XVII.

Vaatteen silitystyötä teki Vanni joka päivä. Mutta joka päivä oli

Aarokin hänellä vieraana, ei kiusan tekemisessä, vaan auttamassa

silitystyötä, että pikemmin olisi jouduttu Sannan huviksi linikkaan ja

tekemään sille mitä parasta taisivat.

Tämä tuntui Aaron mielestä paremmalta kuin mikään muu maailmassa.

Tuntui se aivan yhteen kasvattavalta. Eikä Vannikaan ymmärtänyt siitä

muuta kuin mukavalle se vaan tuntui työskennellä yhdessä tänlaisena

murheen aikana, ja olihan Aaro Sannan sukulainen ja siitä syystä

melkeen jokapäiväinen talon vieras. Mutta kaupungin muijat tiesivät jo

kertoa Aaron ja Vannin välisistä suhteista hyvinkin pahaa ja tämän

tiesi Aarokin, mutta ei hän sitä Vannille sanonut. Muijain puheet

kerkesivät kuitenkin Sannan korviin linikkaan ennenkun Vanni osasi

aavistaa mitään. Sanna ei uskonut asiasta sen pahempaa kuin että tulisi

Vanni kihlatuksi, vaan sekin oli hänelle korvaamaton vahinko eikä

voinut hän sitä tänlaisena aikana kestää.

Oli kaunis maaliskuun sunnuntai-aamu. Nyt ei ollut vaatteitten

silitystä, niin Vanni jouti aikaisemmin linikkaan Sannan huviksi, kuin

arkiaamuina. Vanni hiipi hiljaa Sannan huoneeseen, nukkuisiko Sanna

vielä, ettei tahtonut häiritä. Mutta Sanna väänteli ruumistaan

vuoteellaan tuskaisesti ja tummat silmät uivat kyyneltulvassa eikä

huomannut Vannin tuloa. Vanni tämän nähtyään vaaleni; mutta kuuli

Sannan huokauksien seassa sanoja:

-- Tämäkö vielä otetaan minulta pois, oi suuri Jumala, tämäkö otetaan

minulta pois.

Vanni perettyi hieman Sannan pään pohjista, johon hän oli kumartunut

tarkemmin kuullakseen Sannan sanoja ja virkkoi:

-- Mikä viedään pois, jalkako? Jumalan tähden, onko tohtori määrännyt

leikattavaksi?

Sanna säpsähti, mutta kasvot välkähtivät eloisammiksi, kuultuaan Vannin

äänen, ja ojenti kätensä saadakseen Vannia syleillä ja suusta kuului

heikot sanat:

-- Ei jalka, Vanni rakas, vaan enempi.

-- Mitä enempi?... Tyynny nyt ja sano... Tyynny, rakas Sanna... Elä

todellakaan itke niin kovin, aivanhan murrut koko olento. Olenhan minä

tässä.

-- Olet vielä, kuului Sannan huokausten seasta kuiskauksen tapainen

sana.

-- Vieläkö?... Ja milloinka sitten en olisi? virkkoi Vanni, kääri

kätensä lujempaan Sannan kaulaan, suuteli Sannaa ja kyyneleet

valtasivat Vanninkin, nähdessä Sannan niin syvän surun.

Siinä yhdessä itkiessä itsestään selvisi Vannille, että joku huhu on

liikkeessä Aarosta ja hänestä, niin kohta kun Sannan sydän näytti

rupeavan tyhjentymään, muistutti Vanni:

-- Luulen arvaavani tuskasi. Mutta, oi rakas Sanna, elä koskaan usko

senlaisia... On Jumalan armahdettavasti sinulla kärsimisiä jo ilman

sitä, niin minäkö vielä lisäisin... Minäkö, minäkö lisäisin sinun

kärsimisiäsi? Pois se, rakas Sanna.

Näissä sanoissa kuului enemmän kuin totta, niin Sannan silmät

valtasi uusi kyyneltulva ja rytistynyt rinta tutisi uudesta

mielenliikutuksesta, jonka Vanni puristi syliinsä ikäänkuin sitoakseen,

ettei se kokonaan hajoaisi.

