XV.

Viikko oli nyt umpeen kulunut siitä rekiretkestä, kun tuiskuisena

sunnuntai-iltana Sanna ja Vanni olivat pyöreän pöytänsä ääressä

lukemassa raamattua, mutta Aaron tultua kilmasivat pystyyn kuni

ihastuksesta Aaroon häntä tervehtimään. Sanna oikein iloissaan

huudahti:

-- No tuonlaisella ilmalla!...

-- Eihän ilma miestä syö, kuului Aaron suusta tyytyväinen sana,

etuhuoneeseen kopistellessa nutustaan enintä lunta.

-- No, olithan velikulta soma kun tulit, lisäsi Sanna, käyhän

peremmäksi, soma, soma kun tulit. Tuonlainen nurkissa jyrisevä pyry

tekee mielenkin niin synkäksi, ettei tahdo viihtyä ei mihinkään.

-- Ja juuri itätuulella, ilman tänlaista pyryäkin on mieliä synkentävä

voima enemmän kuin muilla tuulilla, vakuutteli Aaro, astuessaan Vannin

ja Sannan seuraamana kamariin.

-- Muita eikös se ole todellakin totta, että itätuuli enemmän kuin muut

tuulet synkentävät mieltä? lisäsi Sanna. Vaikka en ole osannut merkitä,

vaan nyt muistan jo lapsena ollessani erään sanoneen, ja minä muistan

että aina itätuulella olen levoton ja voin pahoin.

-- Se on totta, toisti Aaro. Sen on ihan tutkijat käsittäneet, että

sillä on senlainen mielen tympeyttä ja ärtyisyyttä vaikuttava voima.

-- Nyt minä, itätuulella kun tulen levottomaksi, tiedän että syy on

tuulessa. Tähän asti olen aina senlaiseksi tultuani murehtinut, että

miksi minä nyt taas senlainen olen, mukautti Sanna mielissään.

-- Etpähän nyt ole ärtyinen etkä paha kuni itätuulen lapsi, kuten aina

sanotaan, muistutti Aaro naurahtaen.

-- Niin, sen tähden kun sinä tulit, toisti Vanni.

-- Todellakin sen tähden kun sinä tulit, lisäsi Sanna.

Vanni oli nyt laittanut pieneen hellaan tulen ja teeveden kiehumaan,

niin kiirehti nyt pyöreän pöydän kolmannelle kulmalle istumaan, jossa

jo Sanna ja Aaro istuivat kahdella kulmalla, ja somalle tuntui nyt olo,

somemmalle kuin koko viikolla. Aarokin tunsi aivan näkymättömällä

tavalla huokuvaa ystävyyttä siinä seurassa ja hänestäkin tavattoman

somalle tuntui mielestä siinä oleminen. Mutta hänen tapansa ei ollut

koskaan tyytyä paljaaseen olemiseen, niin nytkin piti saada puhe alkuun

jostakin asiallisesta. Mutta nyt oli erinomainen halu hänellä valita

puheluaine senlainen, joka ei kyllästyttäisi talon väkeä, jos vaan

arvaisi valita. Sannan kuuloon hän ei tahtonut alottaa muistelua viime

pyhäisestä rekiretkestä ja mitäpä siinä olikaan muistelemista, se

itsestäänkin tuntui jo vanhalta. Raamattu oli ainoa kirja siinä

pöydällä, niin hänen kätensä vaistomaisesti menivät siihen raamattuun

ja hetkisen sitä katseltuaan virkkoi:

-- Tiedättekö että minäkin olen ruvennut lukemaan raamattua? jonka

sanottuaan viskasi kysyvän silmäyksen Sannaan ja Vanniin.

Vannin koko ruumis hytkähti. Kävi mieleen että saikohan Aarokin halua

raamatun lukemiseen samasta syystä kuin hänkin. Entä se Kausalan lysti

ei viihdyttänytkään niin suuresti kuin edeltä luultiin. Tämän huomasi

Aarokin, että hänen sanansa vaikutti Vanniin miellyttävästi, niin sai

halun enemmän siitä keskustella ja aikoi viime pyhäiltaisen tähtien

tutkimisensa yhdistää raamatun kertomusten vastapainoksi ja ruveta

niillä alusta lähtien jollakin hienolla tavalla kumoamaan muka raamatun

totuuksia luomisen kertomuksesta. Mutta ennenkun kerkesi mitään sanoa,

niin Sanna kysyi: "Mistä se tuli?" Ja Sannan kasvoissa näkyi kummastus,

kuten ainakin odottamattomasta uutisesta.

