Aaron tarkoitus oli tällä vieraisilla käynnillään päästä likemmäksi
entistään Sannaa ja Vannia, mutta sitä vakuutta ei hänen mieleensä
jäänyt. Tosin hän luuli Sannan ja Vanninkin kohtelussa huomanneensa
jotakin tavallista suurempaa lämpimyyttä, mutta olihan Sanna häntä aina
kunnioittanut kelpo miehen alkuna, josta syystä se on pitänyt
vertaisenaan paitsi uskonnollisissa kysymyksissä, joten se Sannan
ystävyys mahtoi olla nytkin samaa mitä ennenkin.
Rekiretki ei tuntunut Vanniinkaan vaikuttaneen rahtuistakaan
likentävästi eikä varsinaisesti mitään, niin mieli oli nyt Aarolla
tyhjää tyhjempi. Rekiretken tulos näytti nyt selvään, että Vanni on
Sannassa kuni yhdestä juuresta, että Vannia ei miellytä se, joka ei
Sannaakaan, ja nyt näki Aaro, että Vannia ei pääse likenemään kuin
ainoastaan Sannan kautta. Ja Sannan suhteen tuntui melkeen keinot
loppuneen. Näytti joutuvan peukalo ihan keskelle kämmentä. Kauvan aikaa
vielä kotiin tultuaankin ajatteli tätä Aaro ja koko elämä oli vaan
kuivaa olemista. Viimein hän kuitenkin päätti koettaa yhtä keinoa --
heittäytyä poikamaiseksi veitikaksi, ei antautua mihinkään vakaviin
tarinoihin Sannan ja Vannin kanssa ilman heidän alottamattaan ja
silloinkin antaa mennä sinne mihin ne vievät, varsinkin uskonnollisissa
asioissa. Hän tiesi olevansa miellyttävän kaunis ja ainakin Sannan ja
Vannin mielestä toivorikas nuorukainen, niin päätti hän nyt ruveta
enemmän asuskelemaan Sannan ja Vannin luona ja pitämään niitä iloisella
tuulella.
Aaro oli tästä lähtien melkeen jokapäiväinen vieras Sannan ja Vannin
kotona. Usein hän tuli aina silloinkin kun Sannalla ja Vannilla oli
kiirein vaatteitten silitys. Piti lystinään olla niitten haittana, kun
näki että niillä on tulen palava kiire.
Sanni ja Vanni koettivat usein olla suuttuvinaan, mutta Aaro keksi taas
uuden kepposen, että väkisten porahti emänauru, johon Aaro lystikkäästi
mukautti:
-- Huh. Sitähän sieltä toivottiinkin, -- ja jatkoi ilvettään kuni
työtään, siksi kunnes Vannin täytyi tarttua syliksi Aaroon viedäkseen
ulos. Mutta siinä syntyi aimo temmellys, että Sannakin sai hikipäässä
Vannille avuksi tehdä työtä ennenkun Aaro saatiin haalatuksi kartanolle
korkeita rappusia kolikolia alas ja sitten jättää sinne avopäin
menemään kotiinsa. Palattuaan huoneeseensa panivat Sanna ja Vanni ovet
salpaan ja Aarokin sen tiesi, ettei sinne ole nyt pyrkimistä. Tuokion
perästä aina veivät Aaron hatun portin taakse puun oksaan, josta sai
periä milloin halutti. Tästä huolimatta Aaro oli vieraana huomenna
vereksien kirjeittensä kanssa, jos eivät vaan sattuneet havaitsemaan
ennen että kerkisivät ovensa panna salpaan ja kiusata oven takana siksi
kunnes kiireimmät työt oli tehty.
Mutta eräänä päivänä hän sattui taas pääsemään sisään juuri kiireimpänä
hetkenä ja nyt hän ikäänkuin maksaakseen entisiä kiusoja teki kujeitaan
entistä suuremmalla innolla. Taas otti Vanni Aaroa viedäkseen ulos,
johon avuksi tarttui Sannakin, mutta nyt Aaro aikaansai suuremman
temmellyksen vastaan kuin koskaan ennen. Viimein hän jamiusi.
silityspöydän jalkoihin ja puhki:
-- Ette nyt vie. Ette nyt vie, kuten ennen.