Tyynnyttyään tästä Sanna katseli lämpymästi Vannia. Tahtoi sanoa, että

voi kun sinä olet hyvä, mutta se sana tuntui olevan liian pieni

ilmoittamaan hänen nykyistä mieltään, niin pysyi ääneti ja puristi

vieressään istuvan Vannin kättä rintaansa vasten erityisemmällä tavalla

kuin koskaan ennen. Tästä ymmärsi Vanni Sannan mielen paremmin kuin

minkäänmoisista sanoista ja tuntui se lämmittävältä, että uusi kirkas

kyynel vierähti Vannin kasvoille katsellessa Sannaa. Kumpanenkaan

heistä ei tänä hetkenä löytänyt sanoja minkäänmoiseen keskusteluun.

Sannan ilosta sykkivä sydän Vannin hermotonna Sannan rinnalla lepäävään

kämmeneen puhui kaikki mitä tänä hetkenä kaivattiin. Ja somalta ja

kummalliselta tuntui se side, mikä heitä nyt kietoi.

-- Viikolla eräänä yönä näin unta... alkoi viimein Sanna. Oi, kuinka

ihanaa kärsimisien keskellä!... Näin taivaan avoinna ja kirkastutun

Jeesuksen avoimen sylin ottamassa vastaan kaikkia niitä, jotka Hänen

veressään olivat vaatteensa pesseet ja joilla ei pedon merkkiä otsissa

ollut... Ah, koska joutuu hetki, jolloin olen vapaa kaikista näistä

siteistä, siirtymään sinne... Minä näen että elämäni alusta loppuun on

kärsimisien tie, mutta tien päässä on lepo, tyytymys, ilo ja rauha.

Tämä kärsiminen, tunnen minä, kuitenkin riuduttaa viimeisen ulkokuoren,

niin että päiväni eivät ole monet... Oi, Jeesus kallis, antaisit tämän

olla jo viimeisen.

Sanna näki Vannin silmien vettyvän uudestaan, niin suuteli Vannin

kättä, käänti päänsä Vanniin ja kuului kuiskaavat sanat:

-- Vanni rakas, elä murehdi. Kaikesta tästä on minulla syytä iloon.

Iloni on suuri nytkin... juuri sinun tähtesi.

Mutta samassa mäjähti kirkon kello, niin Sannan koko ruumis hieman

hytkähti ja muistutti:

-- Nyt on sunnuntai. Tahtoisitko mennä kirkkoon.

-- En halua. Täällä on paras.

Sannan kehotuksesta Vanni otti nyt raamatun ja alkoi lukea siitä

Johanneksen evankeliumin neljättätoista lukua. Kuulemaan keräytyi nyt

kaikki linikan hoitajattaret ja paljon jalahteelta sairastavia

sairaitakin. Tämä miellytti Vannia ja luki hän nyt tavallista

raikkaammin ja sanat kuuluivat eläviltä. Ja Vannin kadehdittavan

kauniit kasvotkin näyttivät nyt tavattoman kauniilta.

Luku oli loppunut ja Sanna näki, että se vaikutti kuulijoihin

lämmittävästi ja näytti siltä, että haluttaisi kuulla lisää, niin Sanna

huomautti:

-- Se, mitä tässä luettiin, kuuluu yksinomaan niille, jotka uskovat

Jumalaan ja rakastavat Jumalaa. Sentähden uskoton maailma ei saa nähdä

Isää eivätkä tunne Isää, kun ne eivät rakasta häntä. Sentähden uskoton

maailma jää osattomaksi kaikesta mitä Jeesus opetuslapsilleen tässä

lupaa.

Monen kuulijan silmään näkyi kihoavan kyynel, niin Sanna jatkoi

puhettaan miten kaikki ihmiset ovat kutsutut ja lunastetut

ijankaikkiseen autuuteen, mutta ainoastaan sentähden jäävät osattomaksi

kun eivät usko Jumalaan eivätkä rakasta Jumalaa. Mutta millä hetkellä

jumalaton hylkää tiensä ja kääntyy, niin hänelle tapahtuu laupeus. --

Hän siinä selkänsä tiessä puheli niin voimakkaasti ja lämpymästi, että

juhlalle tuntui tämä hetki jokahisesta ja mielihyvällä erosivat nyt

kuulijat omiin huoneihinsa.

