XIII.

Siihen he nyt seisahtivat ja kääntyivät jälkeenpäin katsomaan matalan

lankkuaidan ylitse näkyvää uhkeaa puistoa, joka siinä toisella puolen

katua täysilehtisenä kuhotti ja hiljalleen huokailla tuhaili illan

tuulen hienoille henkäilyille. Ei siitäkään silmänsä mitään keksinyt,

ja mielet tuntuivat tyhjiltä, tuntui kuin ei mitään kotiin tuotavaa

olisi mukana eikä missään olisi mitään saatavaa, ja tyhjänä kotiin

meneminen tuntui pelottavalta. Seisoivat siinä kuitenkin hetken ja

tavan vuoksi katselivat ryöheisiä oksiaan heiluttelevaan puistoon, niin

Vannin silmät yhtäkkiä virkistyivät, näkyi kuuntelevan ja tuokion

perästä virkkoi:

-- Itään kai menee tuuli, kun karusellin posetiivin soitto kuuluu

rantatorilta niin selvään.

-- Todellakin... En ole huomannut sen ääntä koko iltana, vastakohan se

pantiin käymään, virkkoi Sanna ja nosti hänkin lyhytkaulaisen päänsä

pystympään.

-- Mutta jos lähdettäisiin sinne katsomaan sitä, kun ei muukaan tänä

iltana miellytä, virkkoi Vanni ja silmät vilkkuivat virkeästi. Sanna

otti rintataskustaan pienen kultakuorisen kellonsa, katsoi siihen ja

virkkoi:

-- Mutta nyt on myöhä, kello on yli puoli kymmenen. Emme lähde nyt

enää.

-- No emme lähde sitten, mukautti Vanni ja alkoi kiivetä portaita ylös.

Mutta huoneeseen tultuaan aukasi sen puoleisen akkunan, josta soitto

kuului ja istui sen akkunan pieleen sohvalle. Auki oleva akkunan

puolisko kuurtosi posetiivin ääntä siihen, että kuului paljon selvemmin

kuin sinne ulos. Ja vaikka se niinkin yksitoikkoista oli, niin oli se

kuitenkin soittoa ja Vannin mielestä tyhjää parempi ja tuntui ylentävän

mieltä.

Sannankin mieleen sen kuuleminen vaikutti virkistävästi, vaan Sanna ei

tahtonut sitä ilmaista, sillä hän aina halveksi karusellilaitosta.

Alkoi laittaa vuodettaan ja kiirehti nukkumaan, mutta siihen vuoteelle

se väkistenkin tunkeutui soitto ja esti nukkumisen siksi, kunnes

Vannikin kyllästyi ja pani kiinni akkunan.

Vannikin rupesi valmistautumaan nukkumaan, vaan siinä toimiessaan

virkkoi:

-- Pitäisipä todellakin ruveta nukkumaan ja nukkua oikeen kissan unet

ja koiran unet, että selviäisi elämä... Minä tänä päivänä olen elänyt

kuni tainnoksissa. En ole voinut ajatella mitään, en muistaa mitään, en

rakastaa mitään, en vihata mitään, en viihtyä mistään, kuin ainoastaan

nyt tuosta posetiivin soitosta, josta minä ikäni olen kaikkein vähimmän

pitänyt.

Sannan koko ruumis nytkähti vuoteella ja ennen kun Vanni kerkesi

lopettaa puheensa, virkkoi Sannakin:

-- Minä myöskin olen tänä päivänä elänyt kuni muitten maailmassa, jossa

ei minulla olisi tehtävää mitään. Ja tässä äsken palatessa kotiin olin

hämmentynyt, etten tiennyt elänkö minä ensinkään. Ja heräsin kuin

yölepakko illan pimetessä tuossa porrasten edessä siitä, kun sinä

seisahdit ja nykäsit minua kädestä... Mutta mistä se todellakin

tuonlainen pimennys aina joskus tulee.

