Vanni.'

Tämän pisti hän nyt kirjekuoreen, kirjoitti osotteen, varusti sen

kymmenen pennin postimerkillä ja juoksutti sen torin toisessa laidassa

postitoimiston seinässä riippuvaan kirjelaatikkoon. Ja samassa kun

kirje pudota kopsahti tyhjästi kumahtavaan keltaiseksi maalattuun

rautaiseen kirjelaatikkoon, pyörähti Vanni pois ja lähti juoksujalassa

huristamaan takaisin eikä huomannut, että postitoimiston akkunasta

katsoi mies, joka heti Vannin mentyä tuli tyhjentämään laatikkoa...

Eikä vähintäkään voinut aavistaa, että tämä postilaatikon

tyhjentäjämies läpikuultavasta kirjeestä luki sanat ja pistettyään

kirjeen toistaiseksi syrjään, ettei se tänä päivänä saapuisi perille,

nauraen ja ivaten kertoi sen sisältöä toisille jo silloin kun Vanni

torin toisessa laidassa kiirehti kotiinsa...

Tämän päivän oli Vanni aivan kotona. Mieli oli vaan siinä eilen

tulleessa Santerin kirjeessä ja vieraakseen odotettavassa Santerissa,

ja pienimmänkin risauksen kun kuuli oven takaa, niin luuli hän

aukenevan oven ja ovelle ilmestyvän Santerin iloiset viiksihuuliset

kasvot. Santeri ei kuitenkaan tullut, vaikka Vanni, lukien Santerin

kirjettä ja väliin aina miettien sitä ja tätä, odotteli myöhään. Ja

onteloksi painui mieli...

Huomenaamuna meni Vanni kauppatorille ostamaan päivänsä tarpeita. Mutta

jääkylmäksi karahti Vannin koko ruumis, kun katupoikain suusta kuuli

ivallista hokemista: Hyvä Santeri, tule tänään kuuden aikana, tule

tänään! Hyvä Santeri, tule tänään.

Vanni kuuli tämän, että hänen eilisen kirjeensä sisältö on jo poikain

suussa, ja tiesi nyt sen joutuneen poikain tiedoksi ainoastaan Santerin

kautta. Santerin, jonka sydämmellinen kirje on häneltä panttina kaiken

tuon.

-- Suuri Jumala. Mitä ovat ihmiset! huokasi hän kiirehtiessään

kotiinsa. Ennen aina halusi Vanni mennä itkemään Sannan haudalle, jos

mistä seikasta murtui mieli, vaan nyt, päästyään kotiin ja lukittuaan

ovensa, paiskautui hän lattiaan, siinä itki ja pyöri lattiassa

makkarana kuni suonenvetotaudissa. Pyöri pitkän hetken ennen kun

tointui.

Huomenna oli pyhä ja oli kaunis päivä, niin kaunis kuin Syyskuun

puolivälissä voi olla, mutta kukkain ja lehtien surkastuminen Sannan

hautapensastossa muistutti jo syksyn tuloa. Siellä pensasten kiertämän

hautaristin juuressa istui Vanni koko päivän ja luki kirjojaan aina

siksi kunnes kyyneleet hämärtivät silmiä. Silloin hän aina keskeytyi

lukemasta, antoi kyynelten juosta haudan hiekalle, niin kauvan kunnes

itsestään heitti. Tänlaisena hetkenä tuli Santeri hiljaa hiipien Vannin

luo, seisoi siinä kauvan, ja Vannin huokausten seasta kuuli sanat:

-- Hyvä Jumala miksi en saa kuolla, kun elämäni ei kuitenkaan ole

elämää... Miksi?

-- Mitä on tapahtunut? virkkoi ystävällisesti Santeri, seisoessaan

Vannin rinnalla, ja tarjosi kättään, tervehtääkseen Vannia.

Vanni säpsähti ja ennenkun ajattelikaan pisti kätensä Santerin käteen.

-- No, mikä todellakin on tapahtunut? Olethan ihan muuttunut, uudisti

Santeri, Vannin kädestä pitäen. Tiedäthän sen, ettei Sanna tule

takaisin vaikka kuinka itkisit.

-- En tahtoisikaan takasin, kun pääsisin itse sinne, kuiskasi Vanni,

pyyhkien silmiään.

-- Ei surma ota ojettua, ei tapa tauti tarjottua, on vanha sananlasku,

muistutti Santeri ja istahti Vannin lähelle ruohoiselle pensaspenkin

laidalle.