Aarokin oli Vannin tähden tullut linikkaan ja oli nyt kuulijain

joukossa. Mutta kun kuulijat hajosivat, niin estääkseen Vannin mieleen

painumasta niitä Sannan uskonnollisia käsitteitä, joita kaikki muutkin

kuulijat paitsi Vannia näkyivät totuuksina pitävän, teki kysymyksiä

Sannalle:

-- Miksi kaikki uskovaiset eivät käsitä raamatun totuuksia samalla

tavalla, vaikka on käsissä sama raamattu?

-- Ei kaikki voi maailmassa olla täydellistä. Usko ja rakkaus Jumalaan

täydentää kuitenkin kaikki.

-- Mutta miten voivat kaikki uskoa samalla tavalla kun eivät käsitä

raamattua samalla tavalla?

-- Ne uskovat sentään samaan lunastajaan.

-- Mutta Juutalaiset eivät usko Kristusta syntyneeksikään.

-- Senpätähden ovatkin hajoitetut kaikkeen maailmaan.

Nuo viimeiset sanansa sanoi Sanna senlaisella painolla, että Aaro tunsi

Sannan kyllästyneen hänen kyselemisiinsä; Aaro ei jatkanut, jäi vaan

tyynenä istumaan Vannin lähelle. Oleminen siinä kumminkin tuntui nyt

painostavalta, niin pyysi anteeksi kaikkea liikaa ja kiirehti ulos

pyytämättä Vanniakaan lähtemään mukaansa.

Ei hyvin kauvan jälkeen tuli nyt Aaro toimessaan ja palavissaan

linikkaan ja varsin näyttääkseen miten suuria on taas tekeillä alkoi:

-- Sinä, Vanni, lähdet kai tänä iltana arpajaisiin. Ne on pantu toimeen

suomalaisen teaatterihuoneen rakennuskassan hyväksi, niin asia koskee

meitä kaikkia emmekä saa jäädä pois kukaan, ken vaan kynnelle kykenee.

Sanalla sanoen, se koskee meitä kaikkia.

-- Johan velikulta houraat nyt, kuului Vannin välinpitämätön vastaus.

Mitä teaatteri koskisi meitä kaikkia. En ainakaan minä tarvitse.

-- No, no. Tarkoitus on hyvä, vaikkapa emme sitä käsittäisikään,

innosteli Aaro. Lähdethän kuitenkin, minä maksan edestäsi ovirahan ja

ostan arpojakin, elä estele nyt, sinä tarvitset siellä käydä, kello

kuusi tänä iltana alkavat kaupungin lukutuvalla. Lähdemme täältä

neljännestä vailla kuusi... Lähdemmehän?

-- En ainakaan minä ja tuskimpa muutkaan, kielsi Vanni päättävästi.

-- No aivanko totta et lähde?

-- Totta kuin vettä.

-- Mutta sinä kadut jälestä, et usko miten mahtavaa siellä tulee

olemaan. Tiedätkö että sinne kuuluu tulevan koko Suomen mahtavin

laulukuntakin ja avauspuheen pitää mainio puhuja, Konstantin Blom. Ja,

ja, se tulee olemaan sen laista, jommoista ei ole täällä ennen kuultu

eikä nähty. Kaikki ihmiset ovat ihan puolikylistään menossa, niin

sinäkö jäisit pois; miltä se näyttäisi?

-- Näytti miltä näytti, niin minä kuitenkin jään, kuului Vannin

järkähtämätön sana.

Aaro otti Vannin käden hyvästelläkseen ja näytti olevan kiireessä pois

lähdössä, mutta terotti silmänsä Vannin silmiin ja yhä uudisti:

-- Mutta sinä kuitenkin lähdet kello neljännestä vaille kuusi. Lähdemme

täältä, niin kerkiämme jalkasinkin mennä. Menemme tästä tätä itäistä

Puistokatua ensin Vuorikadun nurkkaan ja sitä myöten Satamakadun

kulmaan ja sitä myöten perille. Se on sitä myöten valmista, eipä muuta

kuin lähdetään.