Mutta toiset siitä huolimatta haalasivat ulos päin, vaikka pöytä
tavaroineen seurani mukana. Olivat pääsemässä ovelle kun raskas pöytä
jaloiltaan jyrähti lattiaan ja alle sattui Sannan jalka ja meni
silmänräpäyksessä nilkasta poikki että repaleinen nahka jäi pitämään.
Sanna parkasi kuni se, jolta sydän olisi halennut, että kadulle oli
kuulunut ja portin täydeltä juoksi ihmisiä hätään, mutta Sanna meni
tainnuksiin ja pysyi tainnuksissa, kunnes tohtori sitoi jalan, ja
kannettiin linikkaan.
Linikan rautaisessa sängyssä hiljalleen tointui Sanna. Mutta sen
vihreäin akkunavarjostimien läpi tunkeutuva keväisen puolipäivän valo
huoneessa oli kummallisena hämäränä, jossa näkyi silmiin kaikkea mitä
koskaan ei ennen ollut nähnyt, niin luuli olevansa tuonelassa. Ja kun
tunsi olevansa sidottu, ettei päässyt mihinkään liikkumaan, niin
katkera hätä täytti sielun, kun luuli iankaikkisesti tulevansa siinä
pysymään, ja kohti kurkkuaan huusi:
-- Auta, Jeesus, auta, Jeesus, auta Jeesus, kallis Jeesus, kuolemasi
tähden auta minua helvetistä!
Tätä hän huuti kauvan aikaa, eikä tajunnut vaikka kaksi tohtoria ja
linikan hoitajattaret koettivat rauhoittaa. Mutta viimein voi Vanni
hallita itkuaan ja sielunsa tuskia niin paljon, että meni suutelemaan
ja sai sanotuksi:
-- Rakas Sanna kulta. Elossahan olemme. Sinun Vannisi on tässä.
Sitten hiljalleen alkoi tointua ja tunsi olevansa armon ajassa. Puristi
syliinsä Vannia, että luuli hajalle menevän taudin rytistämän
rintakehän, ja kyyneleet juoksi kumpaseltakin, että päänalustyyny
kastui. Puhella ei Sanna voinut sanaakaan, sydän oli niin täynnä iloa
siitä, ettei tämä tointumisensa ollut tuonelassa.
Pitkän tuokion perästä, kun Sannan sydämestä oli enimmät
mielenliikutukset purkautuneet ulos ja ilo siitä että näki olevansa
elossa vakautui tyyneksi iloksi, mutta näki että Vanni ei voinut
rauhoittua, niin suuteli hän Vannia ja sydämellisesti lausui:
-- Hyvä Vanni... Elä kärsi minun kohtaloni tähden. Tämä on vaan tieto
siitä, että minun ruumiini on määrätty kärsimään, vaan sieluni on tätä
tietä kulkeva ijankaikkiseen autuuteen... Tähän verraten muu ei ole
mitään. Enempää hän ei näkynyt voivan puhua, vaan varsin näyttääkseen
Vannille miten hän voipi rauhoittua ja tyytyä, liitti kätensä ristiin,
vinot silmät loistavina katsoivat korkeuteen ja huulet liikkuivat.
Kasvoissakin näkyi iloinen tyytymys, vaikka sidottu jalka paloi
tuskasta.
Vanni ei kuitenkaan tästä Sannan tyytymisestä voinut rauhoittua, vaan
sielussa paloi tuska siitä, että hän oli syypää Sannan nykyiseen
kohtaloon. Ei voinut viipyä linikassa kauvan, vaan lähti ulos. Aarokin
oli seurannut linikkaan nähdäkseen Sannan kohtaloa, niin lähti hänkin
nyt Vannin mukaan ja mitään toisilleen sanomatta menivät Vannin kotiin
ja itkivät yhdessä. Viimein Aaro puhkesi puhumaan ja rauhoittaakseen
Vannia koetti selittää miten koko tapaus on hänen syynsä ja miten se
polttaa häntä, että minä hetkenä tahansa hän olisi valmis antamaan
sahata jalkansa Sannalle jalaksi, jos sillä saisi takasin sen tekonsa.
