Aaro oli jo saapunut Helsinkimatkaltaan kotiin ja saanut kuulla, että
Sanna on jo poissa linikasta, kävelee omilla jaloillaan. Niin heti kun
Sanna ja Vanni tulivat tältä kävelyretkeltään kotiin, nähtiin Aaro
uuteen vaaleaan kesäpukuun puettuna iloisin ja viattoman näköisin
kasvoin halki torin tulla viuhtovan Sannan ja Vannin kotiin päin. Mutta
Vannin kasvot kuohahtivat tulisiksi, löi käsiään yhteen ja vihasta
sähisten huudahti:
-- Ja eikös tuo vihollisen kekäle ole tuossa! On ihan kuin palkattu.
Eikö tätä hetkeäkään saanut viettää rauhassa.
-- Ja mikä? kysyi Sanna säpsähtäen.
-- Tuopahan Aaro, sen riettaan orja. Mutta nyt kuitenkin eroat. Nyt
eroaa voi piimästä.
Enempää ei Vanni puhunut, vaan kiirehti etuhuoneeseen siksi kunnes Aaro
aukasee oven.
Aaro tavallista muitterammasti pistäysi etuhuoneeseen, mutta samassa
sälähti kasvot kummallisiksi kun näki edessään Vannin vihasta kuohuvan
olennon; koetti tekeytyä sulavaksi ja rupesi kertomaan terveisiä
Helsingistä, mutta kesken katkesi sana kun Vanni jyräytti kantapäätä
lattiaan ja ärjäsi:
-- Elä vedä luitasi tänne nyt, lurjus. Tiedä ja tiedäkin paikalla mistä
olet tullut ja mistä on viisi hirttä poikki.
-- No, mitä tämä nyt on, vai onko rietas päässyt irti? virkkoi Aaro
hölmistyen ja perettyi askeleen takasin.
-- Elä kysele kyytiä. Vai tulitko taas mieron kelloon kieltä
korjaamaan!... Sinä kurja.
-- No, no, Vanni, Vanni. Eihän tyttöihmiset viitsi katumuijain tavalla,
reuhata, huomautti Aaro naurusuin.
-- En kuule laverruksiasi, kävele jalkoihisi ja heti! tiuskasi Vanni
tulta säihkyvin silmin. Mutta näki Aaron vehkeen, että se leikin
varjossa rupeaa väsyttämään ja voittamaan, niin Vanni ihan tulen liekin
tavalla pyörähti kamariin, räpsäytti oven peräänsä kiinni, että koko
rakennus helähti vastaan ja pyöräytti salpaan.
Aaro koetti hypätä Vannin jälessä, joutuakseen oven rakoon, ennenkun
ovi kerkiää kiinni, mutta joutui silmänräpäystä liian myöhään ja jäi
oven taakse. Aaro ei kuitenkaan ollut hätäpoika, koputti oveen ja kysyi
tyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut:
-- Onko siellä Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika.
-- Ole vaikka seitenpäisen poika, mutta nyt et tule, tiuskasi yhä
Vanni.
-- "Olenhan minä tuttu mies kuin kontio, vanha tuttu", sanoi
mustalainen.
-- On nähty ennenkin niin valkeita suoloja, vaan ei ole raettakaan
maistettu.
-- Kuuleeko Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika, kuului taas vähäsen
loma-ajan kuluttua oven takaa hienon koputuksen seasta pyytävä ääni...
Ei tarvitse muuta kuin avata ovi, minä tulen omine jalkoineni sisään...
Olen vielä nuori, se entinen Aaro, setäsi poika.
Tuon viimeisen sanansa sanoi Aaro niin surkealla ja valittavalla
painolla kuin vaan taisi ja painoi korvansa oven rakoon kuullakseen
eikö se synnyttäisi naurua, luuli että Sanna ja Vanni puristavat
nauruaan ja toivoi sen muutaman minuutin kuluttua puhkeavan ulos, mutta
ei sitä viimeinkään tullut.
Sanna ei virkkanut tähän mitään. Vannin käytöksestä enemmän kuin
sanoista kävi nyt selville Vannin viattomuus niitten juorujen suhteen.
Ja Aaron leikilliseksi heittäytyminen tänä hetkenä suututti Sannaa,
että hän oli yhtä vihanen kuin Vannikin, mutta kätki sen poveensa ja
viittasi Vanniakin pysymään ääneti, vaikkapa Aaro koputti ovea yhäkin.
Aaro kuitenkin kun tunsi, että ei saanut asukkaita iloisiksi eikä
leikillään voitetuksi, pakeni hiipien ulos ja katosi omille teilleen.