-- No, elä kiusaa. Sannankaan tähden en lähde.

Aaron kasvoissa sälähti leimahtava punastus, heitti Vannin käden,

hyvästeli Sannaa ja lähti ulos.

Se Vannin sana: "en Sannankaan tähden" oli Aaron mielestä enempi kuin

koko päiväiset muut tulokset. Nyt hän uskoi, että kaikki tuo itsensä

kieltäminen Vannilla on vaan "Sannan tähden" ja ehkä raamatun

käsitteleminenkin ainakin suurimmaksi osaksi Sannan tähden. Ja se sana

soi nyt Aaron mielessä koko illan, että "Sannan tähden", "Sannankaan

tähden", "en Sannankaan tähden". Aaron mielestä oli nyt kaikki

voitettua kun tiesi, että tämä oli Sannan tähden.

Huomenna tuli Aaro Vannin työhuoneeseen, lopsautti ruskeita rukkasiaan

yhteen ja ihastuneena huudahti:

-- Voi, voi minkä vahingon teit itsellesi kun et tullut arpajaisiin.

Siellä kuultiin nyt sen mainion Blom'in puhuvan, voi, voi, miten

voimakasta se oli, se on jotakin nähdä ja kuulla senlaisia puhujia.

Sitten Sormusen maisteri piti pitkän ja elävän puheen teaatterin

tarkoituksesta. Ja neliäänistä laulua kuultiin; voi, voi miten mahtavaa

se oli, oikein tahtoi hurmata.

-- Ei maista mikään millekään, keskeytti Vanni surumielisesti. Nyt on

Sanna maannut täyteen seitsemän viikkoa niissä kahlehissa ja tohtori

eilen illalla tarkasti voisiko päästää kääreestä irti, mutta ei...

Toiset seitsemän viikkoa määrättiin vielä makaamaan siinä sijassaan.

-- No, miten niin? huudahti Aaro kauhistuen.

-- Siinä kurjassa taudin syömässä raihnassa paranee luun viat niin

hitaasti... Onnettomista onnettomin, mitä hän saa kärsiä!

-- Vai yhä seitsemän viikkoa. No, mitä ihmettä! Seitsemän viikkoa ja

yhä seitsemän viikkoa, yhteensä neljätoista viikkoa, oi hirmuista,

jahkaili Aaro ja koetti tekeytyä surumieliseksi, samanlaiseksi kuin

Vannikin, vaan sitä hän ei voinut tehdä niin ettei Vanni olisi

huomannut siinä jotakin teeskentelyä.

Vanni heittäytyi nyt aivan puhumattomaksi, tehdä suki vaan työtään

niinkuin tulen sammuttaja, niin Aarokin jäi äänettömäksi ikäänkuin

odottamaan mistä aineesta Vanni alottaisi puheen, niin hän olisi mies

valmis jatkamaan ja saamaan Vannia iloisemmalle tuulelle. Mutta Vanni

pysyi vaan raskasmielisenä ja semmoinen selittämätön kolkkous tuntui

hohtavan Aaroon.

Vannin mielessä paloi nyt saada ilmoittaa Aarolle, että hänkin tietää

sen pahan huhun mikä kylällä heistä liikkuu, nähdäkseen varsin mitä se

Aaroon vaikuttaa ja näyttääkö Aarolla olevan halua saada se raukeamaan.

Kolkolla tavalla ei kuitenkaan Vanni tahtonut sitä ilmaista ja mietti

nyt miten hän sen sanoisi.

Pitkän tuokion perästä näkyi Vannin povessa kypsyvän joku ajatus

sanoiksi, sen näki hänen virkenevistä kasvoistaan.

-- Minulla on sinulle Aaro sanomista, mutta et saa pahastua, kuului

Vannin vakavat sanat.

-- Pahastua! huudahti Aaro naurahtaen. Jos sinä sanot pahasti, niin

minä pahastun, sille en taida minä itsekään mitään, sitä vähemmin sinä.

