Ilta hämärti, kun Henrik ratsasti Jerusalemin pohjoisesta portista
kaupunkiin. Hän tunsi aivan kuolemanväsymystä ruumiissaan. Hän ei
jaksanut edes ajatella, hän halusi vain paikkaa, jossa saisi nukkua,
nukkua loppumattomiin. Kujaa pitkin laahusti vanha munkki, ja tältä
tiedusteli Henrik, missä oli Johanniittain hospitaali. Munkki neuvoi,
ja kohta oli Henrik perillä. Hän heitti ohjat palvelevalle veljelle,
astui osotettuun huoneeseen ja nukkui paikalla täysissä tamineissaan.
Palvelevat veljet häärivät Henrikin ympärillä irroitellen hänen
rautavarusteitaan. Ei ollut ensi kertaa, kun veljet näin hoivasivat
uupuneita matkamiehiä.
"Ritari tämä on miehiään, koska on kultaiset kannukset ja ritariketju",
virkkoi muuan veljistä. Ja toinen jatkoi: "Mutta onpa sillä
rukousnauhakin, äidin lähteissä lahjoittama tietysti. Ne mammat siellä
kotona lännessä luulevat, että heidän kelpo ritarinsa täällä vain
rukoilevat ja taistelevat. Mutta kaikkea muuta! Parempi jos pysyisivät
pojat kotonaan. — Merkillistä, ettei tällä ritarilla ole mitään
saalistamiaan aarteita! Satulan kolossa oli kyllä paljon kultarahoja,
mutta ne olivat kaikki englantilaisia."
Ensimäinen veli: "Onhan tämän vyöllä suuri kukkaro. Katsokaas! —
Kas, taaskin englantilaisia kultakolikolta! Mies on englantilainen.
Nukkukoon nyt siinä. Väsynyt hän onkin, häntä saa kääntää ja nostaa
kuin pölkkyä."
Toinen veli: "Meidän on vietävä rahat talteen, siksi kun mies herää.
Muuten voi joku 'Kristuksen köyhä ritari' luulla niitä omikseen."
* * * * *
Henrik nukkui koko yön ja vielä seuraavana päivänä aina iltapuolelle
asti. Kun hän vihdoinkin heräsi, toi palveleva veli hänelle ruokaa sekä
talteenotetut tavarat. Henrik söi hyvällä halulla. Sitten hän peseytyi
ja tunsi olonsa kohta sangen miellyttäväksi. Hän kyseli veljiltä yhtä
ja toista, samoin nämä häneltä. Vihdoin hän lähti puutarhaan. Siellä
hän asteli sinne — tänne, kunnes viimein istahti öljypuun alle. Ja
yhtäkkiä oli elämä taaskin koko kurjuudessaan hänen edessään. Oi, hän
ei enään jaksanut kestää sen painoa. — Oliko sekin ristijoukon retkeä,
kun kuljettiin Metzistä Konstantinopoliin! Koko matkan nuo kurittomat
joukot ryöstelivät. Miksei hän kääntynyt jo Konstantinopolista
takaisin. Kuinka paljolta hän olisikaan silloin säästynyt! Ja vähässä
Aasiassa sitten! Vain verta ja kauhua ja ihmisten luita. Seldšukit
hakkasivat maahan tuhansia yhdellä ainoalla kerralla. Ihme, että hän
on vielä elävänä tässä. Semmoisissa kauhuissa meni syksy ja vuoden
alku. Maaliskuussa vihdoin oltiin Attaliassa ja purjehdittiin sieltä
Antiokheiaan. Vihdoinkin päästään käsiksi todelliseen taisteluun,
ajattelivat kaikki. Lähdetään vapauttamaan Edessaa ja silloin saa
Zenkin poika maksaa isänsä pahat teot. Mutta mitä vielä! Antiokheian
ruhtinas Raimund ihastuu kuningatar Eleonoraan ja unohtaa kaiken
muun. Silloin sydämistyy kuningas Ludvig Raimundiin ja jättää
joukkoineen koko Antiokheian. Hän lähtee nyt yhdessä keisari Konradin
kanssa Damaskosta piirittämään. Ja se se oli oikeata piiritystä. Kun
vihdoinkin syntyi tuo tulinen taistelu kaupungin edustalla, saivat
ritarit näyttää, mihin he kelpasivat. Hän, Henrik, taisteli siinä
kuin mies. Ja ristiretkeläiset saivat loistavan voiton. Mutta sitten!
Oi, taivaitten taivaat! Sen sijaan, että olisi jatkettu taistelua
uskottomien viimeisenkin voiman murtamiseksi, hajaantui koko suuri
ristiarmeija ryöstämään — niin ryöstämään ympäristöä, ja Jerusalemin
hengelliset ritaritkin häärivät saaliinhimoisina ryöstäjien joukossa.