Vanni ajatteli sanoa, mutta keskeytti sanansa kielelleen ja mietti,

olisiko se juuri tänä hetkenä ensinkään sopiva. Ajattelemattaan istui

keinutuoliin, vaikka hänellä oli aikomus kiirehtiä nukkumaan ja tuokion

perästä hän hymähti ja virkkoi:

-- Lieneekö totta, mitä neiti Pajula viime kerran yhdessä ollessamme

puhui, että se ihminen, joka työskentelee yksinomaan vaan itselleen ja

kotonaan, muuttuu vähitellen senlaiseksi kuolleeksi kaluksi, joka ei

tiedä itsekään, onko hän kuollut vai elävä. Kotikin tulee hänelle niin

jokapäiväisen näköiseksi, ettei hän tunne ensinkään rakkautta

siihenkään ja eläminen siinä tuntuu alinomaa kärsimiseltä; jos hän sen

sijaan työskentelee isänmaan hyväksi, niin hänen työmaansa on silloin

kauvempana kodin rajotettua piiriä. Koti tuntuu nyt suloiselta

leposijalta, johon työstään väsyneenä poistuu kuni äitin helmaan, ja

koti saa nyt kodin arvon.

-- Höpsis! virkkoi Sanna ja puistalti päätään kylmäkiskoisesti. Minä

luulen ymmärtäväni, että sinä puhut tätä sen tähden kuin mielessäsi on

yhä se seminaariin aikomus.

-- En puhu minkään tähden, kerron vaan neiti Pajulan sanat, jotka nyt

mielestäni tuntuvat aivan tosilta.

-- Tunnusta pois, että sentähden puhuit... Olen aivan varma siitä, että

sentähden puhuit, sanoi Sanna melkeen tiuskaisten, kääntyi vuoteellaan

syrjälleen ja kasvoissa näkyi mielenkiihkeyden väreitä.

Vanni ei puhunut tähän mitään, painoi päänsä kätensä varaan, hiljalleen

liikutteli keinutuolia lattiaan varatulla jalallaan ja vasta pitkän

tuokion perästä virkkoi vakavasti:

-- Minun mielestäni ei tunnu mikään niin inhottavalta kuin

turhanpäiväiset ennakkoluulot.

-- Ei mitään ennakkoluuloja, keskeytti Sanna ja katseli kiinteästi

Vanniin.

Vannin kasvoille vierähti muutama kyynel.

-- Tuntuu hyvin pahalta, että sinulle tätä nykyä ei saa sanoa mitään

asiallisempaa, ulkopuolelta tämän kotoisen toiminnan... Olen vasta

kahdeksantoista vuoden vanha, ja tiedän hyvin, etten kykene mihinkään

tosivakaviin keskusteluihin. Mutta mieleni kuitenkin kaipaa jotakin

senlaista ja kun sinun kanssasi, johon on minulla suurin luottamus, ei

näy voivan syntyä mitään sentapaista, niin tämä tuntuu sangen

kuolettavalta. Ja kun sitä paitsi alkaa syntyä väliimme tuonlaisia

ennakkoluuloja, niin kohtaloni tulee hämärtymään joka päivä. Ja mieleni

pimenee kuni yö.

-- Tuntuu siltä kuin sinulla olisi halu asettua minun kanssani

riitelemään. Etkö tiedä, että...

-- Mitä että, kysyi Vanni, suusta sanaa katkasten. Sanna ei kuitenkaan

virkkanut, vaikka mielessä oli sanoa, että tämä koti on hänen, että

Vannilla ei ole mitään tekemistä. Vanni kuitenkin arvasi, mitä Sanna

tarkoitti siliä sanalla, ja karahti se aivan läpi ruumiin. Varsin

näyttääkseen, ettei hän tahdo siitä masentua, Vanni kuitenkin virkkoi

terävästi:

-- Sinä olet ihmeteltävän kummallinen nyt. Onko se sitten niin, että

minä en saa sinun kanssasi keskustella mistään muusta, kuin ainoastaan

mitä tässä kodin jokapäiväisyydessä tarvitaan ja siitäkin vaan: on, on,

ei, ei.