Avaa kuitenkin suusi ja sano jotakin, mutta elä pahasti, muista se...

Etkähän sinä viitsikään minulle pahasti sanoa.

-- Pahastippa nuo ihmisetkin puhuvat ja juuri meistä... Koska Sanna

tulee viipymään vielä niin kauvan linikassa, niin et saa sinä käydä

minun luonani täällä ennenkun Sanna joutuu kotiin, kuului Vannin suusta

nureksivat sanat ja pää painui alas, seisoessa silityspöytänsä ääressä

ja levitellessä silitettäväksi kasteltua paidan etua.

-- Enkö saa käydä... Muutahan toki se lauseen osa niin, että sinä saat

käydä joka päivä minun luonani, niin kauvan kun Sanna joutuu kotiin,

niin sitten en pahastu, muistutti Aaro leikillisesti.

-- Empä muuta. Ei ole mikään helppo asia joutua jokahisen ihmisen

silmän väänteeksi... Ja koskeehan se sinuun yhtä paljon kuin minuunkin.

-- Minuunko koskisi se jos juoruämmät sanoisivat sitä tai tätä! Hyh.

Kaikissapa sitten juttuun tultaisiin.

-- Todellakin, eikö koske sinuun jos meistä ihmiset puhuvat pahaa?

muistutti Vanni ja katsoi Aaron silmiin terävästi.

-- Ei, ei, tuhannen kertaa ei koske minuun mitään.

Aaron näistä viimeisistä sanoista kajahti järkähtämätön lujuus ja Aaron

silmistäkin loisti varmuus. Aaro tällä lujuudellaan tahtoi varsin

näyttää, ettei Vanninkaan pitäisi siitä kajota mitään, puhuipa ihmiset

mitä tahtoivat, ja sentähden katsoikin Vannin silmiin terävästi

nähdäkseen että mitä ne siihen vaikuttaa.

Vanniin vaikutti tämä aivan järisyttävästi. Hän punalta päätään ja

arveli sanoa, että muuta en tarvitse tunteakseni sinua, mutta ei

kuitenkaan sanonut sitä eikä muutakaan. Kasvot kävivät tuhostuneen

näköisiksi ja kirkkaat kyyneleet vierivät kohta kasvoja alas. Muuten

käytöksellään tahtoi Vanni osottaa, että hän oli kerrassaan kyllästynyt

Aaroon.

Aaro näki tämän, niin heittäytyi ystävälliseksi, tarjosi kätensä

Vannille ja vakuutti:

-- Vanni hyvä, leikillänihän sanoin, olethan ennenkin leikkiä sietänyt.

-- Minä kysyin todella, niin silloin piti todella vastata, muistutti

Vanni eikä kajonnut Aaron tarjottuun käteen, kääntyi selin Aaroon ja

teki työtään. Vaan Aaro värjätteli melkeen päiväkauden Vannin

huoneessa, alotti aina jotakin puhetta, mutta Vanni ei virkkanut

sanaakaan; ei edes katsonutkaan sinne päin, niin se loppui lyhyeen.

Työnsä tehtyä Vanni siirtyi kamariinsa ja nykäsi ovensa lukkoon

jälkeensä, niin Aaro näki nyt parhaaksi lähteä niine hyvinsä pois.

Mutta oven takaa kuitenkin pyysi kaikkea anteeksi ja lausui lämpimästi

hyvästijättösanansa.

Aaro ei käynyt Vannin kotona moneen päivään, mutta tuli kumminkin taas

yhtä leikillisenä kuin ennenkin ja jatkoi taas todellakin käyntiään

Vannin luona huolimatta ihmisten puheista. Mutta Vannia hän ei koskaan

saanut hyvälle tuulelle.

Vannista tuntui usein aivan kauhealta kun kuuli miten pahaa hänestä

Aaron suhteen puhuttiin. Mutta toiselta puolen oli mielestä sangen hyvä

että juuri juoruämmän työn kautta pääsi sisällisemmin tuntemaan Aaroa.