-- En tiedä itsekään, muistutti Aaro, mutta on muun lukemisen väliin

tuntunut somalta lukea raamattuakin ja olen lukenut jo lopulleen koko

ensimäisen Mooseksen kirjan.

-- Mitä siitä olet löytänyt? hymähti Vanni ja suu vetäytyi naurun

kihnaan.

-- Yhtä ja toista... Mutta enimmän askaroitti minua se seikka, että

mitä ajatteli Jumala silloin kun asetti ihmisen siihen paratiisiin. Ja

sitten asetti sen kielletyn puun senlaiseksi viekotuskaluksi keskelle

paratiisia.

-- Mutta olihan ihminen luotu viisaammaksi kaikkia luotuja, muistutti

Sanna, niin piti hänen tietää mikä on kiellettyä mikä luvallista,

koskapa kuitenkin se puu oli kielletty.

-- Mutta ajatteleppas, että ne olivat vasta luotuja, kehittymättömiä

lapsia, tuskin kuukauden vanhoja!... Jos ne olisivat olleet senkään

verran kehittyneitä kuin me tässä ja meidän laiset muutkin, niin sitten

saisi syyttää meitä.

-- Elä puhu mitään. Ihan varmaan, jos Tapanin iltanakin olisi se

kielletty puu ollut Kausalan suuressa salissa, niin sen omenat olisi

syöty ensiksi, muistutti Vanni puolileikillään.

-- Eihän mitä!

-- Usko pois, uudisti Vanni. Minä ja sinä olisimme käyneet ensiksi sen

kimppuun ja kaikki muut perässä.

-- Ei maar ole totta. Et saa minua siihen uskoon. En varmaan olisi

Aatami kurjan tavalla syönyt niitä omenia, jos olisit niitä helmaasi

karistellut.

-- Ihan kilvassa, usko pois, väitti yhä Vanni.

-- No emme huoli ruveta kiistämään... Mutta mitä Jumala loi sitä

käärmettä, koska sanotaan, että käärme oli kavalin kaikkia eläimiä.

Mitä varten Jumalan tarvitsi kavaluutta luoda maailmaan?

-- Ei ole sanottu että Jumala oli luonut käärmeen, keskeytti Sanna.

Saattoi olla niin, että se langennut enkeli rupesi matkimaan Jumalaa ja

luomaan yhtä paljon pahoja eläimiä kuin Jumala loi hyviä, ja sitä tietä

on tullut kaikki tuo sota ja murhan himo eläinkuntaan.

-- Paljon mahdollista... Mutta sittekin minusta tuntuu, että on Jumalan

syytä siihen että ihmiset ovat langenneet syntiin.

-- Nyt et ole viisaampi Aatamia, keskeytti Sanna... Jumala kun tuli

nuhtelemaan kielletyn puun syönnistä, niin Aatami syytti Eevaa ja Eeva

syytti käärmettä.

-- Nyt te olette minun kokonaan kiertäneet, virkkoi Aaro naurahtaen ja

katseli Sannaa ja Vannia silmiin.

-- Sen olemme tehneet, paras että tunnustat, muistutti Vanni. Ja nythän

sinä jo uskot, että Kausalan salissa Tapanin iltana ei kielletty puu

olisi kauvan säilynyt terveenä.

-- Sitä en kuitenkaan usko.

-- Mutta onhan siellä kai tehty jotain muuta semmoista, jonka Jumala on

kieltänyt, virkkoi Sanna, kuten tanssia ja muuta senlaista.

-- Ja sinä Aaro olit ensimäinen, muistutti Vanni ivaten. Söit kun

söitkin kielletyn omenan.

-- Minä vaikenen.

-- Sehän on parasta sinulle, veli kulta, sillä työläs on potkia

tutkainta vastaan, jatkoi Vanni ja kasvoissa näkyi lystikäs voiton ilo.

Aaro heittäytyi äänettömäksi, mutta tuokion perästä jatkoi:

-- Olihan siellä Kausalassa kumminkin jotakin hyvää. Tässä matoisessa

maailmassa kaikkihan on pahalla sekoitettua, mutta kaikkialla kuitenkin

pahan seassa vilahtelee hyvääkin. Luulempa että myönnät Vanni kumminkin

niin olleen Kausalassakin.

