Sannan rintatauti kiintisi päivä päivältä ja ennen tulevata kesää vei
hänet hautaan.
Puistoisen hautausmaan päivän kaltevalla vietteellä suurien
aarniomäntyjen vaiheella seisoi Sannan rautainen hautaristi, jonka
toukokuun kauniina päivänä Sannan sukulaiset pystyttivät siihen. Mutta
sen juurella oleva pehmyt hiekkamullos kesän lämmitessä päivä päivältä
painui alemmas ja alemmas, sitä myöten kuin haudassa suli se lumi, joka
talven tuiskuisena myrskypäivänä Sannan arkkua sinne peittäessä oli
multaan sekaantunut.
Vannin välityönä oli nyt joka päivä käydä eräästä toisesta paikasta
sangolla kantamassa multaa haudan päälle, että se pysyi kukkurina, ja
työn tehtyä tuntui sydän ikäänkuin vaativan, että piti itkeä polvillaan
pieni hetki siinä ristin juuressa ennenkun voi palata kotiin...
Kesän kuluessa vakautui hautakumpu, ettei enää painunut ja Vannin
liika-aika, mikä vaatteen silityksestä jouti, meni pensaitten ja
kukkien istuttamiseen haudalle. Ja elokuussa oli jo ympäriinsä kiertävä
pensasaita hautakummun ympärillä ja hautakumpua peitti kukkien
kirjavuus. Ainoastaan pensas-aidan ja kukkatarhan välillä kierti vaan
pyöreäpohjaiselle kourulle silitetty santainen käytävä. Tämän
kastelemisessa oli nyt Vannilla jokapäiväinen työ. Mutta, myöhänä,
iltana viimeinen kasteleminen täytyi tehdä kyynelillä, eikä viipyminen
missään muussa paikassa tuntunut olevan niin mieluinen, kuin siellä
petäjäin röyheitten oksain kattaman hautaristin juuressa kyyneltensä
palkkioksi hengittää kasvien tuoksua.
Usein kävi niin, että lämpymänä elokuun yönä Vanni viipyi siellä
melkein koko yönkin, että päivän valjetessa vasta ja yöilman
kolkostuessa palasi kotiin nukahtamaan jonkun hetken.
Aaro oli tänä kesänä Kurjalan hovioikeudessa palveluksessa, päästäkseen
tuomariksi, eikä ollut nyt Aarosta Vannille kiusaa. Mutta Kokkolan
Santeri maisteri suuntasi kävelyretkensä aina iltasin sinne äitinsä
vuotta aikaisemman hautakummun tienohille, minkä merkkinä seisoi
pensaitten kiertämä marmorikivi ainoastaan kymmenen askelta etempänä
Sannan hautakummusta. Santeri ei tuntenut kenenkään kanssa olevan
hauskemman viivähtää hetkeksi puhelemaan kuin sen kyynelsilmäisen
Vannin kanssa. Sattuipa tämän yhden tai toisenkin kerran näkemään
kolmannet silmät, niin tästä taas oli uudestaan katumuijain suu
kahallaan. Nyt kuitenkaan ei Vanni antanut itsessään sille huhulle
tilaa, vaan painostavalta kuitenkin tuntui pysyä aina ja aina vaan
ihmisten sormellaan osotettavana. Siitä huolimatta kuitenkin Vanni ja
Santeri, sattuessaan yhtä aikaa sinne hautakumpujen tienohille,
istahtivat milloin toisen, milloin toisen hautakummun pensaitten
vaiheelle puhelemaan elämäinsä kokemuksista, ja tavattoman hauskaa oli
tämä kumpasestakin kun kumpasenkin ainoat rakastetut makasivat maan
alla. Santeri oli äitinsä Katri Kokkosen isätön poika ja sentähden
muistaessaan omaa halveksittua sukujuurtaan tiesi, minkälaisen kaateen
alaisena saa moni viaton ihminen olla, ja hän nyt sääli Vannin
kohtaloa, kun kuuli että hänen tähtensä puhutaan Vannista pahaa.
