Kaksi vuotta oli nyt Vanni ollut tyttökoulun läpikäyneenä ja
tyttökoulun aikuiset mielenvaiheet, kaikki toisten luokkatovereitten
tuottamat mielen raskaudet olivat vaan hämäriä, tyhjyyteen sulaneita
muistoja. Luokkatoveritkin olivat unohtaneet kaiken ja monet kymmenet
heistä olivat sitoneet ystävyysliiton Vannin kanssa, ja mitä lämpimin
seuraelämä oli syntynyt heidän keskenään. Mutta Sannaa tämä rupesi
huolettamaan. Sitä hän ei tiennyt minkätähden se huoletti, mutta se
kuitenkin voittamattomasti huoletti.
Eräänä heinäkuun iltana viipyi Vanni tovereittensa seurassa tavallista
kauvemmin, jopa tavallisen nukkumaan asettumisajan sivu, mutta Sannaa
ei nukuttanut, vaikka hän varmaan tiesi, ettei Vanni missään pahassa
seurassa ollut.
Kotiin tultuaan Vanni huomasi Sannan kasvoissa jotakin tavallista
ikävämpää, niin tekeytyi oikein iloiselle tuulelle. Noppelammasti
tavallista heitti hän liiat vaatteensa, pani ne nauloihin ja hulmusi
niissä toimissaan tavallista enemmän. Mutta Sanna sohvallaan istuessaan
neuloi harmaata sormikasta eikä ensinkään näyttänyt häntä miellyttävän.
Ja ennenkun Vanni kerkesi mitään sanoa, virkkoi Sanna nureksien:
-- On ollut tämä ilta niin pitkä, niin sanomattoman pitkä, eikä
kuitenkaan ole haluttanut mihinkään lähtemään... En koskaan toivoisi,
että niin pitkään viipyisit kylässä silloin kun tiedät minun olevan
kotona.
Vanni itse ajattelemattaan vanhan opitun tapansa mukaan istua leimahti
toiseen päähän Sannan sohvalle, lopsautti kädellään Sannan olkapäähän
ja kiirehti sanomaan ennenkun Sanna kerkeäisi jatkaa:
-- Mutta tiedätkö, että kymmenen tyttöä minun luokkatovereitani päätti
hakea seminaariin.
Sannan kasvot vaalenivat ja hieman vapisten kuului sanat:
-- Seminaariin?... Sinäkö yhdenneksitoista kun toisia kymmenen?
-- Niin, jos sinä lupaisit.
Se Vannin sana, että "sinä lupaisit", meni Sannasta läpi niin
kummallisesti, ettei hän tuntenut saattavansa sanoa mitään ja toivoi,
että Vanni alottaisi puhetta, joka särkisi sen hänen mielensä kahleen,
mutta sanomattoman somalle se kuitenkin tuntui nyt juuri tänä hetkenä
Vannin suusta kuulla se sana, että "sinä lupaisit".
Vanni kun näki Sannan pään painuvan alas eikä tulevan sieltä mitään
puheen jatkoa, ja varsinkin kun hän oli nyt heittäytynyt tavallista
iloisemmaksi, ei häntä huvittanut pitkä äänettömyys, niin jatkoi:
-- Olimme neiti Sundholmilla koolla kolmattakymmentä tyttöä ja meidän
opettajattaremmekin neiti Pajula oli meidän joukossamme ja opetti niitä
hakemuksia tekemään ja mitä kaikkea siihen tarvitaan... Kovinhan se
kehotti minuakin.
-- Neiti Pajula!... Mitä hän ajatteli silloin?
-- Ei suinkaan mitään pahaa. Hän oli oikein innostuksissaan siitä
hommasta ja aikoi huomenillalla tulla tänne meille vieraaksi jos
olisimme kotona ja tuumata siitä enemmän.
-- Mitä hänellä on siitä tuumaamista, huudahti Sanna ja kasvot
elpyivät... Eikö hän tiedä, että me tulemme aikaan kotonamme ilman
hakematta mitään tämän suurempia etupaikkoja... Puhuiko hän minun
kohtalostani mitään?
-- Puhui hän paljokin. Hän esitteli muun muassa, että kun minä tulisin
seminaariin, niin sinä lähtisit mukaan, tekisit siellä vaatteen
silitystyötä, jota kyllä olisi sielläkin aivan yllin kyllin, ja sitten
tulisimme aina kesäksi tänne... Arvelipa juuri huomenillalla tulla
hommaamaan, että jos niin, niin hän asuisi talven ajan tässä näissä
huoneissa,.
-- Hym... En voi muuta kuin nauraa niin lapsellisille tuumille. Mekö
lähtisimme yhdessä ajelehtimaan kuni Tiikkajan tamma varsoineen
ikäänkun työ olisi siellä lystimpää kuin täällä.
