Äiti. "Niin. Samaa. Sukumme vaiheita voidaan seurata vuossatoja
taaksepäin, aina siihen asti kuin heimomme, anglien suuri heimo, tuli
meren takaa tähän saarimaahan. Silloin eräs mahtava päällikkö tunkeutui
kauas pohjoiseen ja valloitti itselleen sieltä laajan alueen. Ja tuo
päällikkö oli sukumme kantaisä. Hänen jälkeläisensä olivat meidän
esi-isiämme ja hallitsivat sitten tuota suurta aluetta kymmenissä
polvissa. Ja hyvin he hallitsivatkin. Heillä oli elämässään vain kaksi
johtotähteä: Tehdä aina ehdottomasti oikein ja varoa, ettei ainoakaan
vierasheimoinen tunkeudu sukuumme. He tahtovat olla ja pysyä puhtaina
angleina. Ja niin he pysyivätkin. Katso, kuinka sinunkin kiharasi
valuvat keltaisina harteillesi, ja silmäsi ovat siniset kuin meri.
Olet angli, täydellinen angli. Iso-isäni oli jaarlina silloin tuolla
pohjoisessa, kun Normandian Vilhelm hyökkäsi tänne Englantiin. Mutta
hän oli haavoittunut Stamford Bringen voittoisassa taistelussa, jossa
hän oli heiluttanut säiläänsä kuningas Haraldin rinnalla. Kun sitten
taisteltiin Hastingsin tulinen taistelu, ei iso-isäni ollut silloin
kuninkaansa rinnalla taistelemassa, vaan oli haavoistaan vuoteenomana.
Vilhelm Valloittaja julisti sittemmin kapinoitsijoiksi kaikki ne, jotka
olivat taistelleet häntä vastaan Hastingsissä ja riisti ilman muuta
heidän maansa. Lapsuudessani kertoivat vielä vanhat ihmiset, kuinka
hullunkuriselta näytti, kun anglien ja saksien hienoihin linnoihin
tuli isännäksi leipuri, teurastaja tai olueenpanija, joka kaikessa
kömpelyydessään koetti esiintyä kreivinä tai paroonina. Vanhojen
linnojen koko rikas henkinen elämä ja kauniit tavat pyyhkäistiin
kädenkäänteessä pois, ja sijalle tuli raakuus ja tietämättömyys. Mutta
isoisäni sai pitää komean linnansa ja suuret maansa, sillä eihän hän
ollut taistellut Vilhelmiä vastaan. Hänen sairautensa oli pitkällinen,
ja kun hän vihdoin toipui, kykeni hän liikkumaan vain kainalosauvojen
varassa. Kun sitten siellä pohjoisessa puhkesi kaksikin kapinaa
Vilhelmin sortoa vastaan, ei isoisäni voinut yhtyä kapinallisiin,
vaikka hän sydämessään heitä kannattikin. Vilhelm vainusi kuitenkin
pahaa ja poikkesi kerran Skotlanninmatkallaan meille. 'Jos olisit ollut
terve, olisitko seisonut vihamiesteni riveissä Hastingsissa?' kysyi hän
isoisältäni.
"'Laillisen kuninkaani vihamiesten riveissä en seiso milloinkaan. Mutta
te ette vielä silloin ollut Englannin laillinen kuningas, siksi olisin
luonnollisesti seisonut heimoni miesten kanssa kuningas Haraldin
rinnalla', vastasi isoisäni. — Vilhelmin silmät leimahtivat, ja hän
riisti puolet isoisäni maista. Mutta sitten tapahtui vielä pahempaa.
Nuo kuuluisat vapauden sankarit Edvin ja Morkar jatkoivat metsien
kätköissä yhä taistelua Vilhelmiä vastaan. Kerran myrskyisenä syysyönä
kolkuttivat he isoisäni linnan portille ja pyysivät yöksi suojaa.
Portti aukaistiin, ja vapaussankarit saivat yömajan. Tapaus joutui
jollakin tavalla Vilhelmin korviin. Heti hän kutsui isoisäni luokseen
ja sanoi: 'Ovatko Edvin ja Morkar majailleet luonasi?' Isoisäni
vastasi: 'Ovat. Heimoni keskuudessa on tapana antaa suojaa sille, joka
sitä myrskyisenä yönä etsii.' — Vilhelm suuttui silmittömästi. Isoisäni
mestattiin paikalla ja röyhkeä, kuningas lahjoitti sukuni vanhan
linnan ja laajat alueet eräälle normandialaiselle. Tyhjin käsin, vain
pienin poikansa käsivarrellaan, ajettiin isoäitini kodistaan talvisiin
kinoksiin. — Pian tämän jälkeen sairastui kuningas Vilhelm ankarasti.
Hän luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Omantunnon tuskissaan hän
lahjoitti isoäidilleni tämän linnan täällä etelän vuoristossa ja antoi
takaisin irtaimiston, minkä hän oli riistänyt entisestä linnasta.
Tänne tuli isoäiti, ja täällä varttui hänen poikansa — minun isäni
— mieheksi. Puolisonsa toi isäni sieltä kaukaa pohjoisesta omasta
heimostaan. Muistan, kuinka äitini minulle usein kertoi noista
pohjan lumisista lakeuksista. Kun sitten vihdoin Henrik I nousi
valtaistuimelle, antoi hän isälleni suuria maita entisten lisäksi ja
kreivin arvon, jotta unohtuisi vanha viha. Ja kun minä sitten ylenin
immeksi, nouti isäni mulle puolison pohjolasta, vaaleatukkaisen,
sinisilmäisen. Se oli sinun isäsi, Henrik, mies, jonka hyvyyttä ei
voi sanoin ilmaista. — Kohta tulee sinun vuorosi, poikani. Sieltä
pohjoisesta on sinunkin etsittävä itsellesi puoliso, anglien heimosta,
kuten itsekin olet. Tiedätkö, nyt on käynyt niin ihmeellisesti, että
tuo sukumme vanha linna on joutunut uudelleen anglien heimolle,
miehelle, joka on kaukaista sukua sinun isällesi. Ja ajatteles,
tuolla kreivillä on vain yksi ainoa tytär, Maria, joka on aivan sinun
ikäisesi. Isäsi jo eläessään keskusteli sukulaisensa kanssa siitä,
että sinusta tulee Marian puoliso, ja silloin tuo sukumme vanha linna
ja alue jää sinulle. Ajatteles, saamme takaisin vuossataisen linnamme
ja pääsemme sinne, missä ovat sukumme juuret ja heimomme maa, missä
valkeat hanget leviävät silmänkantamattomiin."
Henrik: "Äiti, minä rakastan tätä meidän vuoristoamme — oi, koko tätä
maata, jota Tamar, Exe ja Axe halkoilevat. Täällä lounaistuuli on niin
lauhkea ja lehtimetsä koko vuoden vihreänä."
Äiti: "Oi, älä puhu noin, Henrik! Vielä sinä ihastut pohjolaan. Siksi
sinut juuri lähetetään Yorkiin kouluun. — Lupaatko, että silloin
tällöin käyt vanhassa sukulinnassamme? Se ei ole varsin kaukana
Yorkista."