XIV.

Iloisena ja keveällä mielin nyt Vanni liikkui vaatteen silityspöytänsä

vaiheella. Pellavan kellahtavat kumaltelevat tukat kahtena suurena

palmikkona leiskuivat hartioilla, joitten latvat punasella

silkkinauhalla oli sidottu yhteen ja muodostivat vyötäisiin asti

yltävän moniväriselle hohtavan palmikkolenkin.

Koti tuntui nyt kodille enemmän kuin koskaan ennen ja ihmeellinen maku

tuntui olevan sillä, ett'ei tullut päätöstä lähteä seminaariin taas

outoon ja tuntemattomaan keskuuteen.

Milloin Sanna ja Vanni vaan liikkuivat ulommas kartanonsa portista,

niin nähtiin he aina yhdessä ja oli Vannin rinnalla Sanna kuni vanha,

rosoinen kanto, josta Vanni oli aikanaan puhkeutunut vihantana vesana

ja kannon juurien kautta imemällä maasta kasvantavoimansa, kasvanut

suureksi vihannaksi puuksi, suuremmaksi monta vertaistaan ja

lehtevämmäksi ketään muita.

Ilmestyi paljon uusia tuttavia, jotka pyysivät käymään vieraisilla

kotonaan. Mutta paljoa niitä kutsuja Sanna ja Vanni hylkäsivät.

Puistossa, kadun pohjoisella puolen aivan kadun vierellä oli tuuhea

metsä; se oli ainoa paikka, jossa he enimmin hupikävelyillä käydessään

viihtyivät. Mutta siellä ei koskaan saaneet he olla kahden, vaan aina

siellä oli yksi tai toinen, joka jonkin tekosyyn nojalla tukkeutui

seuraan. Ja kaikilta puolilta näytti siltä, että he enemmän ja enemmän

tulevat yhteiskunnassa huomatuiksi ja että se tuli itsestään, noin vaan

ajan virran mukana, ilman heidän sitä vähintäkään takaa-ajamatta.

Oli joulukuu jo käsissä. Talvi oli luonnossa, kaikki kansa liikkui

turkki päällä ja rahtimiehetkin huopasaappaissaan nähtiin kuuraisina

kävellä kurkkasevan rekikuormainsa mukana kiriseväin jalasten jälkeä.

Rannan puutkin ryhöttivät valkoisessa kuurassa ja järvissä jäät

halkeilivat, että lakkaamaton mourina kuului kuni ukkosen jyrinä ja

tuntui, kuni luonnon voimat olisivat kokonaan liikkeessä. Nyt olivat

jäät järvissä tulleet ennen joulua kantaviksi, lujemmiksi kuin ennen

kaukaan aikaan, eikä lunta ollut jäillä ensinkään, ainoastaan kuuraa,

että siellä liikkuminen oli parempi kuin aivan kierällä jäällä.

Kaupungin nuoriso puuhasi suurta rekiretkeä Tapaninpäiväksi, niin

suurta, ettei koskaan ennen ollut sellaista ollut, ja siitä ei saanut

jäädä ketään siihen ikäluokkaan kuuluvia pois. Matkan suunta oli jo

päätetty kahden peninkulman päähän Kausalan hoviin, suuren Niepingin

selän toisella rannalla. Useilla pojilla oli jo neitonen tiedossa

rekitoveriksi, mutta kenellä ei vielä ollut, ne kävivät pyytämässä

Vannia. Mutta kun ei kukaan tahtonut Sannaa, niin Vanniltakin saivat

rukkaset. Mutta Sannan setän poika Ketolan Aaro oli ylpeä. Hän ei

huolinut niistä, jotka mielellään olisivat lähteneet, ja niitä, joita

hän tavotteli, ei hän saanut, ne oli jo vienyt toinen. Sentähden oli

nyt Aaro jouluiltana vielä ilman ja tuli pyytämään Vannia, selittäen

miten tällä rekiretkellä on lavea kansallinen tarkoitus, miten

esimerkiksi kaikki kursailemiset, kaikki teidittelemiset kaikkien

väliltä jäävät pois, että koko matkue on yksiä sisaria ja veljiä; ja

miten suuri askel tämä on ruotsalaisuuden voittamiseksi, sillä siellä

kaikki puheet ja laulut pitää käydä suomeksi, yksin vaan suomeksi, ei

miksikään muuksi. Ja sanalla sanoen: ei mitään arvoastetta saa olla

yhden eikä toisen välillä, vaan kaikki, juuri kaikki ihan kuni yhden

emon kantamia.

