Huomenaamuna oli Vannilla ensimmäinen työ käydä pesutupaan, jossa
puhdistettiin joka puolelta, jonka jälestä sai hän samanlaisen pukineen
päästä jalkoihin asti kuin saman ikäisellä ja kokoisella Flanderin
Siirillä ja monilla muillakin herrastalojen samanikäisillä
tyttölapsilla oli.
Nyt kaikki kaupungissa asuvat Sannan tuttavat rouvat ja neidit kävivät
Vannia katsomassa. Ja kun niitä kulki myötäänsä ja puhuivat semmoista
kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sillä nyt hän ei ymmärtänyt Sannankaan
puhetta, niin luuli muuttuneensa kummitukseksi. Ja vaatteetkin
puristivat toisella tavalla kuin entiset ja olivat muutenkin niin
kummalliset, ettei hän osannut niilläkään kengillä kävellä. Päähinekin
tuntui pahalta ja koko oleminen niissä pukineissa oli niin tukalaa,
ettei ollut hyvä istua eikä astua. Vieteripohjaisella toppatuolilla hän
punaverisenä istui, kainoina pyöri suuret silmät. Mutta viimmein alkoi
kasvot muuttua hätäisen näköisiksi ja yhtäkkiä möllähti voittamattomaan
itkuun ja sydämmen pohjasta lausui: Ei tule se äiti.
Sanna koppasi Vannin syliinsä, suuteli sitä, ja hyvitteli: Minähän sitä
olen Vanni kullan äiti. Vannilla on ollut monta äitiä, mutta tuoni on
vienyt ensimmäisen ja Kurkelaan on jäänyt toinen ja minä olen nyt
tullut äitiksi. Saanhan olla sinun äitisi... Saanhan... sano nyt... Elä
nyt itke niin katkerasti... Vanni kultani, elä nyt itke niin paljon,
ettet jaksa hallita itkuasi... Mikä sinulla on... Tyynny nyt, minun
Vanni kultaseni. Olethan sinä minun tyttöni.
-- Tuleekos se Ulla tänne? kuului Vannin suusta itkumieliset sanat.
-- Käymme Ullaa katsomassa tästä sitten kun saamme tämän Nordmannin
rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän on tullut hakemaan. Lähdeppäs
katsomaan miten niitä silitetään. Juokseppas omin jaloin tänne niillä
sievillä kengilläsi, jotka narisevatkin... Kas niin! Eipä olekaan
Ullalla niin sieviä kenkiä, eikä niin uutta leninkiä eikä tämmöistä
keltaista, näin komeaa hattua kuin on Vannilla. Jossa on näin komea
ihan silkkinen leuvanalusnauhakin. No, käveleppäs nyt, että nuokin
rouvat näkevät miten näppärä se minun Vannini on.
-- Kas vaan... no, jopa se onkin sievä tuo Sannan tyttö. Ai, ai, kuin
se on näppärä. No, jopa se Sanna on saanut sievän tytön ja niin
helposti. Mikä onni!
-- Aivan löytämällähän tämä tuli. Löysin kuni tielle pudonneen rukkasen
tuolta puistosta eilen illalla.
-- Etpähän löytänyt. Ullan kanssahan minä tulin luoksesi ja sitten otit
syliisi.
-- Herranen aika, miten huomaava, hymähti Sundbergin rouva.
-- Aivan niin, että Vanni tuli minun luokseni, mutta minä tälle rouva
Sundbergille sanon sen vuoksi löytäneeni Vannin kun Vanni tuli minun
luokseni ja minä sain ottaa siitä syliini ja Vanni lupasi ruveta minun
tytökseni, ja nythän sinä olet minun tyttöni. Olethan?
-- Olen.
-- Olenhan minä nyt sinun äitisi.
-- Olet.
-- Heti huima houkuteltu, hymähti rouva Sundberg.
-- Lapsella on lapsen mieli.
-- Mutta ihmeellinen lapsi.
-- Ja viaton kuin taivaan enkeli.
-- Hänellä on varmaan ollut hurskas äiti, joka hänelle on aina puhunut
totta.
-- Jotakin senlaista täytyy olla, mutta kuinka kauvan pysyy hän näissä
oloissa noin puhtaana?
Tämä viimmeinen sana kuultuna hänen parhaimman ystävänsä rouva
Sundbergin suusta vihlasi kipeästi Sannan sydäntä. Se koski samaan
haavaan, joka jo yöllä oli purkanut monta kyyneltä.
Sanna tunsi, ettei hän voi nyt jatkaa puhetta rouvain kanssa, niin
kiirehti työhönsä vaatteen silitykseen ja pyysi vieraita istumaan siksi
kunnes hän saisi Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän
odottikin. Mutta työssä liehuessaan kuitenkin kyyneleet väkistenkin
tunkeutuivat Sannan silmiin ja usein täytyi niitä pyyhkiä, etteivät
variseisi synnyttämään pilkkuja silitettäviin vaatteisiin.
Rouvat näkivät tämän auki olevasta väliovesta ja arvasivat, että heidän
puheensa Vannin puhtaana pysymisestä koski Sannaan, mutta Vannin
kuullen eivät jatkaneet puhetta, ei ruotsiksikaan, pysyivät vaan
tyyninä, kun ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta Vanni näki Sannan kyyneleet, niin pyörähti viereen, otti Sannan
hameesta kaksin käsin kiinni, katsoi säälivännäköisesti silmiin ja
kysyi: Itketpähän sinäkin... Onko sinullakin äitiä ikävä?
Rouvain suusta porahti sydämmellinen nauru. Samassa puhkesi Sannankin
sydämmestä voittamaton naurun nytkähdys. Ja samassa jätti
silitysrautansa rautaiselle jalalle, tarttui syliksi Vanniin, nosti
syliinsä ja ihastuneesti huudahti: Voi sinua, Vanni, mikä sinä olet,
sinä kuokka!
-- En minä ole kuokka, minä olen Vanni.
-- Ei vainenkaan Vanni ole kuokka, se on vaan minun tyttöni, minun
Vannini, sinä kesän perhonen.
Rouvain suu oli yhä lystissä naurussa ja puhelivat:
-- Jokainen kai tahtoisi ottaa tuon lapsen.
-- Ottaisin kait minäkin.
-- Ottaisin minäkin.
-- Lähtisitkö sinä minun tytökseni, kuule Vanni, lähtisitkö? virkkoi
sitten rouva Sundberg ja ojenti kätensä ottaakseen syliinsä Vannia.
-- Menetkö sinä rouva Sundbergin tytöksi?... Menetkö?
-- On sille Ulla, virkkoi Vanni ja käpertyi Sannan kaulaan.
-- No nyt se oikein meni, huudahtivat rouvat nauraen ja iloisesti
tervehdittyään sekä Sannaa että Vannia ja vielä kerran toivotettuaan
onnea menivät tiehensä.