-- En voi sanoa... Tyhjänä, kopisevan tyhjänä saavuin kotiin, vakuutti

yhä Vanni.

Aaro ei jatkanut, hämmenteli vaan pienellä lusikalla teevesilasiaan,

tunnusteli sitä joko on jäähtynyt juotavaksi, ja kun näki, että Vanni

ja Sannakin ottivat lasinsa juodakseen, niin otti hänkin, tuntui ihan

kuin sääntö pakottaisi juomaan yhtä aikaa. Mutta Sanna kuitenkin laski

ensimmäiseksi tyhjän lasinsa pöydälle ja kun näki Aaron olevan niin

miettimistuulella ja näki selvään, että hän hakee taas omituista

ainettaan keskustelun perusteeksi, niin varsin haihduttaakseen häntä

siitä aineestaan, lausui Sanna hyvin asiallisella painolla:

-- En ole elämän kuva kenellekään, mutta kummallista on nähdä kun

nykyinen nuoriso on joutunut tuon muotikilpailun orjaksi. Ne ovat,

sanon minä, täydellisiä orjia... jos missään niin niissä huvipukineissa

sen orjuuden selvimmin näkee.

-- Sinä puhut nyt kuten ikivanhat ihmiset, tarttui Sannan sanaan

Aaro. Tuntuu ihan siltä kuin sen koko lauseen olisit lainannut

yhdeksänkymmenen vanhalta mummolta, mutta, minä vastaan siihen nuorten

tavalla. Ei ole tästä muotihulluudesta syyttäminen nykyistä nuorisoa.

Se on ajan virta, joka on hukuttanut koko maailman. Ja sen mukana

täytyy mennä, ei auta tutkainta vastaan potkiminen, kuten äsken sanoit.

Ja kun sinäkin laitat samalla tavalla kuin muutkin, niin ei näytä

pahalta.

-- Sanoit vanhoilta ihmisiltä lainanneeni äskeisen lauseen, mutta meitä

käsketään kunnioittamaan isää ja äitiä.

-- Se on totta. Mutta isät ja äitit ovat olleet kynsin hampain kiinni

sen aikuisissa muodeissa, niin emme tässä suhteessa tarvitse totella

heitä.

-- Oli miten oli, niin liika on liikaa.

-- Ei mikään maailmassa voi olla vaa'alla punnittua.

Sanna arveli vielä sanoa, että kaikki voi olla Jumalan sanan vaa'alla

punnittua, mutta kun tiesi ettei itsekään ollut tarkoin sitä vaakaa

käyttänyt, niin oli vaikea esittää toisellekin. Jättäytyi äänettömäksi,

oli kumartuvinaan katselemaan raamatun lehtiä, mutta ei hän siitä

mitään nähnyt, sillä mieli hapuili muualla.

Aaro näki Sannan syventyvän johonkin muuhun ja pelkäsi hieman

loukanneensa Sannaa, niin tekeytyi herttaiseksi ja hyvittääkseen Sannaa

lämpymällä tavalla, virkkoi:

-- Eikös niin, Sanna, että minäkin olen oikeassa?

-- Yksi luulee olevansa oikeassa siten, toinen täten, kuului Sannan

suusta vastaus.

-- Mutta omaa vakaumustaan ei voi kukaan myödä tai vaihtaa toisen

vakaumukseen, jatkoi yhä Aaro. Semmoinen ihminenhän on aivan tuulen

heiluteltava.

-- Mutta mitä on silloin etua niistä yhteispyrinnöistä, niistä nuorison

kokouksista, kun ne eivät vaikuta vakaumusten sulattamiseksi? Ilmanhan

on mahdotonta päästä toisiaan lähestymään ja tulla ymmärtämään

toisiaan, muistutti Sanna vakavasti.

-- Sitä on sentään paljo, paljo, sangen paljo, jossa voi yhtyä silti,

jos tuonlaisissa sivuseikoissa kuin esim. jumaluuskäsitteissä ei

sopisikaan aivan yhteen. Sanalla sanoen: Jumalan kieltäjienkin kanssa

voi olla äärettömän paljon yhteistä.

-- Mitä esimerkiksi?

