Oli toukokuun poutainen päivä. Laaksojen pohjarinteissä näkyi vielä
lunta, mutta päivärinteissä rupesi koivun urpa suurenemaan ja vainiolla
nurmen sängestä pilkotti uusi oras. Ensimmäiset pääskyset liitelivät
ilmassa sinne tänne. Silloin tällöin aina laskeutuivat alas ja
liukkaasti surahtelivat kentällä keloilevan kissan kynsiä hippoen ja
samassa taas liitivät huimaavaan korkeuteen, jossa katkeamatta
surittelivat yksinkertaisia laulujaan. Laskeusipa joku sopuisa pari
viirin selkäänkin, jossa rinnakkain istuen lauloivat laulunsa lukkoon.
Mutta tuokion perästä taas heittäytyivät alas ja liukkailla siivillään
vauhtia lisäten luikasivat kissan käpälöitä, hippoen takasin ylös
siintävään korkeuteen.
Tätä katseli nyt Vanni Ullan kanssa, istuessaan kivellä Kurkelan portin
takana, kun emäntä oli heidät lähettänyt matkalle. Tähän olivat tytöt
istuneet miettimään minne päin ensiksi lähetään ja kyynel tahtoi Vannin
silmiin kihota, mutta paljon viihdytti ne iloiset pääskyset, kun
heilläkään ei ollut kotia ja olivat iloiset.
Ulla hyppäsi seisalleen ja iloisesti lausui: Suru ei janota, mutta
rikkaan hyvät eväät. Sen sanottuaan koppoi pienen kerjuumyttynsä
kainaloonsa ja lähti reippaasti käyskelemään metsän syvyyteen urkenevaa
tietä. Metsän rinteestä katsoi jälelleen Vanni, näkisikö siellä
portilla emäntää tai jotakin talon ihmistä, mutta, niitä ei näkynyt:
ainoastaan pääskyspari liiteli mäntyjen latvoilla ikäänkuin saatellen
heitä, niin kääntyi Vanni Ullan jälkeen ja katosi metsään.
Ulla näki, että Vannin toveruus kerjätessä ei ollut vahingoksi; juuri
Vannin tähden annettiin taloissa hänellekin parempaa ruokaa ja
runsaammasti kuin koskaan ennen, niin päätti nyt matkustaa Koivulahden
kaupunkiin, jossa oli jo ennen kerran äitinsä kanssa käynyt ja nähnyt
kerjäämisen olevan parempaa kuin missään muualla.
Kaupungin puistoissa istui penkeillä ihmeellisen komeita ja kauniita
ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, joita lähestyminen
kainostutti Vannia, että usein hän tahtoi pysyä Ullan suojassa. Mutta
kun Ulla lähestyi heitä rohkeasti, niin seurasi Vannikin, vaikka usein
Ullan hameesta pidellen. Ulla aina pyyti köyhäinapua kahdelle orvolle,
isättömälle ja äidittömälle raukalle, sekä itselleen että Vannille.
Vannin orpouden hän etupäässä aina kertoi ja sen että miten se raukka
oli joutunut hänen turviinsa. Mutta usein kävi niin, että lahjoittajat
antoivat Ullalle viisi penniä ja Vannille kymmenen.
Mutta kun Ulla ja Vanni tulivat kahden kesken, niin Ulla esitti
Vanuille, että sinä olet pienempi ja minä olen isompi, niin ota sinä
nämä pienemmät rahat ja anna minulle isommat, johon Vanni taipuikin kun
se oli niin luonnollista.