-- Ainoastaan siinä tapauksessa jos minulla tulisi vaikeaksi lähteä
yksin ja sinulla jäädä tänne yksin. Eikähän se mitä ajelehtimista olisi
käydä neljänä talvena muualla ikäänkuni jäähdyttelemässä ja neiti
Pajulan sanaan kopistelemassa itsestämme kotoisia pölyjä.
-- Kotoisia pölyjä! Hym, kotoisia pölyjä! virkkoi pilkallisesti Sanna
ja oli mielessä sanoa, että se pöly, mikä kotona ainoastaan
koulutyttöin silmiin näkyy, ei tarvitse kopistelemista, vaan kun kuuli
ystävänsä neiti Pajulan sanaksi, niin jätti sanomatta ja jatkoi: Siihen
neljään talveenko se mieron kiertäminen sitten loppuisi? Sinä joutuisit
johonkin maailman kolkkaan johonkin kurjaan kansakouluun opettajaksi,
olisit siinä yhden lukuvuoden, toiseksi hakisit toiseen, kolmanneksi
kolmanteen j.n.e. Minäkö kotini ehdolla seuraisin mukanasi? Miltä minä
näyttäisin? Ei miltään muulta kuin hännän jatkolta.
Tämä Sannan vakava puhe masenti Vannin mieltä. Koitti hän sen kuitenkin
salata ja muistutti:
-- Mutta jos pääsisi tähän kaupunkiin opettajaksi.
-- Tähän kaupunkiin! huudahti ystävällisesti Sanna. Tähän kaupunkiin!
Voi lapsi kulta ajatuksiasi. Tähän kaupunkiinko otettaisiin opettajaksi
vasta leivottuja tyttöhutikoita... Jos sinä omistaisit kaikkein
parhaimmat lahjat, niin saisit kymmeniä vuosia riekkua muualla ennenkun
olisi syytä ajatellakaan senlaista, ja silloinkin jonkun mitättömän ja
harmittavan syyn, esim. syntyperäsi alhaisuuden takia saisit väistyä
ylhäisempi-syntyperäisen tieltä syrjään. Näitä esimerkkejä olen nähnyt
monta ja useamman olen kuullut niistä kertovan.
Vannin mieli kokonaan lamautui, pää vaipui käden nojaan ja melkein
kuiskaamalla virkkoi:
-- Joksikin kotiopettajattareksi.
-- Kotiopettajattareksi! huudahti Sanna, suusta sanan katkasten. Etkö
nyt jo itsekin voi käsittää mitä etua olisi sinulla silloin
seminaarissa käynnistä ja niitten tuhansien markkain tuhlaamisesta kun
jäisit tähän kylään kotiopettajattareksi... Sanon, että tuhatta,
tuhatta ja vielä sittenkin tuhatta kertaa kelvollisempi toimi on meillä
tämä vaatteen silitys, jossa on meillä suurin luottamus koko kylässä.
Emmekä ole kenenkään orjia, kuten ne kotiopettajattaret, jotka ovat
opettamassa toisen lapsia toisen kotona.
Vanni ei nyt jatkanut puhetta, istui vaan selkä kenossa sohvallaan, pää
oikean kämmenen varassa ja katseli kenkiänsä, joitten kantoihin suutari
oli kiiltonahkasta tehnyt jonkunmoiset kuvikkaat koristeet. Mieli ei
nyt kuitenkaan joutanut kengän kärkiin, vaikka silmät katselivat niihin
kun ei muutakaan ollut edessä merkillisempää. Mieli oli yhäkin siellä
äsköisessä innokkaassa joukossa, niissä liikuttavan isänmaallisissa
lauluissa, joita äsken laulunopettajan neiti Pajulan johtamana
laulettiin, ja toivoi huomeniltana saavansa niillä lämmittää Sannankin
sielua, koska neiti Pajula saapuu heille.
Sannakaan ei tuntenut nyt enää puheenhalua, kun näki Vannin
täydellisesti voittaneensa, jonka lisäksi hän nyt sai tulla tuntemaan,
että Vannin yhteys häneen ei ollut ollenkaan heikennyt. Hänen mielensä
mutuili nyt sangen hyvän makuisena kun kuuli, että hänen ystävänsä
neiti Pajula tulee huomeniltana tänne, jonka mielen hän luuli saavansa
käännetyksi ja toivoi sen kautta saavansa vaikutetuksi Vanniin, ettei
se koskaan tulisi aikoneeksi seminaariin eikä mihinkään pois kotoa.
Tämän hyvän toivon kanssa laittautui nyt Sanna yöteloilleen ja
päänalunenkin tuntui nyt pehmeämmälle kuin moniin aikoihin.