-- Ne voivat iloita yhdessä, ne voivat surra yhdessä, ne voivat

rakastaa toisiaan ja toisia kansanryhmiä yhdessä, ja kaikki mitä

jokapäiväiseen leipään kuuluu voi olla yhteistä.

-- Sinä puhut kuni keitetystä lampaan päästä, lisäsi Sanna. Miten

esimerkiksi voivat rakastaa toisiaan ne, jotka eivät sinun käsityksesi

mukaan ole saman Jumalan luomiakaan. Toisen heistä on luonut Jumala,

mutta toinen on tullut itsestään, luonnon kehittäessä jostakin

apinasta, niin miten heidän välillään rakkaudeksi sanottava yhteisyys

voi olla mahdollista?

-- Siten, että joka luulee olevansa Jumalan luoma voi olla luonnon

luoma, apinasta kehittynyt; joka luulee olevansa luonnon luoma voi olla

Jumalan luoma. Sitä väliä ei ole meille kukaan varmasti erottanut.

Mutta sitä paitsi Jumala, jos hän olisi luonutkin, ei ole meitä luonut

valmiiksi, vaan luonnon kehityksen alaisiksi ja sentähden me

tarvitsemme kehittyä käsikädessä. Ainoastaan siten voimme kehittyä

yhdeksi kansaksi, siitä emme pääse puuhun ei pitkään.

-- Onko sinullekin saman tekevä josko olet Jumalan luoma tai luonnon

voimain kehittämä, apinasta kehittynyt?

-- Juuri saman tekevä se on minulle ja muille, olemmepa tulleet

ihmiseksi mitä tietä tahaan, kunhan olemme hyviä ihmisiä, se on

pääasia.

-- Mutta ihmisen hyvyys jos ei ole Jumalasta kotoisin ja perustu

Jumalaan, niin se on vaan hetken kukka, joka kiusauksen helteessä

lakastuu ja kuoleentuu kokonaankin, sillä sen hyvyyden juuret

perustuvat epävarmaan maahan, jonka pohjalla ei hyvyyden juuret voi

mennä syvälle.

-- Mutta ihmisellä on mahdollisuus kehittyä yhtä hyvin hyvässä kuin

pahassakin.

-- Mutta ainoastaan Jumalassa kiinni pysyen, virkkoi Sanna varmasti.

Aaro tunsi nyt tarinan menevän liian vakavalle tolalle ja pelkäsi

jossain määrin Sannan näistä kiistelyistä loukkautuvan tai kyllästyvän,

niin heittäytyi äänettömäksi ja päästäkseen toiselle tolalle kääntyi

Vanniin ja hymyillen virkkoi:

-- Sanoppa Vanni oikein todella mitä sinä pidit niistä Tapanin illan

kekkereistä.

-- En mitään, en sanalla sanoen mitään, virkkoi Vanni päätään

punaltaen, olin vaan kuni peruna piimävellissä tai väärä raha oikeitten

rahojen joukossa.

-- Se nyt ei ole ensinkään totta. Sinähän sait niin paljon ystävyyttä

osaksesi, ettei sinun vertaistasi ollut monta koko joukossa, senhän

näin silmilläni.

-- Ystävyyttä! Suurta teeskentelyä vaan.

Aaro punalteli päätään, oli olevinaan kummissaan Vannin sanasta. Sitten

rykäsi, puistalti taas päätään, oli katselevinaan Vanniin oikein

tutkivasti ja virkkoi:

-- Täytyy sanoa että senlaiseksi sitä juuri kasvaa ihminen ollessaan

erillään muista, että ei voi toisesta luulla mitään muuta kuin paljasta

pahaa. Siellä ei ollut vähintäkään teeskentelyä, Ei mitään muuta kuin

avonaista yhdenvertaisuutta ja lämmintä ystävyyttä toisilleen.

Vanni naurahti, mutta tekeytyi totiseksi taas ja lisäsi:

-- No jo sinä olet ihan päihtynyt siitä rekiretken lystistä kun et

muusta saata puhuakaan kuin siitä. Jos tietäisit minkälaista ivaa sait

osaksesi kun tanssiessasi langetit ja lankesit itse mukana sen Pyyrysen

Tiltan kanssa, niin et maar sanoisi puhtaaksi ystävyydeksi. Totinen

ystävyys peittää toisen viat eikä asetu sepittämään minkäänmoisia

irvikuvia.

