarin
muurissa, sisäpuolella. Huone oli täpösen täynnä mitä ihmeellisimpiä
astioita ja aineita. Simeon uskoi näet varmasti voivansa valmistaa
kultaa, kunhan hän vain keksi oikean sekotuksen. Joka päivä oli hän
varma, että huomenna on hänellä ihan oikea seos, tänään enään vain
pikkuisen puuttui. Ja niin hän keitti ja sekotti, sekotti ja keitti
aamusta iltaan. Mutta kirkkaina öinä kiipesi Simeon luostarin katolle
ja luki taivaan tähdistä ihmisten kohtalot ja tulevan ajan tapahtumat.
Ja mielenkiinnolla seurasi Henrik hänen askareitaan.
Sateet yhä jatkuivat, ja kohta oli joulu ovella. Kuinka olisikaan
Henrik pitkäksynyt oloaan, jos ei olisi ollut tuota ihmeellistä
apottia. Hän istui jo apotin työhuoneessa kuin kotonaan. Ja aina kun
tuo pyhä mies iltamessun jälkeen nousi saarnaamaan kansalle, oli
Henrik kuulijoitten joukossa. Niin ei ollut hän koskaan kenenkään
kuullut saarnaavan. Itse taivaan voimat tuntuivat lähestyvän maata tuon
ihmeellisen miehen välityksellä. Usein täytti pyhän Bernhardin saarna
hänen mielensä siinä määrin, että hän unohti kirjastonkin.
Joulun mentyä loppuivat vihdoinkin sateet ja Henrik päätti heti lähteä.
Liikutettuna sanoi hän hyvästit rakkaalle apotille ja hiljaiselle
luostarille. Pitkän ratsastuksen jälkeen saapui hän Pariisiin. Viime
päivinä oli ollut pakkasia ja Seine oli mennyt jäähän. Sentähden
oli laivakulku lopetettu vähäksi aikaa. Henrik etsi nyt majapaikan
Genovevan luostarista ja päätti odottaa siksi, kunnes pääsisi
laivalla kotimaahansa. Mutta luostarin veljet tiesivät kertoa kummia
Englannista. Kuningas Tapani ei ollutkaan voinut palauttaa järjestystä,
vaikka prinsessa Maud oli lähtenyt maasta. Palkkasoturit, joita ei
kukaan pestannut, kulkivat ryöstellen ympäri valtakuntaa. Henrik tuli
näistä tiedoista niin levottomaksi, että hän nousi heti hevosensa
selkään ja lähti länteen, matkansa määränä kaukainen Carusbur (nyk.
Cherbourg), joka sijaitsi syvälle Kanaliin pistävässä niemessä.
Pariviikkoisen ahkeran ratsastuksen jälkeen oli hän vihdoinkin perillä.
Ja täällä lainehti meri vapaana, joten hän helposti pääsi Kanaalin yli.