Neljä viikkoa tästä oli lokakuun läntisen auringon valaisemassa Vannin
kamarissa pieni, mutta vertainen hääjoukko koolla, Vanni ja Santeri
vasta vihittynä parina heidän keskellään. Vannin kasvoista näkyi, että
hänen elämänsä laiva palattuaan myrskyiseltä matkaltaan makaa nyt
ankkuroituna tyyneen lahdelmaan, jossa laivan miehet iloisina
kertoilevat voitostaan taisteluissa luonnon voimia vastaan. Niistä
taisteluista ei nyt hääjoukko tahtonut antautua puhelemaan, kun
tiesivät Vannin elämässä olevan surullisiakin puolia, mutta pitivät
kertomuksiaan lapsuutensa ihanissa päivissä, jolloin heidän maailmansa
oli vaan äiti, äiti, eikä mikään muu kuin äiti. Mutta jokahisen
kertomuksessa kuului niin kummallisen erilaisia käsitteitä siitä
maailmastaan, että oikein mehukkaalta kuului niitten käsitteiden
yhteensovitus, joka sulikin siinä yhteen kun kaikilla ilmestyi
samanlainen rakkaus äitiin.
Joukossa oli kuitenkin joku, joka oli kaksivuotiaana kadottanut äitinsä
ja saanut turvautua vieraaseen, mutta rakkaus oli siihen vieraaseen
yhtä suuri kuin äitiinsäkin. Nyt joutui väkistenkin tarina surulliselle
tolalle, vertaillessa miten senlaisessa tapauksessa voi joutua
turvautumaan pahaankin ihmiseen, johon rakastuu täydellisellä lapsen
rakkaudella, joten se elämällään vie lapsen mukanaan, ja miten suuri
joukko ihmisiä on sillä tiellä, ei ainoastaan itse, vaan polvesta
polveen.
Vanni muisti nyt Ullaa, josta tiedettiin kertoa, että hän kuljeskeli
langenneena naisena paikasta paikkaan, vaan kuitenkin usein aina palaa
takasin tänne Koivulahden kaupunkiin. Ja vertaili itseään miten
onnellisista onnellisin on hän, joka löysi Sannan sentähden, että Ulla
oli hänet tänne tuonut hänelle onneksi ja itselleen turmioksi. Vanni ei
kuitenkaan tästä alkanut puhetta, pyyhkäsi vaan silkkisellä
nenäliinallaan kyyneleet silmänsä nurkista ja alotti hänkin puheen
ihanalle muistuvista lapsuutensa päivistä Metsävainion turvekattoisessa
kodissa, jossa leipänä oli usein paljas silkko ja vaatteina vaan
siekaleita. Vaan kun ne olivat äitin laittamat, olivat hyvät. Ja koti
oli koti, vaikkapa turvekattoinenkin.
Mutta vieraat nousivat jättämään hyvästi ja toivottamaan onnea nuorelle
parille, jonka tehtyään joukossaan lähtivät kiirehtimään kotiinsa.
Vanni ja Santeri saattoivat vieraansa ulos ja seisattuivat rinnatusten
korkeille portailleen ottamaan vastaan viimeisetkin hyvän yön
toivotukset ja katsomaan juhlapukuisina kuhisevain vierastensa
menemistä portista ulos.
Vaan kun vieraitten askelten kahina hiekkaisilta käytäviltä kauteni
kuulumattomaksi ja heidän hauskamieliset kanssapuheensa häipyivät
tyhjyyteen, palasivat Vanni ja Santeri kamariinsa, jossa vihkimätuoli
vielä paikoillaan muistutti Vannin ja Santerin siinä pyhitettyä ikuista
liittoa... Mutta aurinko oli nyt jo paennut kauvas poutaisen taivaan
rannan vuorien suojaan. Ainoastaan illan rusko ruusuvalollaan valaisi
luontoa ja lehdettömän puiston läpi hohtava kultainen hämärä täytti
koko lähisen tienoon, täytti Vannin ja Santerin kamarinkin.