Tämä tuntui sangen luonnolliselta Vannistakin, mutta kun kuuli, että

Aaro ei tahtonut Sannaa, ja tiesi, että sopimatonta olisi heitä kahta

sovittaa yhteen rekeenkään eikä suinkaan kyytimieskään heitä ottaisi,

niin Vannin povessa jylähti oudosti, kasvot vaalenivat ja koko homma

tuntui masentavalta. Katseli vaan pienessä joulukuusessa palavia

kyntteliä, silmäili sen joulukuusen valaisemaa pientä kamaria, joka nyt

enemmän kuin useinkaan muulloin näytti hymyilevän rauhasta ja

tyytymyksestä. Tätä hän silmäili ja odotti, mitä Sanna virkkaisi

vastaukseksi Aaron puheeseen. Sanna ei kuitenkaan puhunut mitään, niin

Vannin ruumis hetkahti kieltävän näköisesti ja kuului ynseästi

murahtava sana:

-- En suinkaan minä yksin lähde.

-- Ei, ei, eipä suinkaan yksin, kiirehti Aaro sanomaan. Tarkoitukseni

on, että tulisit minulle rekitoveriksi.

-- Niinapa niin, mutta minä tarkoitan Sannaa.

-- Sannaa, huudahti Aaro, eikä ollut ymmärtävinään Vannin mieltä.

Tämähän on nuorten, meidän ikäisten hupiretki; eikä oikeastaan sen

ikäisten kuin Sanna on. Vai mitä Sanna?

-- Niinipä niin. En suinkaan minä lähtisikään, kuului Sannan suusta

tyyni vakuutus.

Tästä sai Aaro taas uutta lisäkettä esitysinnolleen, kääntyi Sannaan ja

jatkoi:

-- Mutta Vannia et suinkaan kieltäne. Olisihan ihan kuivaa

järjettömyyttä, jos Vannia estäisit... Vanni, joka ei koskaan ole

senlaisissa ollut, niin tämä jos mikään on hänelle erinomaista.

Senlainen on joskus omiaan virkistämään sekä sielua että ruumista.

Siellä jos missään haihtuu kodin ahdasmielisyys ja ikäänkuin puhdistuu

ihminen kodin jokapäiväisyyden tomusta, näköpiiri laajenee ja avautuu

ulommas kodin yksinkertaisuudesta.

-- Kodin yksinkertaisuudesta, keskeytti Sanna. En ymmärrä, miten

senlainen puhdistaminen olisi tarpeellista. En sano sillä, että

tahtoisin kieltää Vannia menemästä, vaan kuitenkin tuntuu se oudolta,

kun nuoret ihmiset, jotka eivät ole vielä elämän pitkästä läksystä

yhtään värssyä oppineet, puhuvat jo kodin epäpuhtaudesta, sen tomuista,

sen yksinkertaisuudesta ja sitä vastaavasta puhtaudesta, vapaudesta ja

sen tuntemattoman avaruuden näkymättömästä voimasta, josta ei ole

heillä itselläänkään muuta kuin paljaita haaveiluja.

-- Sinä Sanna olet yhtä herkkä kuin kaikki muutkin ihmiset närkästymään

jostakin sanasta, vaikka eivät tarkoin tiedä sen merkitystäkään, jatkoi

Aaro totisesti... Kodin yksinkertaisuus sanaan sisältyy pahaa ja

hyvää... Pahaa en kuitenkaan tarkoittanut. Koti olkoon vaikka

loistavin, täydellisin ja monipuolisin koko maailmassa, mutta siltä on

se verrattuna tuhansiin muihin koteihin ja kaikkiin niihin asukkaihin

yksinkertainen. Mutta kodilla kuitenkin, olkoon se kuinka pieni

tahansa, on ja pitääkin olla se viehätysvoima, että sitä ei vaihda

mihinkään. Eikä rekiretkemmekään tarkoitus ole halventaa kodin arvoa,

vaan päinvastoin puhdistaa sen kunniaa ja tulla tuntemaan muitakin

ihmisiä eikä vaan itseään.

Sanna ymmärsi nyt erehtyneensä Aaron suhteen. Tunsi, että rekiretken

tarkoitus on vaan paljasta hyvää, ja hyvää hän ei tahtonut Vannilta

kieltää, niin tekeytyi ystävälliseksi ja virkkoi:

-- Kuten jo äsken sanoin, en tahdo Vannia kieltää lähtemästä, mutta

ainoastaan sinun kanssasi, kun sinä olet sukulaiseni.