-- En viitsi kuunnella, tiuskasi Sanna, pyörähti vuoteellaan toisin

päin, painoi kasvonsa päänaluseen, varsin näyttääkseen kyllästymistään

Vannin puheeseen.

Vanni ei hiiskahtanutkaan mitään enää, mutta istui kauvan siinä

keinutuolissa, ja mietti sitä ja tätä. Se tuntui käyvän selväksi

mieleen, että ei kestäisi kuin yhden kerran Sannan sanoa, sen sanan

"etkö tiedä että tämä koti on hänen", ennenkun hän sen jättäisi. Ja

tuntui varmalta, että kyllä se sen huomenna jo sanookin, koska sillä on

se mielessä. Ja mieleen syntyi kysymys, missä hän huomen illalla

lieneekään... Syvää kiitollisuutta tunsi kuitenkin Sannaa kohtaan, että

Sanna oli hänelle tähän asti ollut se, mikä oli ollut.

Vuoteensa teki Vanni lattialle, kytjähti siihen, ja kauvan aikaa

hämmenti mieltä kysymys, mikä Sannan on tehnyt tuonlaiseksi. Hän oli

kyllä kauvan aikaa jo luullut näkevänsä Sannassa vanhain tyttöin

omituisia elämänkäsitteitä, mutta tämä nykyinen Sannan mielentila ei

siltä tuntunut, se paremmin tuntui kuni ulkoa tulleelta, mutta se ei

selvinnyt niistä. Tämän kaiken yli kuitenkin näkyi mieleen nuoren,

terveen tytön valoisa tulevaisuus, jonka viihdyttämänä nukkui kohta.

Sannan töhmeröinen mieli oli saanut siitä äsköisestä suuttumuksesta

virkistystä. Ajatuksilla oli nyt askartelemista sinne ja tänne, mutta

ne äsken Vannille lausumansa tyhmät sanat selvisivät mielessä sitä

pahemmiksi mitä enemmän ajatteli, ja pelko, että jos ei Vanni antaisi

niitä anteeksi, teki mielen kipeäksi.

Huomen aamuna nousi Vanni toimimaan askareihinsa hilpeänä kuin ei

mitään olisi mielessä, vaikka alituistaan povessa värähteli, milloin

hän saa kuulla sanan että "etkö tiedä että tämä koti ei ole hänen."

Mutta kamarista kuului Sannan ystävälliselle kajahtava ääni: Vanni

kuule!

-- Mitä nyt? tuli Vannin suusta sanat aukastessa kamarin ovea ja

iloisin kasvoin kiirehti kamariin.

Sanna tarttui syliksi Vanniin.

-- Olen ollut ihan kipeä koko yön siitä, kun olin illalla niin tyhmä

sinulle, Vanni, rakas... Annathan toki sen anteeksi.

-- Aivan mielelläni, kuiskasi Vanni ja heittäytyi sohvalle istumaan.

Sanna suuteli Vannia ja kiirehti Vannin viereen, hänkin istumaan ja

silmiin ilmaantui kyyneleet.

Vanni suuteli Sannaa ikäänkuin todisteeksi anteeksi annostaan ja arveli

sanoa, että elä ole lapsellinen, vaan hän tunsi povessaan voimakkaan

pukkauksen niin syvää rakkautta häneen, jommoista ei Sannassa luullut

koskaan huomanneensa, ja samassa tulvahti kyyneleet silmiin. Ja

ennenkun huomasikaan, kierti hän kätensä Sannan kaulaan ja suuteli taas

uudestaan Sannaa...

Pitkän hetken itkivät siinä sylikkäin mitään toisilleen virkkamatta. Ei

itsekään tienneet, minkätähden he niin paljon itkivät, mutta he vaan

itkivät ja tyhjentyvän tunsivat sydämmensä.

Viimein Vannin sydän tyhjeni kokonaan, niin otti nenäliinansa, pyyhki

sillä Sannan kasvoja ja herttaisesti hyvitteli:

-- Ei ikänäni ole ollut niin lysti itkeä kuin nyt. On lysti, että meitä

on vaan kaksi. Voimme iloita, voimme surra yhdessä kuni pienet lapset;

muu maailma ei siitä mitään tiedä. Ai, ai, kun tämä on sentään lystiä.