Vannin mielessä paloi, että pitäisi antaa Santerille paha sana, että

hän ymmärtäisi jättää hänet rauhaan, kuten Aarokin, mutta Santerissa

kumminkin näkyi niin vilpittömälle kajastava ystävällisyys, että ei

voinut. Kun yritti jotakin sanomaan, joka olisi hiemankaan ollut

loukkaavaa, niin oli kuin joku salainen voima olisi pitänyt leukoja

kiinni.

Santeri näki, että Vannilla olisi halu sanoa jotakin asiallisempaa,

niin naurahtaen muistutti:

-- No sano nyt jo, kun sana näkyy olevan jo kielesi päällä.

Vanni kun ei muutakaan osannut, niin kysyi suoraan:

-- Oletko saanut kirjettäni?

-- En. En ikänä.

-- Etkö todellakaan? uudisti Vanni ja tuijotti Santerin

rävähtämättömiin silmiin, joista selvään näkyi Santerin viattomuus.

-- En, en. Olenhan odottanut vastausta kirjeelleni, mutta turhaan. Ja

sitä juuri ihmettelen.

-- Sen saatuani kirjoitin neljä sanaa, jätin ne toissa iltana kirjeenä

postilaatikkoon. Mutta eilen rantatorilla katupojat tiesivät jo sen

sisällön.

-- Jätit postiin... Mutta muistatko, että panit kirjeen kiinni?

-- Kyllä. Ja varustin postimerkillä ja vein laatikkoon.

-- Mutta missä kuitenkin on vika? -- Vanni oli aivan töhmerönä siitä

eikä kyennyt sanomaan mitään, kasvot vaan rupesivat tulistumaan. Tämän

näki Santeri, niin koetti hän hyvitellä: No elä ole milläsikään, oli se

missä oli, anna sen olla siellä. Mutta Vanni ei näkynyt sitä kuulevan,

ravisteli päätään ja hieroi käsiään hiljakseen.

Santeri näki, että Vanni yhä syventyy niihin menneisiin, niin

saadakseen Vannin mieltä hajaantumaan, otti taskukirjastaan paperipalan

ja lyijykynän. Tarjosi ne Vannille ja hiljaa visahti:

-- Muistatko mitä kirjoitit siinä kirjeessä minulle, kirjoitappas nyt

tähän ne sanat... No kirjoitahan nyt.

Vanni pyihkäsi kasvojaan, otti paperipalan, kynän, ja kirjankannen

päällä kirjoitti ne sanat mitä siinä hukkaan joutuneessa kirjeessä oli

ja näytti Santerille.

-- Vai niin, virkkoi Santeri ja silmät remahtivat loistaviksi. Otti

sitten sen kynän Vannilta, kirjoitti paperipalaseen: "Se päivä on

mennyt, onko tänään se päivä, jolloin saan tulla?" ja näytti Vannille.

Vanni otti taas kynän, kirjoitti siihen: "Milloin tahdot?" ja näytti

Santerille. Santeri kirjotti: "Huomenna".

Vanni kirjotti nyt hyvin selvästi sanat: Silloin odotan.

Santeri sen nähtyään nyökäytti päätään, naurahti ja virkkoi:

-- Nytpäs eivät kirjeet joutuneet hukkaan. Ei maar joutuneetkaan.

-- Eikä matkallakaan viipyneet.

-- Ei viipyneet... Mutta ethän sure nyt enää niin kovin kuin äsken,

muistutti Santeri ja puristi Vannia kädestä.

-- En voikkaan, kuiskasi Vanni ja nousi kävelemään.

Kävelemään nousi Santerikin, mutta kumpaistakin halutti kuin salainen

vetäjä vetäisi Santerin äitin haudalle, jonne he ilman ajattelemattaan

hiljaa käyskellen siirtyivät ja seisattuivat sen harmaan hautakiven

vaiheelle, jota ruskealehtinen orjantappurapensas kuurtosi.

Santeri seisoi äänetönnä, punoi ylähuulissaan viuhottavia tummia

viiksen haimenia ja alakuloisena katseli pitkin ruohottunutta

hautakumpua.

-- Näyttää kuin olisit unohtanut äitisi, kun et ole tänä kesänä tehnyt

mitään tällä haudalla. Et noita rikkaruohoja ole puhdistanut pois.

-- Ei. Ei... Pois se... Unohtaisinko hänet... Kenellä olisi enempi

syytä muistamaan äitiä! Sinä, äitini rakas... Petettynä hylkiönä

kasvatti pojan, työllä ja vaivalla ijartaen kitketti kokoon varoja,

joilla suurimmaksi osaksi kustansi kouluni ja... Jospa olisi hän tässä,

niin hän jos kukaan tietäisi kertoa murheista, joitten synty on ollut

samaa mallia kuin sinulla nykyjään... Maailma ei raiskattavaansa sääli.