Muisteli miten monta säälin kyyneltä hänen hyvä äitinsä on itkenyt
Sannan vuoteen ääressä, sen kärsiessä tuota ikuiseksi vaivaseksi syöpää
kolotustautia. Mitä hän nyt tuntee, kun minä hänen rakastetuin poikansa
vielä hänelle lisäsin nämä tuskat, joita hän nyt kahlehissa kärsii
linikan omana. Oi kauheaa! huudahti hän ja koetti puristaa yhä
valtavampaa itkua.
Tämä Aaron itkeminen tuntui Vannista oudolta ja hänen puheessaan
surustaan ja äitinsä surusta ja vaikka oman jalkansa uhrauksesta Sannaa
pelastaakseen luuli Vanni helähtävän jotakin tehtyä, joka ei tuntunut
hyvästi sulavan, ja vaikutti se Vanniin enemmän kylmentävästi kuin
hyvittävästi. Sitä hän ei tänä hetkenä kuitenkaan ymmärtänyt, minkä
tähden se siltä tuntui, luuli vaan sentähden olevan outoa kun niin
suuri mies itki.
Päivä oli jo siirtynyt iltaan ja maaliskuun aurinko helotti poutaisen
lännen rannalla lähellä laskuaan, jonka iloisesti herttaiset säteet
läpi lehdettömän puiston hiipivät Vannin kamarin korkeaan akkunaan ja
kultasivat sen lattiaan yltävät valkoiset harsot.
Tämä, vaikutti Vanniin mieltä ylentävästi. Mitäpä itkisimme, kun ei
kumminkaan sillä ole mahdollisuutta voittaa vähintäkään takasin sitä
mikä on tehty. Meidän tehtävämme on auttaa kärsivää mitä, voimme.
Sen sanottuaan tunki päällysnuttunsa ylleen ja lähti linikkaan. Aaro
seurasi mukana. Mutta Sanna oli nukkunut ja kasvot levollisina lepäsi
kuni autuas sielu. Tämän nähdessään hytkähti ilosta Vannin sydän ja
mielihyvällä katseli Sannaa siinä pitkän tuokion. Mutta hoitajattaret
eivät sallineet puhella eikä millään häiritä Sannan unta eikä luvanneet
tänä iltana palata linikkaan, niin saivat hiipiä ulos. Samaa tietä
palasivat takaisin kamariinsa, jonka akkunaan illan rusko vielä
salamyhkäisesti kuumotti ja uhkuvalla ruusuhohteella täytti koko
huoneen. Vannin tuntui olevan hyvä olla kun äsken saivat kahdessa
itkeä, ettei kukaan häirinnyt, ja olivat nähneet Sannan kasvot niin
anteeksi antaneen näköisinä. Ja vielä nytkin saivat olla kahden, ettei
kukaan tullut häiritsemään. Tuntui tämä hetki kumpasestakin aivan
ikimuistettavalta. Aaro olisi tahtonut viipyä Vannin luona myöhään
iltaan, vaan Vannista se viipyminen tuntui sopimattomalta, keksi
tekosyyn ja kehotti Aaroa menemään vanhalle äitilleen ilmoittamaan
tapauksesta, ennenkun kerkeäisi muilta kuulla, joka silloin voisi
häneen vaikuttaa pahemmasti kuin kuullessaan hänen itsensä suusta.
Tähän taipui nyt mielellään Aaro ja lähti kotiinsa. Vanni saattoi häntä
puiston toiseen nurkkaan, jossa Aaroa hyvästeltyään pisti kätensä
poveensa ja lähti juosta hutkeltamaan poispäin.