Viimeisessä hetkessä ennätti Henrik laivaan, joka kuljetti
ristiretkeilijöitä Kanaalin yli Ranskaan. Korkealla laivan kokassa oli
ristiinnaulitunkuva, ja ylhäällä isossa mastossa liehui ristinlippu.
Läheisestä luostarista tuli joukko nuoria munkkeja, jotka olivat
kiinnittäneet kaapuunsa ristinmerkin. Koko muu luostari ja suuri
ihmisjoukko oli tullut rannalle saattamaan lähteviä. Laiva irroitettiin
laiturista. Apotti antoi lähteville siunauksensa, ja munkit laivassa
alkoivat laulaa:
"Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana sielujen toiviotie.
Maailman kautta
Kuljemme laulain,
Taivasta kohden matka vie."
Tyynenä ja ihanana avautui meri heidän eteensä. Pyhä tunnelma liikutti
Henrikin mieltä, kun munkkien laulu verkkaisena jatkui:
"Vuossadat vaihtuu,
Vuossadat haihtuu,
Miespolvet vaipat unholaan.
Kirkasna aina
Sielujen laulun
Taivainen sointu säilyy vaan."
Juuri tällaista suurta ja pyhää oli hän kuvitellutkin tapaavansa tällä
retkellä. Matka yli Kanaalin oli ihanaakin ihanampi. Nuoret munkit
olivat täynnä uskonintoa ja täynnä lumousta oli se kuva, jonka he
yhdessä loivat Pyhästä maasta ja matkastaan sinne. Uskottomien valta on
pian murrettu, ja Kristus itse johdattaa ristijoukkonsa voittoon. Nuo
äärettömän pyhät paikat jäävät silloin ikuisiksi ajoiksi kristityille.
* * * * *
Oli sovittu niin, että laiva kuljetti ristijoukon Seinevirtaa myöten
aina Pariisiin asti. Kun vihdoinkin lähestyttiin kaupunkia, alkoivat
munkit uudelleen laulaa:
"Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana sielujen toiviotie."
Rannalla oli ristilaivaa vastassa joukko munkkeja ja pappeja. Näiltä
sai Henrik kuulla, että Ranskan kuningas Ludvig VII oli jo lähtenyt
Metziin, jonne ristijoukkoja oli kerätty kaiken kevättä. Hyvin piti
kiirehtiä, jos tahtoi vielä ajoissa ennättää, sanottiin. Henrik lähti
sentähden heti kiertelemään Pariisin mutkikkaita ja likaisia kujia
ostaakseen itselleen oivan ratsun. Kun hän vihdoin löysi mieleisensä,
alkoivat kirkonkellot kumista iltamessuun. Henrik meni Pyhän Genovevan
luostarin vierasmajaan yöksi. Aamulla varhain hän lähti Englannista
tulleitten ritareitten ja munkkien kanssa kohti Metziä.
Ylevä, suloinen tunnelma täytti Henrikin mielen, sillä olihan hän
menossa täyttämään ritarin korkeinta velvollisuutta: taistelemaan
ristinvihollista vastaan. Ilma oli kaunis, jasminien tuoksu ihana, ja
hänen povensa hersyi ennenaavistamatonta lämpöä. Ah, yhäkö arka lintu
värisi hänen sylissään! Henrik koetti, oliko rukousnauha tallella.
Olihan se, ja Henrik sormieli sen solmuja. Hänen olisi pitänyt ehkä
lukea rukouksensa. Mutta eihän hän voinut, koko sielu kun tuntui
sulaavan keväänsointuihin ja liitävän lintujen kanssa korkeuteen. Oi,
hän tahtoi kuitenkin olla jalo ritari ja Kristuksen pyhä soturi! Vain
silloin tällöin heräsi Henrik unelmistaan, kun kuuli kansan kiroovan
Ludvig VII:ttä, sen raskaan veron takia, minkä kuningas oli kiskonut
kansalta retkeään varten.
Henrikin pieni matkue pääsi Metziin parahiksi, kun suunnaton
ristiarmeija teki lähtöä. Ihmeekseen näki Henrik, että myöskin Ludvigin
puoliso, ihana Eleonora, ylhäisten naisten kanssa lähti ristiretkelle.
Raskaat kuormavankkurit rämisivät, hevoset korskuivat ja kuninkaalliset
airueet puhalsivat torviaan. Kuului huutoja ja melua. Vihdoin kaikki
suli yhdeksi pauhinaksi, joka muistutti myrskyävää merta. Henrikille
tämä oli pettymystä, sillä hän oli odottanut juhlallista hartautta,
pyhiä lippuja ja pyhää soittoa.
Vihdoinkin oli kuninkaallinen seurue, kuormasto ja sotajoukko
suoriutunut matkalle. Henrik ystävineen odotteli sopivaa paikkaa
yhtyäkseen tuohon loppumattomaan jonoon. Jopa tuli tilaa heillekin.
Ja särkynyt tunnelma tuli taas eheäksi; kun jonoon yhtyi suuri joukko
munkkeja, jotka kantoivat edellään ihmeitä tekevää Pyhän Neitsyeen
kuvaa ja lauloivat hartaina:
"Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana sielujen toiviotie."
Ah, aavistiko heistä kukaan, että tuleva aika sai kerran laulaa heidän
haudoillaan tuolla auringonnousun maassa:
"Vuossadat vaihtuu,
Vuossadat haihtuu,
Miespolvet vaipuvat unholaan."