Joka päivä aina iltapäivällä, kun Sanna oli saanut senpäiväiset
vaatteen silitystyönsä tehneeksi, ellei vaan satanut, kävi Sanna Vannin
kanssa puistossa. Ensimmäiseksi tahtoi Sanna aina istua siihen, missä
hän tapasi Vannin. Ja somalle se tuntui kun nyt ei koskaan tarvinnut
hänen kauvan istua yksinään, kuten ennen, vaan Vannin tähden aina tuli
siihen tuttuja ja tuntemattomia tekemään seuraa ja puhelemaan Vannista.
Mutta moni köyhä katupoika ja tyttö kuulivat samassa Vannin syntyperän
ja kun näkivät, että monet rouvat pitivät Vannista enemmän kuin
yhdestäkään heistä ja Rönnbergin Sannakaan ei heille yhdellekään ollut
koskaan mitään antanut ja nyt Vannista piti niin paljon, että otti ihan
tytökseen, niin tunsivat syvää kateutta Vannia kohtaan.
Vanni oli jo perehtynyt Sannan kotiin, että hän uskalsi mennä yksinkin
sinne puistoon eikä Sannakaan siitä välittänyt kun näki, ettei se mene
edemmäksi kuin missä hänen kanssaan aina kävi, ja näki, että se hyvin
osaa takaisin.
Eräänä päivänä meni Vanni puistoon, mutta siellä tapasi hänet suuri
joukko katupoikia, jotka ilkeästi jätkyttelemällä alkoivat: Sinäkö sitä
olet se huutopiikki? Kieropään Sannan huutopiikki. Rönnbergin kieropään
Sussan huutolainen. Voi kun on sääresi hienot, ihan kuin varpusella!
Ilmankos se olisi huutopiikki!
-- Minä olen Vanni, kuului Vannin suusta nureksiva sana ja kummissaan
katseli poikain käytöstä.
-- Malli! Mikä malli sinä olet? Paljas huutopiikki vaan, Rönnbergin
loppisuun Sannan huutopiikki. Sen kyttyrä Sannan huutopiikki.
Vanni ei ollut koskaan senlaista nähnyt, niin ei ymmärtänyt mitä tämä
on. Mutta mieli kuitenkin meni pahaksi, että itku pääsi, niin lähti
rientämään kotiin. Vaan pojat rupesivat jälkeen viskelemään pienillä
kivillä ja juuri portille päästessä sattui yksi terävä kivi päähän,
että takaraivoon tuli suuri haava, ja hattu lensi päästä kadulle.
Hätäisin silmin ja parkuen juoksi nyt Vanni kartanoon ja veri juoksi
virtana haavasta.
Sanna hätä-äänen kuultuaan juoksi ulos ja nähtyään Vannin verissään löi
käsiään yhteen ja huudahti: Hyvä isä siunatkoon, menitkö hevosen
jalkoihin, vai mitä!
Vanni ei kyennyt sanomaan mitään, parkui vaan ja luuli poikain kivien
vieläkin tähtäävän hänen päähänsä. Vasta sitten kun Sanna oli Vannin
kantanut työhuoneeseensa ja yhä jatkoi kyselemisiään: mikä sinulle sen
teki? sanoi Vanni, että vieraat pojat viskasivat kivellä, sanoivat
minua monta kertaa huutopiikiksi. Sitä hokivat vaan, että Römperin
Sannan huutopiikki, kieropään Sussan huutopiikki, kyttyrä Sussan
huutopiikki. Ja sitten kun lähdin juoksemaan pois, niin jälkeen
viskoivat monta kiveä ja yksi kävi päähäni.
Sanna näki, että haava ei kuitenkaan ollut syvä, terävälaitainen kiven
liuska oli vaan viiltänyt takaraivosta nahkaa halki, niin sitoi sen,
jotta veri lakkasi tulemasta ja Vanni sai ruveta pää kääreessä maata
lattialle tehdylle vuoteelle, johon Sanna peitellessään varotteli, että
ei milloinkaan saa Vanni enää mennä yksinään ulos, jossa pahat pojat
semmoista tekevät.