Ja sorrettua ei auta kukaan. Ei yksikään.

Tämän sanottuaan jäi Santeri äänettömäksi ja kirkkaat kyyneleet

näkyivät vierivän punakoita kasvopäitä alas.

Vannikin tämän nähtyään olisi mielellään antanut herahtaa jonkun

kyyneleen. Mutta Sannan haudalle olivat ne juosseet niin kuiviksi, että

nyt ei enää lähtenyt kyyneltä, vaikkapa sydämellä olikin kylliksi

painoa.

Santeri ei tänä hetkenä kumminkaan viitsinyt kauvan vesitellä. Oikaisi

itsensä, puistatti päätään ja kuiskasi:

-- Hän lepää töistään. Hän on ainoastaan minun äitini, unhottunut

kaikilta muilta.

Otti sitten taskustaan kellahtavanvaalean, silkkisen nenäliinansa,

pyyhki sillä kasvojaan ja ajatteli jättää Vannin hyvästi, ettei

kerkiäisi taas joku heitä näkemään. Mutta sopimattomalta näytti

kuitenkin surumielisenä eroaminen etenkin tänä hetkenä. Ei kuitenkaan

haluttanut kajota mihinkään turhaperäiseen leikkitarinaan, niin

virkistääkseen sekä itseään että Vannia, otti kertoakseen kappaleen

lapsuutensa elämän tarinasta, joka samalla koski äitiäkin, josta aina

oli mieluisinta kertoa. Viittasi hän Vannia istumaan hautakiven

juureen, jossa hän itse aina ennen oli istunut, ja itse istui

hautakummun sivulle, nojasi hartionsa tuuheaan myrttipensaaseen, punoi

vielä hetken notkeilla sormillaan harvoja viiksiään ja katseli

poutaiseen korkeuteen kohoavia tuuhealatvaisia mäntyjä ja

ryöheäoksaisia kellastuvia koivuja.

-- Kuulin erään kokeneen miehen sanovan, että toinen ihminen saa tämän

elämänsä virran yli kulkea kuin laivalla, mutta toinen saa saman matkan

kulkea kuin uimalla, vieläpä aikanen kiviriippa kaulassa.

-- Se on totta se.

-- Minä olen yksi niitä kiviriipan kanssa kulkijoita... En kuitenkaan

kadehti laivassa kulkijata. Hän ei tiedä, mitään. Ei juuri mitään.

Menee vaan minne toinen vie, puhuu mitä toiselta kuulee ja jos hän

kirjoittaa, ei nekään ole mitään. Vaan se, joka elämän virrassa

kiviriipan kanssa lyö painia, se oppii tietämään mihin hän kykenee ja

kuka hän on.

-- Jos mikään, niin se on totta.

-- Olin kolmentoista vuotias pienikasvuinen poikanaskali, kun meillä

äitin kanssa oli yhteistä omaisuutta yksi vanha kakaraansa kaatuva

hevonen, jolla ei jalka jalasta tahtonut erota. Sillä minä vedätin

rahtia Ahkiolahden kaupungista tuolle kauppias Leckberg'ille. Ja mies

tiedettiin olevan silloin tienestissä kun minä olin rahtikuormaa

noutamassa Ahkiolahdelta noin kuudentoista peninkulman matkan päästä

semmoisella hevosella... Eräänä helmikuun tuiskun kirtupäivänä rupesi

hevonen sikseen uupumaan. Syötin hänelle kaikki viimeiset eväät. Syötin

viimeisen leipäpalanikin ja jäin itse aivan suulle suuruksettomalle

siksi päiväksi, sillä rahaa ei ollut millä saada lisää. Mutta sittenkin

tuli hänen aikansa kuolla ja jätti minut orvoksi pakkastuisku-vinkkaan

keskelle tuota Niepingin selkää... Ukko Huttunen asui silloin vielä

Kekkolan niemessä, niin mitäs muuta kuin kyynelsilmissä lähteä juosta

kimittämään ukko Huttusen kimppuun. Ukko ei kuunnellut viittä sanaa,

kun valjasti suuren liinakkoruunansa reen eteen, ja silloin sitä

lähdettiin, että savu pölisi reen perästä. Ja niin ukko Huttunen tuoda

tomahutti minun rahtikuormani perille eikä sanonut velkovansa mitään

palkkaa... Sitten saimme äitin kanssa kolmekymmentä markkaa kokoon,

joilla ostettiin toinen hevonen... Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella

sokea, on vanha sananlasku, ja niin kävikin. Lähdin sillä taas

Ahkiolahdelta hakemaan rahtikuormaa, mutta se hevonen oli syömäri,

ettei se täyttynyt mistään, Menomatkalla söi jo kaikki eväät ja

paluumatkalla en kerjäämällä enkä ostamalla voinut hankkia tarpeellista

ravintoa. Se uupui ja uupui. Ja viimein tuohon samalle selälle kuoli,

mutta likemnäksi Kokkolannientä kuin ensimäinen.