Kerjuuta jatkettiin päivä ja toinenkin ja aina näkyi niin, että Vanni
nai kymmenen pennin lantin ja Ulla viiden pennin. Nyt Ulla sai jostakin
liinan kaistaleen, josta ompeli itselleen pitkän ja niin kaitasen
säkin, että justiinsa sopi kymmenen pennin lantti tasalleen pohjaan,
mutta sivulle ei mitään. Ja Vannille ompeli niin kaitasen samanlaisen
säkin, johon meni justiin viisipenninen tasalleen pohjaan. Näihin
asetettiin nyt entiset rahat ja lähdettiin toisia pyytämään, jotka nyt
kahdesta luonnollisesta syystä jaettiin siten, että Vannin säkkiin
pantiin viisipenniset ja Ullan säkkiin kymmenpenniset. Leivosten
kauppiaat myöskin antoivat Vannille isomman ja Ullalle pienemmän
leivoksen, mutta Vanuilla ei ollut niille säkkiä, ne pantiin Ullan
säkkiin ja syödessä jaettiin siten, että Vanni sai pienemmän ja Ulla
otti isomman leivoksen.
Oli helteinen sunnuntai kesäkuussa. Enemmän kuin koskaan ennen oli nyt
kaupunkilaisia tullut viileään lehdikkopuistoon nauttimaan sen
varjoisesta viileydestä ja tapaamaan tuttaviaan ja tulemaan uusille
tuttaville tutuiksi.
Nyt Ullan ja Vannin kerjuu oli oikein rovellaan ja tuotti tuloja
enemmän kuin koskaan ennen ja saalis lisäsi rohkeutta. Tytöt
hilmerehtivät kuni pulmuset kevään ensimmäisessä pälvessä.
Rönnbergin Sanna istui yksinään eräällä sohvalla. Hän oli vaivanen ja
ruma, riiden syömä, kyttyräselkäinen raukka, jonka tähden hän nyt tänä
hetkenä, jolloin kaikki etsivät hauskuutta, näkyi saavan olla yksinään.
Mutta hän viihtyi luonnosta, siitä kun näki muittenkin niin hyvin
viihtyvän. Sattuipa Ulla ja Vanni kulkemaan Sannankin kautta, niin Ulla
rohkeasti esitti asiansa Sannallekin. Mutta Sanna ennen kaikkea ryhtyi
kyselemään, mistä ja ketä olette ja mikä on nimenne. Sannan Ullalta
kysellessä, Vanni katseli ihmeissään Sannaa, kun ei ollut ennen sen
näköistä ihmistä nähnyt. Kauvan katseltuaan kysyi Vanni:
-- Minkätähden sinulla ei ole kaulaa, niinkuin muilla ihmisillä?
-- Sen on tauti syönyt jo lapsena, kuului tyyni vastaus.
-- Olempa minäkin sairastanut, mutta ei minulta ole tauti syönyt
kaulaa.
-- Kiitä, hyvä lapsi, Jumalaa siitä.
-- Mutta minkätähden sinulla on suu syrjässä?
-- Tauti senkin on tehnyt.
-- Onko se tauti suunkin syönyt?
-- On syönyt kasvoluun, niin suu on kasvaessa siirtynyt itsestään
siihen missä se nyt on.
-- Eipähän minun kasvoluutani ole syönyt tauti, vaikka sairastin
Kurkelan pirtissä.
-- Lapsi kulta, kun sinä olet vielä viaton... Tule nyt minun syliini.
Vanni kuultuaan Sannan herttaiset sanat ja nähdessään Sannan ojetut
kädet, tuli hieman kainoksi, mutta siirtyi kuitenkin Sannan lähelle,
josta Sanna otti kamaloista ja nosti syliinsä.
Vanni nojasi itsensä Sannan rintaa vasten, oli siinä niinkuin tunsi
Sannan tahtovat pitää eikä tuntenut mitään kiirettä mihinkään. Ulla
vilkasi Vanniin kiirehtivän silmäyksen ja kuiskasi: Lähtään pois...
Tuonne tuli paljon vereksiä ihmisiä, lähtään sinne... lähtään.
-- Mene sinä nyt sinne, Vanni jää tänne vähäksi aikaa, muistutti Sanna
Ullalle.
Ulla lähti yksin, niin Sanna kysyi Vannilta. Antaako Ulla sinulle
puolet rahoista?
-- Antaa... Minulla on pienempi säkki... Tämmöinen säkki ja Ullalla on
isompi säkki, johon sopii isompi raha.