-- Vanni rakas, miten hyvä sinä olet, huudahti Sanna. En tiedä mitä

tekisin sinulle.

-- Et mitään tarvitse tehdä, sanoi Vanni naurahtaen. Se on tehty mitä

on tehty, saimme yhdessä itkeä, niin jouduimme puolta pikemmin

työstämme. Eikös niin, Sanna rakas.

Sannalta pääsi sydämmellinen nauru, niin Vanni kun näki, että

hän sai Sannan niin hyvälle tuulelle, jätti siihen ja kiirehti

työhuoneeseensa,.

Sanna oli tänä päivänä niin kummallinen. Hän ei ollut moniin vuosiin

tuntemat itseään niin läpitsensä iloiseksi kuin nyt ja työaskareissakin

ollessa olisi tahtonut olla niin liki Vannia, että joku kohta olisi

pitänyt aina olla kiinni Vannissa. Koko päivän rupatteli nyt Sanna

elämänsä tapauksista, muistonsa ensimäisistä päivistä lähtien, ja

somalle tuntui niitä lukea kuni ennen luetusta kirjasta. Somalle tuntui

Vannistakin nähdä Sannan niin avonaisena, kuin nyt oli.

Tänä iltapäivänä he eivät tunteneet halua mihinkään kävelylle, niin

istuivat neuleet käsissään tapansa mukaan sohvalleen. Mutta Sannan

mieli oli niin elävällä kannalla, ettei neulomisesta tullut kalua.

Keskeyttääkseen Vanninkin neulomista, että se paremmin malttaisi

kuunnella hänen puhettaan, otti Vannin käden helmaansa ja alkoi:

-- Tunnen tavattoman halun puhella, etten voi sitä olla tekemättä.

-- Hyvä ystäväni, kukas estäisi siitä? sanoi Vanni.

Sanna näkyi hieman ajattelevan ja jatkoi: Katsohan noita kadun toisella

puolen olevan puiston röyheitä puita. Niissä on elämäni kuva. Nuo

välissä seisovat pienet, vanhuuttaan jäkälöityneet rosoiset puut ovat

suojelleet ja tukeneet noita nykyisiä suuria puita, heidän hentoina

vesoina ollessaan. Mutta kun ovat saaneet latvansa viedä ylemmäs heitä,

niin levittävät nyt lehvänsä yli eivätkä muista, että he vanhemmilleen

tuottavat kärsimistä ja kuihtumista sillä, että lehvillään estävät

auringon paisteen. Ja tämän tekee Jumalan säätämä luonnon laki... Sama

on laita ihmiselämässäkin. Olin onnettomista onnettomin, kurja, kituva

lapsi kun jäin orvoksi isästä ja äidistä. Mutta Jumala siunasi hyviä

ihmisiä, jotka minua hoitivat, niitä kutsuin minä äitikseni... ja

hyvällä syyllä... Olin niille avomielinen kuni lapsi, rakastin niitä

kuni lapsi... Ja hyvällä syyllä... Mutta tulin kouluun, niin koulu

kasvatti vesan suureksi puuksi... Ja ennenkun tyttökoulun seitsemäs

luokka oli läpi, tunsin, että isänmaa on meidän ja sen kohtalo riippuu

meistä... yksin meistä... Silloin vanha, rosoinen puu ei näyttänyt

silmistä miltään... Tämmöiseksi kasvatti koulu, jonka häveten

tunnustan... Tiedän, että tämä kuva sopii sinullekin, niin tuntuu

hauskalta kertoa.

-- Aivan hyvin, Sanna rakas.

