Henrik oli koko päivän ratsain kierrellyt lähiseutua. Hän oli käynyt
kylässä hyvästillä, seisonut pitkän aikaa kirkon luona vanhojen
orapihlajien alla ja vihdoin kulkenut laitumen ja tammisalon kautta
vuoristoon. Täällä hän kierteli kaikki lapsuutensa paikat. Tuntui niin
omituiselta ajatella, että hänen huomenna täytyi jättää nämä kaikki
— jättää ensi kerran elämässään. Linnut lauloivat puissa, vuoripuro
hyppelehti kohisten kivien yli, ja metsän voimakas tuoksu täytti
koko ilman. Henrik pysähdytti hevosensa. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka
äärettömästi hän rakasti tätä vuoristoa, lapsuutensa ihanaa vuoristoa,
Dartmooria. Oi, hän olisi tahtonut syleillä jokaista puuta, jokaista
sammalmätästä ja tuohikiveä. Jospa hän edes voisi kutsua jokaisen
metsäneläimen vieraisille linnaan täksi päiväksi. — — —
Vasta illan tullen kääntyi Henrik kotiin. Illallista syötäessä vallitsi
melkein painostava tunnelma. Puhelias hovimestari ei sanonut yhtä
halkaistua sanaa, ja juomanlaskijan kokkapuheet eivät nyt höystäneet
ruokaa, kuten ennen. Kamaripalvelijat olivat liikutettuja, ja
linnahovin naiset pyyhkisivät salaa kyyneleitään.
Illallinen päättyi. Äiti ja Henrik astuivat kirjastoon. "Poikani, minun
täytyy kertoa nyt jotakin sinulle, uskoa sinulle sukumme salaisuudet,
ennenkuin lähdet Yorkiin", sanoi äiti.
Henrik katsoi ihmetellen äitiään. Mitä, oliko heidän suvullaan joitakin
salaisuuksia.
Äiti lukitsi kirjastohuoneen oven ja istahti Henrikin viereen rahille.
Hetken päästä alkoi hän hiljaa kertoa: "Sinä et tiedäkään, että sukumme
juuret eivät ole täällä etelän lauhkeassa vuoristossa, vaan ne ovat
kaukana pohjoisessa, Northumberlannin lumisilla lakeuksilla. Täällä
olemme kuin juurettomia puita. Siellä pohjoisessa on sukumme ja oikea
maamme. Niin sukumme! Et tiedä vielä, kenen verta virtaa suonissasi.
Olet Wessexin vanhaa, kuuluisaa kuningassukua."