Eedit sai kyyneleet silmiinsä: "Jo huomenna lähdet — palanetko
milloinkaan!"
Henrik: "Ihan varmasti, ehkä jo vuoden kuluttua. — Mutta äiti odottaa
kotona, minun täytyy kiirehtiä. Hyvästi nyt Eedit ja sano hyvästini
vanhemmillesi ja veljillesi!"
Eedit ojensi ääneti kätensä. Mutta äkkiä hän muisti jotakin.
"Kuules", sanoi hän, "tämä minun rukousnauhani tekee kantajansa
haavoittumattomaksi, sillä tähän on kätketty pyhän Cuthbertin
hiuskarva". Ja sen enempää kysymättä irroitti hän nauhan kaulaltaan ja
rupesi sitomaan sitä Henrikin kaulaan. Kun se vihdoinkin oli tehty,
jäivät hänen kätensä Henrikin kaulalle kuin huomaamatta. Henrik sulki
silloin värisevän tytön syliinsä, ja onnellisina yhtyivät heidän
huulensa.
Vihdoinkin irroitti Henrik hellät kädet kaulaltaan, nousi ratsunsa
selkään ja lähti. Mutta hän ei tuntenut itseään, ei ymmärtänyt itseään.
Rajattoman onnen huumeessa ratsasti hän kirkastettua tietä kohti
autuaitten asunnoita. Varjo lankesi taaskin yli itäisen maan ja toisen
kerran välkähti Henrikille: Teenköhän oikein, kun lähden.