Syksyn myrskyistä huolimatta saavuttiin onnellisesti Venetsiaan.
Täällä sai Henrik jonkun aikaa odotella, ennenkuin voi kauppamatkueen
mukana jatkaa matkaansa, sillä yksikseen matkustaminen oli tänä
aikana vaarallista. Hän oli päättänyt yhtyä siihen seurueeseen, jonka
piti kulkea Po-joen laaksoa Burgundiin. Mutta viimeisessä hetkessä
peruuttivatkin kauppiaat koko matkan. Vuoden aika oli heistä liian
myöhäinen, niin että talven sateet voivat heidät yllättää keskellä
matkaa. Henrik oli hyvin pahoillaan ja aikoi lähteä jo yksin matkalle.
Mutta silloin hän sai kuulla, että toinen kauppamatkue oli lähdössä
pohjoiseen. Ja heti yhtyi Henrik heihin, vaikka matka sitä tietä
tulikin paljon pitemmäksi.
Vaivaloinen ja hidas oli matka yli vuoriston. Raskaat tavaravankkurit
jymisivät. Paitsi Henrikkiä, ratsasti vankkurikaravaanin ympärillä
joukko asestettuja vartijoita. Yöpyessä nukkuivat miehet vuorotellen
toisten valvoessa. Ja nekin, jotka nukkuivat, olivat aina täysissä
varustuksissa, jotta silmänräpäyksessä voisivat tarttua aseisiin.
Viikkojen kuluttua päästiin Schwabeniin. Täällä erkani Henrik
kauppamatkueesta ja kääntyi Ranskaan vievälle tielle. Mutta pian
yllätti hänet hirveä sadekausi. Yöt ja päivät satoi lakkaamatta. Tiet
tulivat ensin liejuisiksi, sitten pohjattomiksi. Henrikin täytyi
etsiä levähdyspaikka. Ja niin hän eräänä iltana kolkutti Clairvaux'n
luostarin portille.
Portti aukeni ja munkki tervehti Henrikkiä syvään kumartaen, kuin olisi
itse Kristus ajanut portista sisään. Kun Henrik oli noussut hevosensa
selästä, saattoi munkki hänet kirkkoon. Siellä he yhdessä polvistuivat
krusifiksin eteen, ja munkki luki hiljaisella äänellä rukouksen. Vasta
tämän jälkeen näytettiin Henrikille vierassuoja. Kohta hän sai kuivat
vaatteet päällensä, ja muuan veli toi hänelle lämmitettyä viiniä ja
ruokaa. Kuivat puut räiskyivät pienessä, avonaisessa takassa. Henrik
siirsi jakkaransa lähemmäksi takkaa ja nautti siinä veljien antimia.
Hänen mieleensä palautui niin elävästi se aika, jolloin hän näiltä
samoilta seuduilta läksi kohti Pyhää maata. Munkit olivat laulaneet:
"Maa on niin kaunis", ja hän oli uskonut, että kaikkien muitten
rinnassa paloi sama innostus, usko ja rakkaus kuin hänen omassaankin.
Kuinka surkeasti hän olikaan pettynyt! Koko auringonnousun maa oli
hänelle välkkynyt kullassa ja purppurassa. Hän oli luullut näkevänsä
vain ylevämielisyyttä ja suuruutta. Oi voi, sirpaleiksi oli tuo
unelmien kuva särkynyt! Ei mitään siitä ollut jälellä, ei mitään! —
Vasta matkustaessaan kauppiaitten kanssa Venetsiasta Schvabeniin oli
hän nähnyt todellista urheutta ja ylevyyttä. Ja hänestä tuntui kuin
hän olisi raottanut jonkun uuden maailman ovea, maailman, jossa työ ja
kunto antoivat ihmiselle arvon.
Henrik heräsi mietteistään, kun nuori munkki astui sisään, kumarsi
syvään ja sanoi: "Olemme nähneet herra ritarin päällysvaatteessa
punaisen ristinmerkin. Palaatteko Pyhästä maasta, vai oletteko sinne
menossa?"