-- Ullako sinulle teki tämän säkin?
-- Ulla... Ulla näki ettei puoliakaan tuota kerjääminen kun ei ole
Vanni mukana, niin tuli liehakoiden Vannin luokse kiireesti ja palavin
silmin virkkoi: Tuonne tuli iso joukko herroja, jotka eivät ole meitä
nähneetkään, lähetään nyt yhdessä sinne... Ne on komeita ja suuria
herroja... Lähtään nyt heti.
Vanni katseli Sannan silmiin, mitä siihen Sanna sanoisi. Vaan Sanna
keskeyttääkseen sitä Ullan liehakoitsevaa kiirettä kysyi: Näytäppä
minkä verran sinulla on rahaa...
Ulla punastui, mutta veti kuitenkin kerjuupussistaan esiin pitkän
säkkinsä, jota oli jo puolen kyynärän verran täytetty kymmenen pennin
lantilla.
-- Miksikä sinulla on noin paljon ja Vannilla näin vähä?
-- Minä sain nyt tuolla käydessäni paljon, lipasi Ulla.
-- Mene nyt vielä yksinäsi sinne, minä annan saman verran Vannille mitä
sinä saat sieltä... Mene nyt ennenkun ne herrat menevät pois, kehotti
Sanna Ullaa, mutta Ulla hämmästyi ja jäi pyytelemään Vannia mukaansa.
Mutta Sannan kasvot tulistuivat ja sanoi käskevästi: Mene nyt aivan
heti, sinä petturi.
Tämän sanan kuultuaan lähti Ulla häpeissään astua lurpottelemaan
ihmisjoukkoihin, mutta kerjäämisestä ei näkynyt tulevan mitään, vaani
vaan salaa mitä Sanna Vannin kanssa meinaa.
Sanna puristi Vannia lujemmin rintaansa vasten, katseli sen suuria
tumman sinisiä silmiä, joista avonaisesti loisti vielä puhdas lapsen
viattomuus, ja kysyi: Tahtoisitko ruveta minun tytökseni?
-- Tahtoisin, kuiskasi Vanni kainosti.
--- No lähdetään sitten kotiin, virkkoi Sanna, kohosi seisalleen ja
lähti santaista puistonkäytävää kävelemään kotiin päin, ja somalle
tuntui kun Vanni piteli häntä kädellään hameesta, astuessaan hänen
rinnallaan. Kaupungin laidassa oleva punainen valkoikkunainen korkea
talo oli Sannan ja hänen kahden veljensä yhteinen, jäänyt vanhuksien
kuollessa perinnöksi heille. Tässä oli nyt kaksi huonetta Sannalla,
joissa hän toisessa isommassa huoneessa teki vaatteen silitystyötä ja
toinen pienempi huone oli varsinaisena asuinhuoneena. Mutta se oli
kaikenlaisilla suurilla ja pienillä kasveilla täytetty, että tuskin
sopi yhdelle sivulle sänky, joka oli ladottu vaatteita miestä
korkealle. Sen päässä pieni kumalteleva kaappi, jonka päällä oli iso
kuvastin. Ja sängyn edustalla pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli puoli
tusinaa topatuita tuolia. Tähän kamariin Sanna toi nyt Vannin, asetti
viereensä istumaan topatulle vieteripohjaiselle tuolille ja sanoi: Tämä
se on minun ja sinun koti.
Vannista tuntui kuin olisi eksynyt. Ei pitkään aikaan kyennyt puhumaan
mitään. Mutta kun oli saanut Sannan kanssa syödä, ja saanut uudet
alusvaatteet, niin aukesi hänen kielensä, ja kesti sitten kyselemistä
koko viimmeiseksi iltapuoliskoksi päivää, eikä Sannaakaan haluttanut
enää mihinkään koko iltana.
Kauvan vielä tilkatteli Vanni nukkumasijallaankin, että Sannaa rupesi
väsyttämään vastaaminen kaikkiin kysymyksiin, pyysi rupeamaan nukkumaan
ja oli panevinaan silmänsä kiinni.