-- Mitä siitä sitten sepitettiin?

-- En ole juoruämmä enkä paljon puutu.

Aaro tyrmistyi kun muisti, että juuri hänen syynsä oli sen tytön

lankeamiseen. Hän hurjuudessaan vei sitä Tiltaa ihan lennossa, ja

sitten ajattelemattomuudessa polki jalalle ja silloin silmänräpäyksessä

meni tyttö kuni auskari ylen kuppuraisiaan. Tunsi sääliä tyttöä kohti;

josko todellakin viitsivät virnistellä, niin on ihan anteeksiantamaton

teko.

Aaro tätä ajatellessaan tuli ihan mykäksi, että Sannan tuli sääli

Aaroa, niin alotti puheen siltä kannalta, joten tiesi haihtuvan sen

nykyisen ajatuksen ja kysyi.

-- Joko sinä nyt mihin asti olet kerinnyt sitä lakitiedettäsi lukea?

-- Olenhan minä jo lukenut. Ensi kesänä toivon saavani suorittaa

oikeustutkinnon.

-- Oikeustutkinnon! Joko todellakin niin kaukana?

-- Johan toki on aikakin. Neljäs vuosi on jo kulumassa, kun olen

yhtämittaa lukea jyrännyt sitä samaa ja samaa lakitiedettä.

-- Neljä vuottako todellakin siitä kuin tulit ylioppilaaksi?

-- Keväällä toukokuun kahdeskymmenes päivä täyttyy neljä.

-- Siinä se aika kuluu, on mennyt se aika kuin unissa, on kuni eilinen

päivä... Mutta sinustahan kohta tulee tuomari.

-- Niin tietopuolelta, mutta ei ansiolta. Sitä saa kymmeniä vuosia

vielä ajelehtia kuin kalamiehen koira rannoilla ennenkuin sitä on

minkäänlaisen tuomarin paikan saamisesta toivoa.

-- Miten se niin on?

-- Niitä on aina vanhempia oikeustutkinnon suorittaneita, niin ne

pääsevät virkoihin, edelliset aina edellä kuni myllyssä.

-- Mutta sitten ne ovat herroja.

-- On ne sitten herroja, että pois tieltä vaan.

-- Samanlainenko sinustakin tulee kun joudut tuomariksi?

-- Samanlainen, juuri samanlainen, ei parempi eikä pahempi, mukautti

Aaro naurahtaen.

Aaro näki, että Sanna on nyt hyvällä tuulella, niin tunsi olevan

parhaan ajan lopettaa keskustelut, ettei Sanna enää paheneisi. Hyppäsi

etuhuoneen ikkunasta katsomaan vieläkö on tuisku, mutta samassa

huudahti:

-- Tuisku on laannut. Ilma tähessä kuin helmessä.

Sen sanottuaan alkoi hankkiutua pois, tarjosi kätensä hyvästiksi, pyysi

sanakiistaansa anteeksi ja lähti ulos. Vanni kuitenkin otti käteensä

suuren lampun ja saattoi rappusille, jonne Sannakin seurasi mukana.

Aaro vielä kartanolla kumartaen pyysi kerran anteeksi sanakiistaansa ja

hyvää yötä toivottaen pakeni portista ulos ja katosi pimeään

talviyöhön. Ainoastaan raikkaat askeleet kuuluivat tuiskun huuhtomalta

katukäytävältä, kunnes ne kokonaan kauteni kuulumattomiin. Silloin

Vanni ja Sanna palasivat lamppuineen kamariinsa ja istuivat pöytänsä

luokse lamppunsa vaiheelle. Sanna varasi päänsä käsiinsä ja mieli

tuntui pahalta. Hän tunsi syvää kaihoa siitä kuin kuuli, että Aaro oli

taipuvainen Jumalan kieltämiseen, josta hän aina oli toivonut Jumalaa

pelkäävää tuomaria, hartaan uskovaisen äitin kelpo pojasta. Tätä

ikävyyttään hän ei kuitenkaan ilmaissut Vannille. Tuntui vaan hyvälle

kun Vanni ei ollut ihastunut siihen rekiretkeen, jonka hän nyt kuuli

aivan tarkkaan Vannin ja Aaron keskinäisistä puheista. Ja oli jo nähnyt

Vannin luonnostakin.