Hän oli silloin kauhuissaan noussut hevosensa selkään ja ratsastanut
levähtämättä aina Jerusalemiin asti. — Henrik nousi öljypuun alta ja
alkoi astua puutarhan kauniita polkuja. Ah, hän oli nähnyt niin paljon
kuolemaa, kauhua, halpamaisuutta ja jos jotakin, ettei hän kestänyt
enään. Puoliääneen hän virkkoi: "Jos ei minulla olisi sielussani
kunniantuntoa, jos ei minulla olisi jaloa äitiä ja jos ei maailman
viattomin ja suloisin olento olisi kerran värissyt sylissäni, olisin
minä nyt huono mies." — Hetken päästä hän lisäsi: "Nyt minä tiedän,
etten tehnyt oikein, kun läksin tälle retkelle." — — Yhä hän astui
mietteissään. "Puhu totta, tee oikein, niin Kristus suo sinulle
siunauksen." Olikohan Kristus ottanut nyt häneltä siunauksensa. Kuka
tietää. Oi, hänen täytyi sovittaa kaikki, hänen täytyi lähteä suorinta
tietä kotiin! Ja kohta alkoi koko puutarha laulaa: kotiin! kotiin!
Tuntui kuin tuohon sanaan olisi kätketty kaikki lohdutus ja vapahdus.
* * * * *
Henrik oli käynyt Öljymäellä, Golgatalla, temppelissä ja kaikissa
pyhissä paikoissa. Nyt hän ratsasti Hinnomin laaksoon ja siitä
vuoritietä kohti Betlehemiä. Pyhien paikkojen näkeminen ja seurustelu
hurskasten veljien kanssa oli paljon tyynnyttänyt hänen sielunsa
tuskaa. Siinä yksin matkatessaan, ajatteli hän: Tämä maa on
sanomattoman ihana, kuinka hyvin tämä sopiikaan Vapahtajan kotimaaksi.
Oi, tämä on todella Pyhä maa, jota Herra itse on astellut! Tätäkin
tietä ovat hän ja hänen vanhempansa, Joosef ja Maria, vaeltaneet.
Pitkästä aikaa täytti lämmin tunne Henrikin sydämen, ja silmät
kostuivat kyynelistä. Hän nousi satulasta ja silitti hyväillen polun
pintaa, saman polun, jota Joosef ja Maria ja Jeesus-lapsi olivat kerran
kulkeneet.
Tuuhea metsä peitti Betlehemin vuoren. Henrik pysähdytti hevosensa.
Miten ihanana avautuivatkaan hänen eteensä pellot ja laitumet vuoren
juurella, nuo Betlehemin vanhat kedot. Pian astui Henrik pyhään
kirkkoon ja polvistui paikalle, jossa Jeesus oli syntynyt. Oi, tämä
oli liian ihmeellistä! Oliko hän todella paikalla, jossa itse pyhä
Vapahtaja oli syntynyt! Sydän aivan suli, ja ulkomaailma tuntui
häipyvän olemattomiin. Hän havahtui, kun joku laski kätensä hänen
päälleen. Ihmeissään hän katsahti ylös ja näki valkopartaisen munkin,
joka hiljaisella äänellä alkoi siunata häntä: "Viheriöitse kuin Aaronin
sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses jumalanmies! Silloin Pyhä Neitsyt
ojentaa sinulle marttyyrikruunun ja Kristus siunaa sinut tästä hetkestä
ijankaikkisuuksiin asti." —
Laahustavin askelin lähti vanhus. Henrik nousi ja katseli ympärilleen
kuin unesta heräten. Tuo siunaus oli osa vanhasta sukusiunauksesta!
Mistä vanhus tiesi sen! Henkikö sille ilmoitti! Mutta se puhui
marttyyrikruunusta, eikä voitonpalmusta, niinkuin tuossa vanhassa
siunauksessa. Mitähän sekin merkinnee. No, vanhus kai harhaili.
Marttyyrikruunu annetaan vain valittujen valituille. — Mutta nyt hän
kuitenkin tiesi, että Kristus ei ole ottanut häneltä siunaustaan. — —
Henrik oli taas ratsunsa selässä. Koko Betlehemin kaunis ympäristö
uinui nyt ruusunhohteisena, ja pilvissä tuntui leijailevan enkelparvi,
joka lauloi: "Gloria sit Deo in excelsis, pax in terra."
* * * * *
Johannittain veljien neuvon mukaan kulki Henrik Jerusalemista sivuteitä
kohti Tyrosta, jotta ei joutuisi tekemisiin Damaskoksesta palaavan
ristiarmeijan kanssa. Pyhän tunteen vallassa katseli hän Samarian
vuoria ja Galilean kauniita seutuja. Näitä teitä oli Jeesus jo
12-vuotiaana kulkenut. — — —
Kun hän vihdoin pääsi Tyrokseen, etsi hän heti Venetsian kauppiaitten
liikehuoneet. Ja aivan oikein hän oli arvannut, täältä oli laiva
lähdössä Venetsiaan. Henrik myi hevosensa ja osti yhtä ja toista
matkaa varten. Kun hän astui laivaan, puheli hän hiljaa itsekseen:
"Keveämmällä mielellä ei kai kukaan ole pyyhkinyt Pyhän maan tomuja
jaloistaan kuin minä. — Oi, maa on kyllä sanomattoman kaunis ja
äärettömän pyhä, Herra itse on sen askeleillaan pyhittänyt, mutta
ihmiset — niin ihmiset!"
Kaleeriorjat soutivat. Syvän sinisenä päilyi Välimeri. Pyhän maan
rannikko häipyi usvapilviin.