Tähän asti hän aina oli uskonut Aaron pitävän häntä vertaisenaan, joten

tuohon arvossa pidettyyn viehättävään toivorikkaaseen nuorukaiseen

tunsi usein melkein voittamatonta kiintymystä, vaikkapa hänen

käsitteensä Jumalasta ja Jumalan hallinnosta maailmassa olivatkin

kiistan alaisia. Samanlaisen puhtaan kiintymyksen häneen luuli Vanni

Aarossakin syntyneen, jonka pakottamana hän niin usein kiirehti hänen

luokseen. Nyt kuitenkin oli Vannin kunnia tämän tähden joutunut

juoruämmäin raiskattavaksi, mutta Aaro ei tehnyt mitään sen

poistamiseksi eikä näkynyt hänessä vähintäkään säälin tunnetta, ei

pitänyt edes vähääkään omaa kunniaansa loukkaavana.

-- Hyi, sinä viheliäinen maailma, kuului usein Vannin syvä huokaus.

Milloin vaan Vanni näki nyt Aaron tulevan, lukitsi hän ovensa, ja Aaro

sai palata niine hyvineen takasin. Tämä vaikutti Aaron ylpeyteen, että

monta kertaa ei Aaro tullut tarjolle.

Aaro oli mennyt Helsinkiin tutkintojen suorittamista varten. Nyt luuli

Vanni, että kaupungin muijain kieli heittää laulamasta hänen kohtaansa,

mutta niin se ei ollut. Missä vaan joutui ihmisten keskuuteen, niin

niitten kasvoista karkasi vapaus ja silmät tarkastelivat häntä

inhottavan julkeasti.

Tämä tuntui Vannista ihan tukehduttavalta, ei auttanut edes

Sannallekaan sanominen, että hän on viaton, sillä Aaron tiedettiin

jollekin ystävälleen vakuuttaneen sen juorun oikeaksi, siten

kostaakseen Vannin ylpeyden; ja juoru sai nyt uutta vauhtia. Nuoret ja

vanhat puhuivat vaan siitä -- siitä eikä mistään muusta. Sannan

vanhoilla ystävillä oli nyt asiaa Sannan luokse kertomaan tätä

Sannalle.

Vanni ei ollut moneen päivään käynyt Sannan luona, kun linikassa

heikontunut Sannakin oli kääntynyt uskomaan sitä ilkeää huhua. Mutta

tuskallista oli kuitenkin olla näkemättä Sannaa, ja meni hän nyt

linikkaan ja taas hiipien likeni Sannan vuodetta, kun näki sen olevan

levottomalla mielellä.

-- Ei mikään ole enää mahdotonta, ei mikään... Oi, sinä kirottu

maailma!

-- Mikä ei ole mahdotonta? kuiskasi Vanni hienosti vapisten ja kierti

Sannan eteen.

-- Maailmassa ei ole mikään enää mahdotonta, kuului Sannan surullinen

vastaus.

-- Maailmassa on nytkin mikä ennenkin mahdotonta, huomautti Vanni ja

tarttui Sannan käteen. -- Sanna rakas, tekisin mitä ikänä voisin

poistaakseni sinusta sen väärän luulon mistä kärsit.

-- Väärän? kuului heikko sana Sannan suusta ja silmät vettyivät.

Sannan sanasta ei käynyt selville mistä mielestä se sana oli, niin

Vanni nojasi itsensä Sannan rinnoille, antoi muutamia kuumia kyyneliä

tippua Sannan käsille ja rinnoille ja kuiskasi:

-- Sanna kulta, saanko sinua enää rakastaa vai kiellätkö senkin?

Sannan rinta nytkähti, tarttui syliksi Vanniin ja virkkoi:

-- Mitä kysyisit siitä?

Sen kuultuaan Vanni suuteli Sannaa ja äänetönnä valeli häntä

kyynelillään. Tunsi povessaan katumusta siitä, ettei hän Sannan luona

käynyt joka päivä, koskapa Sannan ystävät olivat Sannan heikkouden

takia saaneet vaan lisää kärsimisiä Sannalle.