-- Mistä ne ovat ne pahat pojat tulleet?
-- Ihmisten poikia ne ovat, vaan ne ovat pahoja,
-- Miten ne ovat tulleet niin pahoiksi?
-- Oppineet pahoista ihmisistä,
-- Eipähän Niilo ja Tanelikaan olleet oppineet pahaksi.
-- Sempä tähden Jumala on ottanutkin ne taivaaseen.
-- Eipähän minua ole ottanut.
-- Ottaa se vielä sinutkin kunhan pysyt hyvänä lapsena.
-- Eikös se Jumala noita poikia ota taivaaseen.
-- Ei milloinkaan, jos eivät tule vaan hyviksi lapsiksi.
Mutta nyt muisti Sanna, että Vannin hattu oli jäänyt sinne
loukkauspaikalle, niin kiirehti sitä hakemaan ja tähän keskeytyi nyt
Vannin kyselemiset.
Sannasta tuntui hieman hyvälle, kun Vanni oli pojilta saanut semmoisen
muistipalan. Hän tiesi, että ei Vanni uskalla nyt yksin liikkua ulos ja
siinä tapauksessa varjeltuu monesta pahasta. Tuntui se Sannan mielestä
ihan Jumalan sallimiselta Vannin varjelemiseksi.
Mutta syvään tarttui Vanniin pelko poikain kivityksestä. Sannankin
kanssa kun hän kävi puistossa tai missä tahaan ulkona ja kun näki
katupoikia, niin hätäillen pakeni hän Sannan suojaan. Tätä Vannin
pelkoa katupojat käyttivätkin hyväkseen. Missä ne vaan näkivät Vannin,
nostivat kätensä ylös muka viskatakseen Vannia. Vanni silloin parkasi
pelvosta, mutta pojat rähähtivät nauramaan ja huutamaan, miten hupsu
raukka on tuo huutopiikki. Ei sydäntä enempi kuin jäniksellä ja
kaupungin koirain keskeen on uskaltanut tulla. Mitähän jos meilläkin
olisi noin mitätön sydän, ja muuta sen laista, huusivat aina pojat.
Vanni ei saanut tätä pelkoa pois itsestään, vaikka hän itsekin sitten
isompana tiesi sen pahaksi. Vielä vuoden kahden perästä kun piti kulkea
kouluun melkeen yli kaupungin, täytyi Sannan tai jonkun muun vanhan
ihmisen viedä kouluun ja hakea sieltä. Tämä vaikka oli haitallista, oli
kuitenkin Sannasta mieluista, sillä nyt ei Vanni ollut hetkeäkään
tietämättömissä. Siten tuntui Sannasta siltä kun Vanni kasvaisi häneen
kiinni, ei ainoastaan sydämmeen, mutta luihin ja lihaankin.
Koulussa olivat opettajat aina Vannille ystävälliset ja kaikki
kohtelivat kuni lastaan, ja koulun käynti oli Vannista sangen
mieluista. Mutta eräänä päivänä opettaja opetti ymmärtämään merkkien
merkitystä ja niitten nimiä, mikä niistä on kysymysmerkki, mikä piste,
mikä pilkku, mikä puolipiste, mikä huutomerkki j.n.e. Niin huutomerkkiä
opettaessa eräs tyttö Vannin takana kuiskasi: Se on Rönnbergin Vanni.
Silloin Vannin koko ruumis nytkähti, kasvot lentivät tulipunaisiksi ja
itku purskahti ulos.
Opettaja riensi käsiksi ja pyyteli: Mikä sinulle tuli, mikä sinulle,
hyvä lapsi, tuli. Ja kauvan sai opettaja hyvitellä ennen kun itkunsa
seasta voi sanoa: Sanovat minua huutopiikiksi.