Tuossa sanassa "ainoastaan sinun kanssasi", kuului suuren luottamuksen

kaiku Aaroon, jonka kasvot leimahtivat virkeiksi ja iloisesti, hän

huudahti:

-- Silloimpa me lähdemme. Eikös niin, Vanni, ihan tuohon käteen.

-- No, olkoon menneeksi, virkkoi Vanni kättään ojentaissa, mutta arka

punastus näkyi Vannin kasvoissa ja kysyvän silmäyksen vilkasi Sannaan,

että mitä Sanna tästä kumminkin näyttäisi pitävän.

Vanni tuli nyt aivan tyyneksi, ei edes kuullut Aaron ja Sannan

keskusteluja illan kuluessa. Rekiretken suuremmoisuus tuntui aivan

selittämättömältä ja tyrmistytti se aivan siihen paikkaan. Sellaiseen

suureen joukkoon meneminen tuntui aivan tukehduttavalta, mutta toiselta

puolen tuntui vahingolta jäädä pois nyt, kun Sannakin niin mielellään

lupasi, ja turvallisuus Aaroon tuntui kasvavan yhä enemmin, koskapa

Sannakin sanoi lupaavansa hänet ainoastaan Aaron matkaan... "Ainoastaan

Aaron kanssa" johtui Vannin mieleen ja Aaron kuva iskettäytyi selvemmin

hänen sieluunsa, kun hän ajatteli joukon suuruutta Kausalan hovissa,

johon näki hukkuvansa kuni kärpänen mereen, ellei olisi Aaroa, josta

pitäisi kiinni... Ainoastaan Aarosta pitäisi hän kiinni.

Puistojen ympäröimältä Ruhtinaantorilta oli kaikkien määrä lähteä

yhdessä jonossa ensin kaupungin halki Niepingin selän rantaan ja sitten

jäälle tultua rinnakkaisena matkalintujen tapaisena raitona halki selän

Kausalaan.

Lähtötunti oli joutunut. Kahdessa pitkässä rivissä jonottivat lähtijät.

Kaupungin pulskin ajuri istui nyt Vannin ja Aaron reen ketaroilla, ja

joukon komein hevonen komeimmissa tamineissa seisoi edessä kuni

tuomittu, odottaen lähtöä. Mutta kohta oikasi eellimäinen pari

matkalle, niin silloin ikäänkuin säikähdyksestä remahtivat hevosten

helyt ja jokahinen kaplas oli heti liikkeessä.

Ei yksikään silmä, ei vanha eikä nuori nyt tahtonut jäädä näkemättä

tätä matkuetta, ja suuri oli katsojakansan paljous katuvierillä. Matkue

antoi hevosten mennä hiljaista lönkkäjuoksua kahtena rinnakkaisena

jonona alas rantaan, ettei ketään sortuisi matkueen jalkoihin. Mutta

kellot ja kulkuset hevosten verkalleen juostessa remisivät sitä

hurjemmin ja synnyttivät valtaisen räikinän, johon hukkui koko

kaupunki.

Rantaan tultua levisi matkue siten, että jonojen eellimäiset jäivät

raidon keskimäisiksi ja jälkimäiset tulivat raidon päihin. Siten ne

valtaisena kaarena ojentavat matkansa halki Niepingin selkää Murjun

saaren etelä- ja suuren Väinönsaaren pohjoispuolitse aina Kausalan

hovin siintävää rantaa kohti. Ja tuokion perästä näkyi matkue hienona

vyönä kuni syksyiltana lännen rantaa kohti vaipuva joutsenraito.

Kaukaiset vuoret vaan himisivät vastaukseksi sille tuskin kuuluvalle

kellojen pauhulle, mikä matkueesta levisi tyyneen pakkasen kirteään

talvi-ilmaan. Rekiretken paluumatkalla kyytimiesten hevoset juosta

helkuttelivat melkeen kuni tahdin jälkeen, joten taas matka vieri, tie

lyheni. Mutta ei kukaan joutanut kajoamaan siihen yksitoikkoiseen

kellojen hölkkinään eikä matkan tasaiseen lyhenemiseen. Mieli oli

kaikilla täysi äsköisestä hurakasta Kausalassa ja kelkkein mielin

puhelivat rekitoverukset keskenään.