-- Mutta ethän sinä ole vielä siunannutkaan, muistutti terävästi Vanni.
-- Kukas sinun on opettanut siunaamaan?
-- Äiti... se äiti, joka on kirkon haudassa.
-- Miten se käski tehdä?
Silloin Vanni liitti kätensä ristiin rintansa päälle ja luki Isämeidän
ja Herransiunauksen ja lopuksi lausui: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia,
isää, äitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.
-- Minkä tähden se äiti käski sillä tavalla siunata?
-- Sentähden, ettei ruma henki saisi tulla tekemään nukkuessa pahaa...
Mitenkäs se sinun äitisi käski siunata?
Sanna tuli hämilleen. Oli vaikea sanoa, ettei hänen äitinsä opettanut
mitenkään ja vaikea oli valehdella, sanoi kuitenkin: Kyllä kai se
opetti samalla tavalla.
-- Mutta eikö täällä olekaan rumaa henkeä kun sinä et siunaa?
-- Kyllä se on täälläkin, vaan minun ei tarvitse siunata kun sinä
siunasit.
-- Mutta sinäpä et pannut käsiäsi ristiin silloin kun minä siunasin.
-- No siunaa nyt uudestaan, niin minä panen käteni ristiin, näin juuri.
Vanni pani kätensä ristiin rintansa päälle, siirti itsensä oikein
likelle Sannaa ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen ja lopuksi lausui
herttaisesti: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia, Sannaa, Ullaa, isää ja
äitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.
-- Mutta eihän nyt tarvitse enää isää eikä äitiä siunata kun ne ovat
kirkon haudassa.
-- Onhan Kurkelassa äiti ja isä.
-- Siunasiko se Kurkelan äiti milloinkaan?
-- En minä sen kanssa nukkunutkaan yhdellä vuoteella.
-- Onko sinulla muualla äitiä kuin Kurkelassa?
Vanni ei vastannut siihen kysymykseen, painautui vaan Sannan kylkeen
lujempaan, niin Sanna kysyi: Olenko minä sinun äitisi?
-- Olet, kuului hiljainen kuiskaus Vannin suusta.
-- Sinä lapsi kulta, sanoi Sanna ja sulki syliinsä Vannin, suuteli
häntä ja lisäsi: Sanotko sinä aina minua äitiksesi?
-- Sanon, kuului Vannin suusta sydämmellinen kuiskaus.
Nyt tekeytyi Sanna uniseksi, oli heittäytyvinään nukkumaan ja muistutti
Vanniakin nukkumaan rupeuksesta.
Vanni asettuikin tyyneen, mutta kauvan harreili silmät huoneen
esineisiin ja huulet mutuilivat, mutta nukkui viimmein.
Sannaan vaikutti Vannin oleminen hänen vieressään niin kummalla
tavalla, että ei nukuttanut kaukaan aikaan, vaan Vannin nukuttua nousi
istualleen ja katseli Vannin ihanasti puhtaita kasvoja ja ihmetteli
mielessään sitä metsien rauhaa, mikä kasvattaa lapset ihan enkelin
viattomuudessa näinkin suureksi kuin Vanni on, joka kaupungissa ei ole
mahdollista. Ajatteli sitäkin, kykeneekö hän ensinkään suojelemaan
Vannin puhtautta, kykeneekö hän äitin sijalla ohjaamaan tuon vilkkaan,
herkkäluontoisen lapsen elämän askeleita. Nämä kysymykset panivat
mielen ahdistuksiin, kohottivat kyyneleet silmiin ja tunsi sydämmensä
nöyremmäksi kuin koskaan ennen alistumaan Jumalan armolliseen johtoon.
Ja kun oli rukoillut Jumalaa yksin antamaan viisautensa ja voimansa
Vannin kasvatuksessa, kuin muissakin asioissa, niin sitten vasta palasi
hänen sieluunsa rauha ja sai vaipua uneen.