-- Kuka sen sanoi? kysyi opettaja.
-- Tuo tyttö tuossa, virkkoi Vanni ja osotti tyttöä takanaan.
Mutta tytöt yhteen ääneen usahtivat: Valehtelee, kurja, pelkuri raukka,
ei kukaan, ei kukaan meistä ole häntä sanonut, mutta katupojat häntä
eivät kutsu koskaan muuksi kuin huutopiikiksi; opettaja kun nyt opetti
huutomerkistä, niin raukka luuli, että häntä sillä herjataan.
-- Niinkö se oli! huusi tiukasti opettaja, mutta Vanni osotti
sormellaan takanaan olevaan tyttöön ja väitti: Sinä sanoit minua
huutopiikiksi, sinä, juuri sinä.
-- Sinä valehtelet! Hyi sinua, minkälainen valehtelija olet. Sinäpä
vasta valehtelija olet, säksenti tyttö.
Mutta opettaja kuitenkin luotti niin paljon Vannin sanaan, että kaikki
ne tytöt, mitkä kiistivät Vannia vastaan, määrättiin tunniksi arestiin.
Arestista päästyään tytöt uhkasivat Vannille sen kostaa, niin nyt
syntyi Vanniin pelko, että tytötkin häntä kivittävät. Tämän saivat
tytöt tietää, että Vanni pelkää kivittämistä, niin missä vaan näkivät,
ojentivat kätensä, muka viskatakseen kivellä.
Tästä oli ensi aikana kauhea pelko Vannilla, vaan vähitellen se
kuitenkin haihtui, sitä myöten kuin muutenkin kasvoi, mutta ainiaaksi
jäi veriin luottamattomuus tuntemattomiin ihmisiin, että ainoastaan
kotona tunsi hän olevan turvallisen olla ja parhaiten viihtyvänsä.
Tähän ei loppunut Vannin luokkatovereitten karsasmielisyys Vanniin.
Kaikki opettajattaret olivat vanhoja neitiä, Rönnbergin Sannan suuria
ystäviä, jota tietä Vannin luokkatoverit luulivat opettajissa näkevänsä
jotakin hienoa erilaisuutta Vannia kun heitä kohtaan. He luulivat
näkevänsä, että Vannia ei muistutettukaan niin vähistä rikoksista kun
heitä jo nuhdeltiin ankarasti, jopa kuritettiinkin. Ja jospa joskus
muistutettiin tai nuhdeltiinkin Vannia, niin luulivat siinä huomaavansa
jotakin senlaista läpikuultavaa lämpymyyttä, jota ei heidän osakseen
tullut, ja jokapäiväisessä kohtelussa luulivat huomaavansa jotakin niin
selittämättömän hienoa lämpymyyttä, jota opettajat eivät olisi
tahtoneet näyttää, ei Vannille eikä toisille. Mutta heidän silmänsä oli
näkevinään sen kuitenkin. Ja sitä enemmän kun näkivät, että opettajat
tämän ystävyytensä tahtoivat salata heiltä ja kuitenkin pitivät
käytännössä, suututti heitä ja koettivat sitä suuttumustaan purkaa
Vannille. Mitään erinomaista eivät he kuitenkaan saaneet aikaan muuta
kuin hokivat: "Nuori vanha piika, vanhasta pienennetty piika". Tämän
nimityksen kuuli Vanni luokkatovereiltaan muunakin vuodenaikana eikä
ainoastaan koulun aikana eikä ainoastaan yhdellä luokalla, vaan koko
koulunkäynti-aikana. Tämä nimitys pysyi nyt merkkinä luokkatovereitten
mielestä häntä kohtaan ja synnytti Vannissa halun pysyä heistä erillään
niin paljon kuin mahdollista, mutta sitä enemmän tunsi juurtuvansa
kiinni kotiin.