Vanni oli kuitenkin tyyni ja itseensä uponneen näköinen. Mieli tuntui

oudolta ja pahalta, ei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli.

Tämän huomasi Aaro jo matkan alussa, niin kääntyi Vanniin ja ennenkun

kerkesi ajatellakaan, viskasi vasemman kätensä Vannin hartiain taakse

ja iloisesti huudahti:

-- Sinä, Vanniseni... Mitäs nyt sanot? Eikös se ollut jotakin

erinomaista, kuten jo edeltä sanoin, vai mitä?

-- En sano mitään, kuului Vannin tyyni vastaus.

-- Sinä voit sanoa, mutta et tahdo, jatkoi Aaro. Senlainen hetki ei

mene nuoren sielusta niin läpi, ettei siitä voisi sanoa sitä tai

tätä... Me olemme nuoria, me tarvitsemme elää, me tarvitsemme aina

silloin tällöin raitista elonilmaa keuhkoihimme ja jos mikään, niin

tämä se juuri on sitä.

Nuo viimeiset sanansa Aaro oikeen innoissaan huudahti, siten enemmän

vaikuttaakseen Vanniin, mutta Vanni ei virkkanut mitään. Mieli tuntui

vaan syventyvän syvempään alakuloisuuteen. Aaron käsikin hänen

hartioittensa takana, vaikkapa se olikin hermotonna, tuntui kuin

kahlehtivan, jonka tähden kyytimiehenkin silmä silloin tällöin pyrki

turkin kauluksen raosta tirkistämään rekiperään, etenkin kun hänen

korvaansa pisti somasti äskeinen Aaron sana "Vannini."

Aaro kun näki, ettei tätä tietä Vanni antautunut keskusteluihin, niin

tekeytyi vakavaksi ja alotti toiseen tapaan.

-- Ihmisluonteita on monenlaisia. Niitä on sangen monenlaisia. Joku

niistä ei viihdy missään, niinkuin yksinäisyydessä ja nauttii

ainoastaan työstään. Toinen nauttii työttömyydestä, ja vaihtelevasta

ajanvietosta. Joku nauttii erittäin nähdessään iloisia seuroja. Toinen

nauttii saadessaan itse iloita seurassa. Mutta minä nautin ainoastaan

suuresta humusta, juuri senlaisesta kuin tänä iltana oli Kausalassa...

Sanoppas, Vanni, mistä sinä oikeen nautit?

-- En mistään, murahti Vanni lyhyesti. Hän arveli sanoa, että minä

nautin ainoastaan työstäni ja tiedän silloin olevani hyödyllisin

ihminen maailmassa, vaan kun tiesi, että tämä lisäisi vaan puheluintoa

Aarolle, joka ei nyt tuntunut häntä huvittavan, niin ei sanonut

sitäkään.

Aaro näki, että Vanni on nyt sillä tuulella, ettei tahdo antautua

suurempaan ajatusten vaihtoon, mutta hänen sentähden mykäksi jäämisensä

tuntui aivan sopimattomalta, niin vei taas puhetta toisaalle

koetteeksi, löytäisikö sieltä sitä, mihin Vanni tarttuisi.

-- Tuo tähti tuolla, alkoi Aaro, tuo suuri tähti juuri tuolla, näetkö,

mihin sormeni osottaa, tuo juuri tuolla, joka niin puhtaan näköisesti

rapistelee silmiään, on suurempi tätä meidän maapalloamme, ja samalla

tavalla monet noista muistakin tähdistä ovat tätä maapalloa suurempia

ja kaikki ovat tulleet tyhjästä, saaneet alkunsa avaruudessa lentävistä

tomuhiukkasista. Sitä tomua on joutunut ensin kokoon tuommoinen, juuri

tuommoinen kahden nyrkin kokoinen mukula. Se on ruvennut pyörimään

avaruudessa ja kokoamaan lisää tomua, joten miljoonissa vuosissa ovat

kasvaneet siksi mitä ne nyt ovat. Luonto on sitten synnyttänyt

senlaisia asukkaita ja eläimiä, mitkä sopivat mihinkin ilmanalaan.

Siitä, minkälaisia asukkaita missäkin taivaankappaleessa luullaan

olevan, kertoi Aaro ihan syventyneenä niihin, mutta Vanni kun ei

näkynyt käsittävän sitä, niin palasi hän tähän maapalloon ja kertoili

tämän kehittymisestä, sen maan-alaisen tulen syntymisestä, sen

vaikutuksesta maanpinnan muodostumiseen, sen vaikutuksesta kasvikuntaan

ja vieläpä ihmisiinkin.