-- Herran ihme. Ja kuoli sekin?

-- Ukko Huttunen oli verkkoa kutomassa pöytänsä takana kun minä astua

kaaritin pirttiin ja istahdin sivupenkille. Ukko näki jo luonnon

valosta kun kyyneleet vierivät kasvoilleni, että ei ole hyvin asiat.

Kysyi hän kuitenkin, että mitäs Santerille nyt kuuluu. Jäi kuormani

taipaleelle, sanoin. Sen kuultuaan nousi ukko, katsoi akkunasta selälle

nähdäkseen miten kaukana se on, ja ukon suusta kuului sanat: Se kai on

uupunut. Sille on vietävä ruokaa, että pääsee edes taloon. Päässeekö

tuo mihinkään, murahin suruissani, ja itku valtasi, etten saattanut sen

enempi sanoa... Ukko nakkasi päällyksettömän turkkikasukkansa päälleen,

otti tangosta parin leipää ja vihkon heiniä rekeen, valjasti hiironsa

ja silloin sitä taas lähdettiin. Ukko arveli lähtiessään, että hän

tuopi kuorman kotiinsa ja haalaa sen hevosenkin virkistelemään taloon.

Mutta paikalle tultuaan huomasikin, että se oli jo muuttanut pois tästä

matoisesta maailmasta, niin hetken katseltuaan punalti päätään ja

virkkoi: Piessa, kun satuinkin ottamaan tämän vanhan turkki rajani.

Mikäpä tällä viitsii tuonne maalikylään mennä... No katsokoot miestä

eikä turkkia! Sen sanottuaan valjasti hiironsa sen minun kuormani

eteen, käski minunkin hypätä kuorman päälle ja silloin sitä taas

lähdettiin... Silloin sairasti äitini eikä kyennyt ansaitsemaan mitään;

niin kauppias Leckberg'iltä pyysin yhtä säkkiä jauhoja, tai jotakin

apua, että päästäisiin elämän alkuun. Mutta kun siihen hevosen hintaan

oli jo otettu tämän kuorman rahtipalkka, niin ei antanut mitään, pakeni

ylpeänä puheiltanikin... Silloin olin muut elämän toimeni suorittanut

siihen määrään, että jouduin kouluun. Ja uskoinpa varmaan, että sen

huonon hevoslykkyni tähden olen mikä olen... Äitini kun sairasti, niin

armeliaat ihmiset lupasivat antaa ruuan päivä ja talo, mutta sen ruuan

palkkioksi piti lähteä kouluun. Kansakoulun kun olin jo käynyt, niin

ensi aluksi oli mentävä neiti Lipposen perustamaan alkeiskouluun

näkeiksi mikä mies pojasta tulee... Kaiken tämän läpi on kestänyt

katkeamatta kylmä säije kauppias Leckberg'in kovuudesta minua ja

äitiäni kohtaan, ettei auttanut silloin... Mielelläni soisin, että ukko

Huttunen, jolta hän kavaluudella anasti talon, asuisi vielä kerran

tuossa kauppias Leckberg'in kartanossa ja Leckberg ukko Huttusen sijalla

samoissa tamineissa ja samassa virassa kulkisi talosta taloon kolme

erikokoista verkkokäpyä rintataskussa.

-- Se kuitenkaan ei ole mahdollista.

-- Kaikin puolin muuten on mahdollista, mutta kykeneekö kauppias

Leckberg ukko Huttusen tavalla parantamaan verkkoja... Tiedä, että minä

kauppias Leckberg'in konkurssipesältä ostan tuon kartanon omakseni,

niin siitä päivästä lähtien on ukko Huttuselle ruokaa ja asuntoa siinä.

Vannin sydän nytkähti, kasvot kävivät loistamaan, tahtoi sanoa jotakin

vastapainoksi, ja kun ei muutakaan osannut, niin sanoi hän kuitenkin:

-- No johan sinä nyt ajattelet liian korkealle ajatellaksesi omistaa

tuon Leckberg'in kartanon.