Santeri ei käynyt enää äitinsä haudalla koskaan sillä aikaa päivästä
kuin tiesi siellä Vannin olevan, mutta sitä enemmän hänen kaipionsa
kasvoi Vanniin...
Eräänä päivänä postinkantaja toi Vannin työhuoneeseen kirjeen, joka
näkyi passitetun kymmenen pennin postimerkillä ja leimatun oman
kaupungin postitoimistossa tänä päivänä. Kirjeen kuoressa näkyi
tuntematon miehen käsiala, niin Vannin kasvot punastuivat ja kauhistuen
huudahti.:
Mistä tämän saitte?
-- Konttoristapa tietenkin, näettehän leimastakin, muistutti
postinkantaja tyynesti ja alkoi kirjelaukkuineen vetäytyä ulos.
Vanni ei siinä kiireessä tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi, että
kirjeessä voi olla sisältönä hyvinkin hävytöntä, ja mietti sen ihan
aukasematta antaa postinkantajalle viedä takaisin, mutta huomasi, että
eihän postinkantajakaan tiedä kuka on sen postilaatikkoon pannut.
Toisekseen arveli pistää sen juuri parastaikaa sytyteltävään
silitysrautain lämmitysuuniin. Repäsi hän kuitenkin auki nähdäkseen
kirjoittajan nimen, mutta samassa huudahti; "Vilpitön ystäväsi Santeri
Kokkonen". Tämän sanottua Vannin kasvot vaalenivat, mutta punastuivat
heti ja arasti hapuilevin silmin siirtyi kamariinsa, istui sohvalleen
ja alkoi lukea ja ääni hieman värisi:
'Rakas Vanni!!!
Otan vapauden sanoa näin. Ei mikään koske kipeämmin kuin
kuuleminen puhtaimmasta viattomuudestamme pahoja juttuja...
Onko rakkaus haudassa lepäävään rakastettuun, yhdistettynä
orpouden tunteeseen, saastaista? Ei, Jumalan tähden ei... Onko
niitten tunteiden viaton vaihto saastaista? Ei. Tuhat kertaa
ei... Kaikessa pahassa on kuitenkin hyvääkin. Ei mikään todista
viattomuuttasi Aaron suhteen puhtaammin kuin nykyinen puhe minun
suhteeni... Aaro ei siitä kuitenkaan kärsi, vaan minä kärsin
yhtä paljon kuin sinäkin... Jo vuosia neljä taaksepäin eräänä
kesäkuun kauniina iltana Nettalan kisakentällä numeroisilla
leikkiessämme, jolloin kolme eri kertaa valitsit minut pariksesi,
sykähti rintani sinua kohtaan. Mutta olen luullut näkeväni Aaron
olevan monin verroin likempänä sinua, ja silloin aina olen
muistanut olevani entinen isätön poika, jonka tähden on täytynyt
tähän asti salata kaikki mitä povessani on kytenyt. Nyt kuitenkin
tuon salaamisen tunnen käyvän mahdottomaksi... Juuri eilen sain
opettajan paikan tämän kaupungin suomalaisessa lyseossa, joten
taloudellinen tilani on vakautumassa, niin... Sanonko vai en?...
Nykyään liikkuvien inhoittavien puheitten takia olen arka tulemaan
luoksesi kylään, niin sanon tämän kautta, nämä ensimäiset sanani,
jonka antanet toki anteeksi. Tämä puhelutapa on kuitenkin liian
niukka välittämään kaikkea sitä, mitä meillä toivoakseni tästä
lähtien tulee olemaan, jonka tähden pyydän sinua ilmoittamaan
kirjeessä saanko ja milloin saan käydä luonasi puhelemassa
useamman sanan.
Jään odottamaan vakavaa vastaustasi, jota et suinkaan kieltäne.