Vuoteelleen laskeutui Vannikin, vaan sielu oli levoton, levottomampi
kuin moniin vuosiin. Ajatukset hapuilivat tulevaisuuden avaruudessa,
loivat sieltä kokoon suuria kasoja, mutta ne hajosivat samassa
olemattomiksi, loivat taas uusia erinäköisiä kasoja, mutta nekin taas
tupsahtivat tyhjyyteen kuin veden kupla ja mieli hämärtyi kuni
heinäkuun pilvinen yökin, mutta unta ei tullut koko yönä. Muisti hän
uskonnon opettajan koulussa aina usein lausuneen: Kaikki työ, mikä ei
ole Jumalan mielen jälkeen, on kuni hiekka, jota virta kuljettaa,
väliin siitä syntyy uoman rannalle pakkoja, mutta tuokiossa vierii se
syvyyteen ja näkyy vaan tyhjä sija. Vannikin tunsi, että hän oli nyt
niine ajatuksineen niitten isänmaallisten laulujen pilviin nostama
höytyvä, jota tuuli kuljetti mihin tahtoi, mutta tuulen pyörteessä
suistui alas ja jäi siihen. Mutta toinen tuulen puuska singahutti taas
uudelleen korkeuksiin, jossa ei vieläkään ollut kuin ääretön tyhjyys,
josta tuulen tauvottua maan vetovoima kiskoi maahan.
Mutta vaikka hän koetti olla aivankin ajattelematta, ei kuitenkaan uni
tullut.
Huomenaamuna näki Sanna Vannin töhmeröisistä silmistä, että Vanni ei
ollut nukkunut, ja arvasi, mistä se levottomuus oli Vannille tullut,
vaan ei hän siitä ollut tietävinään. Sanna oli päättänyt pysyä Vannille
jyrkkänä seminaariaikeen suhteen. Ja kun tunsi Vannilla olevan
ratkeamattoman kiinteyden häneen, niin uskoikin hän sen voittavansa
parhaiten sillä, että pysyy jyrkkänä eikä antaudu ensinkään
puhumaankaan siitä asiasta. Muuten hän pysyi ja tahtoi pysyä
ystävällisenä Vannille.
Vannikin pysyi iloisena, teki työnsä reippaasti eikä näyttänyt Sannalle
vähintäkään ynseyttä, vaikka Sanna olisi sitä toivonut, että hän
pääsisi puheen alkuun taas vakavammista asioista. Sitä ei kuitenkaan
tullut. Päivä meni iltaan, jolloin tiedettiin neiti Pajulan tulevan
vieraaksi tuumaamaan enemmän Vannin seminaariin lähtemisestä, mutta
tuli tieto, että neiti Pajulan oli pitänyt matkustaa äkkiä sairastuneen
sisarensa luokse Paimolaan.
Vanni tunsi nyt viime öisen valvontansa tähden raskasta väsymystä, niin
tekeytyi mitään ajattelemattomaksi ja toimittautui nukkumaan sekä
nukkuikin heti, nukkui aina aamuun asti. Mutta mieltä ei uni
selvittänyt. Tuntui nyt Sannan ja itsensä välillä olevan jonkunmoisen
väliaidan, joka heitä eroitti toisistaan ja teki mielen kaipaavaksi,
eikä kuitenkaan tiennyt mitä se kaipasi, koskapa Sanna oli ystävällinen
kuten ennenkin.
Kului päiviä päivien perästä eikä mitään sen syvempää keskustelua
Sannalla ja Vannilla tullut. Sannakin tunsi karttuvan mielensä säiliöön
jotakin, joka ei puhumatta tule ulos. Toivoi kumminkin mielessään, että
kun tulisi se neiti Pajula, niin se saisi asian alkuun. Vaan neiti
Pajula viipyi yhä Paimolassa eikä tietty, koska se tulisikaan, kun
sisarensa tauti yhä kiihtyi.
Eräänä iltapäivänä päivänsä työn lopetettuaan olivat Sanna ja Vanni
taas lähteneet kävelyretkelle virkistelemään itseään kuten usein
ennenkin.
Heinäkuun ilta oli nyt kaunis, mutta se ei miellyttänyt. Ruskohohteisen
illan valossa läpi kuultavat lehdet hiljaa liikkuivat kuuliaisuutensa
merkiksi illan tuulen vienoille henkäilyille, mutta se ei viehättänyt.
Taivaan sinipohjaisella kannella lepäilevä kullanvärisellä silkillä
verhottu pilvi ei näyttänyt miltään. Kaikki oli kuni salattua. Kaikki
tätä illan luontoa ihailevat ihmiset näyttivät ihailevan itselleen, ja
Sannasta ja Vannista tuntui ikäänkuin heitä kaksi olisi vaan
maailmassa, mutta ei hekään tuntisi toisiaan.
Tämä tuntui oudolla, kamalalta ja väsyttävältä, sanomattoman
väsyttävältä. Jalat kuitenkin vaistomaisesti vetivät kotia kohtia ja
Sannalla ja Vannilla aukesivat kuin sokeain silmät näkemään vasta
portaittensa edessä, että he olivat kotona.