-- Senlainen on ajatukseni. Ja kuka voi estää ajatuksia joskus

kiipeilemästä korkeuden vuorillekin etenkin näin nuoruuden

toivorikkaimpina päivinä, koska ne siellä vaeltelivat jo tuon

korkuisena poika palkerona, uupumusta lykkäävän hevosen vetämän

rahtikuormankin jälessä paljaan tähtitaivaan alla talvisina öinä

kitkastessa... Ja itseensä luottamus on sitä tavaraa, joka antaa voimaa

ja rikastuttaa toivon.

Santeri näki Vannin ajatusten parhailtaan hulmuavan Leckberg'in

kartanon omistamis-unelmassa, niin lisäsi yhä:

-- Minulla on tiedossa kylliksi tehoovia nimiä, kun vaan joutuu se

päivä, jolloin vasaran alle joutuu tuo Leckberg'in kartano, niin

silloin se on minun, huutakoot miten korkealle tahaan. Ja suunnitelma

sen asumisesta on valmis. Ylikertaan otan vuokralle tuon valtion

alkeiskoulun, joka sopii sille juuri kuin laitettu. Ja alakertaan otan

sitten vuokramiehiä, vaikkapa sen koulun opettajia tai muita senlaisia,

silloin se alkaa maksamaan itse hintansa. Ja ukko Huttunen ei paina sen

hartioilla mitään.

-- Ihminen aikoo hänen tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa,

virkkoi Vanni, kun ei muutakaan osannut sanoa.

Santeri näki Vannin silmistä, että Vanni on kylliksi hyvällä tuulella,

juuri senlaisella kuin hän oli tänä hetkenä ajatellutkin, niin ei

tahtonut Vannin mieltä hajottaa pitemmällä puheellaan, vaan jätti

siihen tilaan missä se nyt oli, vilkasi ympärilleen ja näki, ettei

ketään vieläkään ollut heitä näkemässä, niin nousi, tarjosi Vannille

kättä, puristi sitä, terotti silmänsä Vannin silmiin, nähdäkseen

näkyykö mitään vilppiä ja kuiskasi:

-- No, huomenna sitten.

-- Niinkuin sanottu, virkkoi Vanni ja kätensä puristamisella ilmoitti

sanainsa vakuuden.

Santeri pyörähti kävelemään kotiinsa päin, mutta Vanni, ennenkun

huomasikaan kilmasi Santerin rinnalle kävelemään, jossa Santeri hänet

heti vaihtoi oikealle puolelleen. Nyt ei puhuttu enää mitään asiallista

kuin ainoastaan ajan kuluksi sen päivän herttaisuudesta verraten vuoden

aikaan ja miten luonto osaa ennustaa talven tuloa kasvien kuihtumisella

näinkin kauniina päivinä. Ja miten talven kovuus kumminkin täytyy

rajoittaa ainoastaan ruohojen turmelemiseen ja lehtien riisumiseen.

Puhtaana, uudistettuna, karaistuna täytyy jättää muu kasvikunta uuden

kesän synnytettäväksi eloon. Näitä puhellen he hiljalleen halki

puistoisen hautuumaan siirtyivät kotiinsa päin aina hautuumaan

veräjälle asti, jossa kääntyivät raitiokatua alas. Nyt ikäänkuin

itsestään loppui heillä puhe, kun näkivät siellä täällä liikkuvia

ihmisiä. Olivat kuni lumotut, ei muuta ääntä kuin Santerin ja Vannin

kengät harvasteeseen narahtelivat toisiinsa sovitettujen askelten

vaihtuessa. Santerin harmaa silkkipontainen hattu verkalleen heilui

noin kämmenen verran ylempänä Vannin keltasen vaalealla

silkkirantuisella huivilla katettua suurinyttyräistä päätä. Jos joku

heitä nyt katsoikin kierolla silmällä, niin ei se vaikuttanut

Vanniinkaan mitään. Santerin hämmästyttävän voimakkaat vastakatseet

tekivät ne kaikki tyhjäksi. Ei kumminkaan Santeri tahtonut Vannia

saattaa kotiinsa asti, vaan tultua Uudenkadun kulmaan tarjosi kätensä

Vannille uudestaan ja iloisesti virkkoi:

-- Tästä on minulla suora kotiin. No huomenna sitten.

-- Jään odottamaan, kuiskasi Vanni Santerin kättä puristaessaan ja

kääntyi Torikadulle, pisti kätensä ristiin rinnalleen ja lähti astua

heilottamaan kotiinsa. Suurikirjaisen, vaaleanharmaapohjaisen

leninkihameen helmat hulmusivat puoleen ja toiseen ja kiiltävät kengät

vilkkasivat iltapäivän auringon laimeassa paisteessa.