Sanna tuli enemmin ja enemmin vakautumaan siitä että liian paljon oli
suosittu Aaroa hänen kotonaan, joka oli aluksi hänen syynsä, ja sen
tähden ovat syntyneet Vannin niskoille nämä ilkeät juorut, ja hän kärsi
nyt siitä yhdessä Vannin kanssa, vaan luuli kuitenkin Aaroa vihaamalla
ja näyttämällä sen vihansa julki voittavansa kaiken takaisin. Mutta
niin ei käynyt. Maailman suuta oli vaikea tukkia. Jokahinen uskoi Aaron
ja Vannin suhteen kaikki kertomukset tosiksi, sitä paremmin kun näkivät
Sannan vihaavan Aaroa. Juorumuijatkin ottivat tästä uutta vettä
myllyynsä ja nyt missä vaan nähtiin Vannin liikkuvan, niin tiedettiin
sen liikkuneen Aaron mailla.
Vanni ei nyt viitsinyt liikkua ilman Sannaa mihinkään. Mutta ei sekään
auttanut. Eräänä sunnuntaiaamuna ei ollut Sanna terve ja Vanni sai
mennä yksinään ranta-torille ostamaan päivän tarpeita.
Vanni kotiin tultuaan paiskautui suulleen sohvalle, itki sydämensä
pohjasta ja itkunsa seasta saneli:
-- Ei uskoisi ihmisiä tuonlaisiksi. Luulisi heitä järkensä
menettäneiksi. Häpeävät olla tuonlaisia. Olisinko mitään heille tehnyt
ja kuitenkin häväistään.
-- Aivan hattupäisiä rouvia olivat, jotka niin kavalasti vieressäni
kuiskivat: Susiapa täällä on, leipäsusia kauniita ja suuria, vaan ei ne
syö lapsia. Sitten nauraa ketkautettiin yhteen suuhun... Hyi kataloita!
-- Vähän kai hattu estää ihmistä pahuudesta... Kyllä tiedän ja tunnen
monta hattupäätä, muistutti Silverseenin rouva, joka oli tullut Sannaa
katsomaan kun tiesi sen sairastavan, ja hymähti salamyhkäistä naurua.
Sitten pitkän tuokion perästä jatkoi:
-- Olin aikanani köyhän perheen kaunis tyttö minäkin, kuten sinä Vanni
nyt; kaikki olen kokenut mikä sinulla on vasta alussa... Jos kenelle,
niin juuri senlaisille ei ole anteeksi antaminen helppo, mutta kun
muistaa että tämä ei ole yhden ihmisen vika, vaan on koko maailman
tapa, niin saattaa sen helposti viskata maailmalle itselleen. Muistutan
sinua kun olet vielä nuori, että elä itke pois ihania silmiäsi... Jos
menet aina itkeneillä silmilläsi ihmisten näköön, niin ei ainoastaan
parjaajahaluiset, vaan paremmatkin ihmiset ottavat siitä pahaa merkkiä.
Vaan jos annat kaikille anteeksi, pysyt iloisena, näytät ystävälliset
kasvot kaikille, niin parjaajatkin tähän kyllästyvät. Sanalla sanoen,
ainoastaan anteeksi antamalla voittaa maailman... Mutta voi, voi tätä
maailmaa! Arveli sanoa, että köyhän tytön kauneus on kallis pantti;
sielun vihollinen iskee orjainsa kynnet siihen, ja kuinka monta nuorta
tyttöä onkaan viety turmion teille sitä tietä, mutta keskeytti sanansa
pelätessään että se Vannin mieleen vaikuttaisi hämmentävästi, ehkä
pahastikin.
Vannista soi rouva Silverseenin ystävällinen puhe oikealta ja mielensä
tunsi tyyntyvän, niin pesi kasvonsa ja otti iloisen muodon, mutta
kaapin päällä seisovan kuvastimen edessä otsatukkaansa kammatessaan
näki silmänsä olevan itkeneen näköiset taas, kuten ennenkin senlaisena
hetkenä, niin painui mieleen yhä syvempään rouva Silverseenin sanat:
"elä itke pois ihania silmiäsi", ja päätti ottaa rouvan neuvokin
varteen.
Pitkän harjotuksen perästä tuli Vanni senlaiseksi, ettei kenenkään paha
sana häneen vaikuttanut mitään. Nyt tiesi hän kumminkin rajan
minkälaiseen joukkoon hän kuului. Hän kaikkia halventajoitaan voi
katsella alhaisemmiksi itseään eikä tuntenut heidän kanssaan olevan
ensinkään sopivata tehdä vähintäkään seuraa, koskapa niitten seurassa
ei saanut kuulla mitään muuta kuin vaan toisesta ihmisestä pahaa. Mutta
verrattoman hyvälle näytti toiselta puolen, että muijat noilla
heltymättömillä juoruillaan saivat aikaan sen, että Aaro tuli
vierotetuksi pois hänen ystävyydestään, että Sannakin joutui sitä
vihaamaan, jota paitsi Aaron kavaluus olisi voinut mennä hyvinkin
pitkälle. Näytti nyt siltä kuin Jumala olisi määrännyt nuo katumuijat
varjelemaan häntä turmiosta. Sempätähden Vanni, missä hän vaan liikkui,
voi näyttää iloisia kasvoja, ja elämä tuntui nyt todelliselta elämältä,
kun maailmakin oli näyttänyt mitä hänellä oli.