-- Ethän usko enää mitään pahaa. Usko ainoastaan kaikki turhaksi, niin

usko voittaa kaikki... Eikös niin, Sanna rakas? kuiskasi Vanni viimein.

Sanna ei siihen vastannut suoraan mitään, puristi vaan Vannia ja

virkkoi:

-- Käy nyt joka päivä luonani. On vielä kaksi viikkoa siihen kun pääsen

tästä. Oi, kuinka pitkät ne ovat!... Oi, Jumala sentään... Neljätoista

päivää vielä.

-- Mutta kuitenkin, ainoastaan neljätoista päivää jäljellä

neljästätoista viikosta, muistutti Vanni. Sehän on lohduttavaa.

Ainoastaan seitsemäs osa jäljellä.

-- Niin... Mutta kuitenkin vielä seitsemäs, kuului Sannan suusta matala

ääni, vaan kasvoissa kuitenkin näkyi nyt levollinen tyytymys.

Vanni näki joka päivä torilla ruokavärkkiä ottamassa käydessään vinoja

silmiä, ja mahtisanoja kuului sieltä ja täältäkin. Jopa rantajätkätkin

valjastivat suunsa häväistäkseen Vannia.

Vanni näki parhaaksi heittäytyä reippaaksi, tukkia korvansa kaikelle.

Mikäpä haukkuvain koirain suut tukkii? Mutta sanomattoman pahalta se

kuitenkin tuntui, ja joka kerran kun tuli sieltä kotiin, piti itkeä

yksinään ennenkun voi tehdä mitään.

Kuitenkin päivä kerrallaan kului niin Vannilla kuin Sannallakin, kului

nekin kaksi viikkoa, jolloin Sanna oli pääsevä irti. Päivää ennen

määräänsä oli tohtori päästänyt Sannan, ja Vanni näki nyt työhuoneensa

akkunasta kun kainalosauvainsa varassa halki torin tulla haimi kotia

kohti. Silmänräpäyksessä viskasi Vanni silitysrautansa rautaiselle

jalalleen ja ilosta huutaen juoksi Sannaan syliksi ja kantoi kamariin

sohvalle, riisui kuni pienen lapsen ja laitteli puhtaisiin pukineisiin.

Hetki tuntui niin somalle, ettei kumpanenkaan senlaista olleet ennen

tunteneet. Kesäkuu oli nyt jo puolitiessä ja luonto oli täydessä

kukassaan, kauvan eivät Sanna ja Vanni nyt viihtyneet huoneessa, vaan

lähtivät kesäiselle kävelylle. Tultuaan kadun yli oksiaan levittävän

puiston siimekseen, oli kuin salainen vetäjä vetäisi heitä siihen

paikkaan, missä ensi kerran toisensa tapasivat. Nyt ei ollut enää siinä

sama istuin, mutta istuin siinä oli, tuonlainen sohvan tapainen

kaideniekka, viheriävärinen, niin siihen he istuivat. Sanna ei kyennyt

muistelemaan mitään, istui vaan vaalenneena kuni haudasta nostettu.

Päivän tuulessa huojuileva lehdikkometsän tuhina monenlaisten lintujen

lauluineen sekauneena ajurien ratasten jyrinään kuului niin

sanomattoman tutulta, mutta niin tavattoman kummalliselta, että tuntui

kuni taikavoima olisi liikkeessä ja lumosi kokonaan ajatusvoiman.

Vanni kun näki, että, Sanna niin makeasti nauttii paljaasta raittiin

ulkoilman hengittämisestä, niin ei hänkään tahtonut häiritä puheellaan

eikä siihen ollut erityistä haluakaan; paljas oleminen yhdessä puhui

äänettömiä sanoja sujuvammin kuin mikään kieli. Sivukulkijain karsaat

silmät eivät vaikuttaneet tänä hetkenä Vanniin mitään. Vaan oli

mielestä tämä hetki sama kuin ensi kerrankin tässä tavatessa Sannaa,

jolloin oli Kurkelan hoitolan kärsimiset kerrassaan voitettu, ja

turvallisuus täytti mielen ja voitosta aaltoili uhkea povi.