-- Kertomukseni ei kuitenkaan lopu tähän, muistutti Sanna. Luulet kai,

että silloin olin onnellinen kun aloin isäimmemaata ikäänkuin

kourissani puristella. Ei, ei... Se oli vaan sitä päivän tuulta, joka

ilta-auringon aletessa raukesi, tyyntyi ja jätti isänmaan laivan

soutimien varaan, vaikka kuinka olisi purjeita pönkittänyt. Näihin

utukuviin vaihtui se avonainen rakkaus, mikä minulla lapsena oli äitiin

ja äitin arvoisiin. Ja jätti aukon, joka ei mistään täyttynyt, katkasi

siteen, joka ei mihinkään liittynyt. Äiti, äiti... Mikä on sun

vertaisesi... Isäinmaa on meidän suuri äitimme, mutta sen rinta on niin

leveä, ettei mahdu syliini... Sen rakkautta reutoo monet lapset ja

voimakkaammat imevät sen rinnat kuiviin, että minua nuorinta ja

vaivaista tuskin hän tuntisi... Sen tähden rakastan tätä pientä kotia,

rakastan enemmän kuin mitään muuta. Tiedätkö, Vanni kultani,

minkätähden tätä paitsi Jumalaa rakastan enemmän kuin mitään muuta...

Sinun tähtesi. Tämän viimeisen sanansa sanoi Sanna kuiskaamalla, vaan

siinä kuului kuitenkin Hyvä totisuus ja järkähtämätön vakaumus.

-- Pelkään, että sinulla on hetken huimaus. Tuntuu liioitellulta.

-- Siitä ei puhetta... Tämän olen minä kärsimällä ostanut,

kärsimisillä, jonkamoisista kärsimisistä sinä, kulta Vannini, hento

kahdeksantoista vuotias tyttö heiskale, et tiedä mitään.

-- Kivessä on kipeä kun on toisessa. Silloin kun sinun olen nähnyt

kärsivän minun tähteni, olen kärsinyt yhtä paljon, tai enemmän sinun

tähtesi...

-- Voi, kuin sinä olet hyvä. Sinä olet niin hyvä... En tiedä mitä

sanoisin, lausui Vanni syvästi ja tarttui syliksi Sannaan.

-- Minä ymmärrän... Tyynny nyt, elä itke nyt enää niin kovin,

itkinnnehän aamulla jo itsemme tyhjäksi.

-- Elä kiellä, nyt...

-- Mutta ethän muista Jumalaa nyt kun minua ihmistä halailet niin

kovin.

-- Mutta Jumala sinut on minulle antanut. Ja älköön sinua ryöstäkö

pois.

-- Kyllä minä iso puu tahdon nyt lehvilläni peittää sinut vanhan puun,

mutta en tahdo estää auringon paistetta. En koskaan, en koskaan.

Noista Vannin sanoista: "En koskaan, en koskaan", kuului selvään, että

hän tarkoitti ei heittävänsä Sannaa, ja se lämmitti yhä enemmän Sannan

mieltä.

Kauvan aikaa vielä Vanni piteli Sannaa, sitä kyttyräselkäistä raukkaa

sylissään, kuni lasta, ja terävät luut tuntui käsiin sekä hartioista

että kokoon rytistyneestä rintakehästäkin, ja siihen nähden tuntui

mahdottomalta senlaisesta risukoosta löytää senlaista sydäntä, joka

omisti sen paljouden tunteen tulta kuin tämä. Mutta nyt tuntui siltä

kuin tauti olisi polttanut pois kaiken muun ja jättänyt asumaan

tunteekkaan ja rakastavan sielun ja määrännyt ne puhdistetut luut

palvelemaan ainoastaan niitä kahta, rakkautta ja tunnetta. Sillä hän ei

voinut nyt toisin olla.

Pitkän tuokion perästä palasi taas Sannaan vakavampia ajatuksia ja

ollessaan Vannin helmassa, sanoi hän herttaisesti: Sinä olet vaan

kahdeksantoista vanha.

-- Niin olen ja kyllä ymmärrän mitä tarkoitat.

-- Sanoppas, Vanni kulta.

-- Etten olisi päätösteni herra, Mutta minä olen.

-- Oletko todellakin ihminen nyt?