Mutta matka loppui eikä Aaro saanut Vannia toivotulle puhetuulelle,

niin tunsi jäävänsä ikään kuni vieraaksi rotutoveristaan. Ja tuntui

Aaron mielestä koko rekiretki aivan arvottomalta ja makunsa

menettäneeltä. Sitä hän ei kuitenkaan ilmoittanut, pysyi vaan nauttivan

näköisenä loppuun asti.

Vanni oli kaikkeen tähän ikään kuni humaltunut. Ainoastaan kellojen

yksitoikkoinen reminä virtasi läpi päästä; samaa tietä kulki Aaron

puhekin eikä siitäkään jäänyt enempää kuin tiukujenkaan soitosta. Mutta

kun päästiin kaupungin rantaan ja kaupungin rakennukset helisivät

vastakaikua kellojen räikinään, niin Vanni heräsi kuni unestaan ja

iloisesti huudahti:

-- Ai, kuinka somalta kuuluu tuo vastakaiku. Ai, ai, kuinka somalta. Se

on kuni kotoista puhetta, ihan kuni äiti kotona iloissaan huutaisi,

nähdessään lastensa tulevan kotiin.

Aaro ajatteli sanoa, että senlaiseksi se juuri tulee ihminen, aina

pysyessään kolona, ettei viihdytä mikään muu kuin koti, mutta näki

matkan loppuvan kesken ettei kerkeäisi siitä tarpeeksi asti puhua, niin

jätti toistaiseksi ja mukautteli vaan Vannin ihailemisiin.

Aaro tahtoi kyytimiehensä kyyditsemään heitä Vannin kotiin ja

seisotettiin Vannin porrasten edessä. Mutta Sanna, kun ei tullut

vastaan ottamaan, niin Vanni ei käskenyt Aaroa sisälle, tarjosi vaan

kättä ja kiitteli lämpimästi hyvästä toveruudesta.

Aaro luuli Vannin hyvästijätössä kuulevansa jotakin syvempää ystävyyden

ilmausta, niin puristi Vannin käden kauvaksi käteensä ikäänkuin

pantiksi siitä, että saa Vannin tunnustamaan oliko rekiretki

miellyttävä vai ei.

Vanni pysyi vaan herttaisena ja iloisena, kiitteli yhä Aaroa kaikesta

hyvästä, pyysi anteeksi sen, ettei viitsi käskeä huoneeseen kun Sanna

nukkuu. Melkein kuni riistämällä irrotti kätensä Aaron kädestä ja alkoi

matkasaali vasemmalla käsivarrellansa kiivetä portaitaan ylös.

Aarokin, hyvää yötä sanottuaan, lähti astua vihmomaan kotiinsa, ja

erottua niin muhkeasta olennosta kuin Vannista, tuntui mieli tyhjältä.

Ei mitään muuta ollut jäljellä siitä äsköisestä rekiretkestä kuin se

hämärä ystävyyden koitto, joka Vannin syvimmästä oli häämöttävinään

hänen hyvästijätellessään.

Vannin mieli pysyi katkeamatta siinä rekiretkessä, mutta vaikka hän

sitä myötäänsä ajatteli ja koki sulattaa elämään, niin sen sisällöstä,

sen tuloksista ei tullut mitään selvää, Alituistaan näkyi silmissä ne

tuttavain ihmisten innokkaat kuvat, mutta ne näyttivät vaan tuulta

hapuilevan ja riippuvan kiinni vaan luonnottomissa tähtien

tavottelemisissa, kuten Aaron matkatarinatkin. Vanni olisi tahtonut

puhua Sannankin kanssa tästä, mutta ei osannut ja sitä pahemmalta se

vaan tuntui. Vanni sai halun lukea raamattua ja tunsikin viihtyvänsä

siitä enemmän kuin koskaan ennen.

Sannakin huomasi nyt Vannin käytöksestä, että rekiretkellä oli ollut

jotakin, joka ei ole Vannia miellyttänyt, ja tuntui se hänestä hyvältä.

Ajatteli kysellä rekiretken menoista, mutta varsin näyttääkseen, että

hän ei perusta mitään senlaisista lystipaikoista, ei kysellyt mitään,

mietti vaan että tuleepa se aikaa voittaen itsestäänkin tiedoksi.