-- Olen kun olenkin, usko pois, että olen, että olenhan jo

kahdeksantoista vuoden vanha ja näin suuri tyttö. Kuka olisi

päätöstensä herra, ellen minä.

Viimeiset sanansa sanoi Vanni niin voimakkaalla painolla, että Sanna

tunsi niissä peruuttamattoman ajatuksen.

Tähän loppui nyt heiltä ne ihannekeskustelut, mutta Sanna oli yhäkin

iloa niin täysi, että kannattelemaan mieli. Otti kaappinsa laatikosta

paperia, kirjoitusneuvot ja asettui kirjoittamaan pyöreän pöytänsä

ääreen eikä koskaan ollut Vanni nähnyt Sannan roukkeloisia kasvoja niin

asiallisen näköisinä kuin nyt. Vannilla paloi mielessä tehdä leikkiä

Sannalle, saadakseen vähän hämmentymään sen totisuuden. Mutta kun vasta

äsken oli itsekkin juuri ensi kerran eläessään puhellut vakavista

asioista, niin pysyi hänkin vakavana. Piti lystinä kuitenkin katsoa

miten Sannan soppinen suu mutuili kirjoituksen mukaan ja vinot

korkeitten kulmain alla piilevät silmät terävästi tähtäilivät kynän

kärkeen. Mutta viimein hän nakkasi kynänsä punaiselle kirjoitusmatolle,

sytytti kynttelin, poltti lakkaa kirjoituksen alle ja painoi

sinetillään siihen oikein hartian väestä. Sitten luki vielä sen

kirjoituksen, katsoi sinettiä, tuliko se oikein täysi, ja lausui:

-- Nyt se kuitenkin tuli tehdyksi, jota olen kauvan aikonut.

-- Ja mikä? kysyi Vanni, vaikka hän arvasi mitä se Sanna kirjoitti.

-- Tässä on nyt testamentti, että saat periä tämän majan, jos minä

ennen kuolen.

-- Mutta johan sinä, hyvä Sanna, tahrasit liittomme ihanan hetken.

Tämän sanottuaan Vanni hieman tyrmistyi, ja ikäänkuin takertui sanat

suuhun, vaikka ei hän sitä itsekään tiennyt, minkätähden se siltä

tuntui.

Sanna ei huomannut Vannin viimeistä sanaa, luki vielä kerran kirjansa,

aukasi kaappinsa ja kätki paperin erääseen pieneen laatikkoon, jossa

hänellä muutkin kalleutensa oli. Pani sinne kaappiinsa entiselle

paikalleen kirjoitusneuvonsa, lupsautti kaapin oven kiinni ja

puoliääneen virkkoi: Tehty seisoo, tekemätön tuntematon.

Sannan mielestä oli välttämätöntä olla kirjallinen testamentti, joka

jäisi hänen kuoltuaan toteuttamaan hänen lupaustaan ja lain turvaksi

Vannille, vaikkapa vielä pitäisi käräjiinkin mennä.

Hymyillen istua kupsahti Sanna Vannin viereen sohvalle, kiersi kätensä

Vannin kaulaan ja tuntui nyt suuri lämmittävä aarre olevan takana kun

kaapissa oli testamenttipaperi ja vieressä Vanni, hänen ainoa

rakastajansa, joka rakasti ei ainoastaan hänen sydäntään, vaan häntä

kokonaan, jota ei yksikään muu tehnyt hänen ruman ulkokuorensa tähden.

Kauvan vielä univuoteellaankin puhelivat siitä miten tuulessa hapuileva

on se ihminen, joka omistaa rakastavan ja tunteekkaan sydämmen ja ei

ole esinettä, josta hän saisi tälle vastapainoa. Miten isänmaakin on

vaan helisevä kuollut sana, ellei ole joku tai joitakuita sen lapsia,

jotka rakkaudesta toisiinsa, sulautuvat yhdeksi jäsenistöksi, jotka

avonaisina toisilleen toimivat yhdessä.

Mutta viimein tavotti uni ja siirti toiseen päivään.