VIII.

Kuntahallitus oli päättänyt lopettaa Kurkelan hoitopaikan ja ne lapset

ja vanhat, jotka eivät omin voimissa kykene kerjäämään, "myödä

huutokaupalla" vähimmin vaativalle hoidettavaksi.

Oli toukokuun lenseä päivä. Nurmet jo vihottavat ja lehti kiirehti

puihin ja järvet liplottelivat herttaisia väreaaltojaan hiljaisen

etelätuulen lepposesta henkäilystä.

Tänä päivänä oli Kurkelassa köyhäin ja vaivasten huutokauppa. Ja olivat

ne nyt kaikki, mitkä surma oli säästänyt, pesseet kasvonsa, harjanneet

päänsä, ja keräytyneet Kurkelan kartanolle odottamaan sitä kaupan

hetkeä. Mutta jokahisen povessa tuntui värisyttävä pelko siitä

minkälaisten ihmisten pariin sattuu joutumaan. Se, että jo edeltäpäin

oli ilmotettu annettavaksi vähimmän vaativalle, antoi syytä tähän

pelkoon, sillä olihan luonnollista, että sen kannatti ottaa vähimmästä

hoitaakseen, joka aikoi antaa huonoimman hoidon.

Sitä paitsi näkivät saapuvan huutokauppapaikkaan köyhien huutamista

varten senlaisia henkilöitä, joilla tiettävästi ei ollut ruokaa,

itselleenkään ja muutenkin olivat ilkeitä ihmisiä, niin tuntui tämä

hetki surkean pelottavalta.

Riutumaisillann olevilla vanhuksillakin tuntui olevan sääli antautua

kurjuuden surmin kuolemaan, kun kerran olivat saaneet henkensä tuoduksi

läpi sen taistelun, missä sadat muut sortuivat heidän silmiensä edessä.

Ja pani tämä ihan vapisemaan, että pitääkö suden suusta päästyään

joutua karhun kitaan.

Huutokauppaherrat olivat tulleet, ja hetken talossa tuumailtua tuotiin

kartanolle pöytä, kaksi istuinta ja pöydälle paperivihko, kynä,

mustepullo ja vasara.

Herrat saapuivat nyt paikalle, istuivat istuimilleen, pääherra pöydän

päähän ja kirjuri sivulle. Mutta ennen kun huutokauppa voi alkaa, oli

erotettu lampaat vuohista ja vuohet lampaista, mitkä jaksavat kerjätä

ja mitkä ei. Kun oli kysytty kutka ovat joukossa ne, jotka eivät voi

kerjätä, alkoi kuulua kaikkien suista ääniä:

-- En minä voi kerjätä, en minä voi kerjätä, en minä, en minäkään voi

kerjätä.

-- No, jaksaa kait Auno Parviainen kerjätä, kuului kuntaherran suusta

päättävä sana ja mustat silmät katsoivat käskevän näköisesti Auno

Parviaisen surkean näköisiin kasvoihin. Mutta Aunon kasvot muuttuivat

yhäkin surkeammiksi ja ihan itkusissaan rupesi huutamaan:

-- En minä, en, rakas herra, minä voi kerjätä, minulla on nyt menneet

voimat ihan oteri tänä talvena, se tuotakin sarvenata kolottaa ihan

kuin koiran kulkussa. Tuokin Riikka Kovalainen jaksaa paremmin.

-- Sinä paremmin jaksat kuin minä, minun päällenikö sinulla on matala

aita, kuului Riikan suusta vihainen sana. Ja Riikan puheeseen

sekautuivat kaikki ja huusivat: Ei yksikään meistä jaksa kerjätä.

Jotka tiesivät jaksavansa kerjätä, tahtoivat kuitenkin päästä

huutolaisiksi. Entä sattuisi pääsemään hyvään paikkaan, niin pysyisi

siinä, mutta jos pahaan, niin lyöttyisi kerjuulle.

Kyselemällä tästä erottelemisesta ei tullut kalua, niin nyt ketä

Kurkelan isäntä ja emäntä esittivät kerjuuseen, niin ne saivat mennä,

ja mitkä nämä esittivät huutolaisiksi, ne tulivat "myötäviksi" ja

kirjoitettiin nimet listaan, jossa oli kolme sareketta, yksi, johon

tuli huutolaisen nimi, toinen, johon tuli huutajan nimi, ja kolmas,

johon tuli sen huudettavan hinta.

Mutta pöydän toisessa päässä vastapäätä pääherraa seisoi Kurkelan

vanttera emäntä, puhtaaseen kesäpukuun puettu, puhdaskasvoinen Vanni

käsivarrellaan. Vanni oli kätensä kiertänyt emännän kaulaan ja suurilla

silmillään arannäköisesti katsella pauruili väkijoukkoon.

Kun emäntä näki muuten olevan valmista, että ruvetaan vaan huutamaan,

niin emäntä huomautti herroja: tämä ensiksi.

Vanni ymmärsi siinä olevan jotakin outoa, niin kasvot tulivat

hätäisiksi, puristi kätensä yhä lujemmin emännän kaulaan, sydän löi

kovasti, että tuntui emännän olkapäähän, ja parahtavan itkun seasta

kuului sanat: Ettehän anna kellekään.

-- En anna, en, en lapsikulta anna sinua kellekään, katsotaan vaan

tässä mitä nuo herrat tekevät, ja taputteli kädellään Vannia kasvoihin,

otti hameensa taskusta nenäliinansa ja pyihki kyyneleet pois Vannin

kasvoilta ja hyvitteli:

-- Enhän toki tämmöistä orporaukkaa, jonka äiti yhä viipyy kirkon

saunassa kylpyretkellä, raski heittää mihinkään, sinähän olet minun

tyttöni... olethan.

-- Olen, kuului Vanuin suunta värähtävä kuiskaus, ja nikkosekainen

rauhoittava huokaus puhkesi ulos.

Pääherra otti pitkävartisen vasaran pitkään käteensä, hujautti sillä

väen puoleen, viittasi samassa Vanniin, mutta toissa päin kääntyneenä,

ettei Vanni ymmärtäisi mitä on tekeillä, mutta samassa muut ymmärtäisi,

että Vannia saa huutaa kuka tahtoo, hän päättävästi virkkoi:

-- Mitä tahdotaan tuon hoidosta?

-- Kuusikymmentä markkaa. -- Viisikymmentä viisi. -- Viisikymmentä

neljä. -- Viisikymmentä kolme. -- Viisikymmentä kaksi. -- Viisikymmentä

yksi. -- Viisikymmentä, -- kuului joukosta ääniä niin kiireesti, että

vasaramies ei kerinnyt mitään, mutta nyt seisattui huuto tähän, niin

vasaramies huusi:

-- Viisikymmentä, viisikymmentä. Eikö alene enää? Viisikymmentä.

-- Siinä on paljon tuommoisessa työtä, ihan huimimmallaan ikävöimään,

niissä on tuommoisissa paljon työtä, kuului miesjoukosta purinata,

mutta vasaramies ei sitä kuunnellut, huuti vaan katkeamatta:

-- Viisikymmentä. Viisikymmentä ensimmäinen ja toinen kerta.

Viisikymmentä. Nosti yhä korkeammalle vasaransa, heilutti sitä ilmassa

kuni tuskassa.

Kurkelan emäntä ei ollut vielä virkkanut mitään, niin Hilma emännän

takana seisoessaan nyki emäntää ja hätäisesti kuiski:

-- Elkää antako mennä, elkää antako, elkää äiti rakas antako muille.

Minä annan puolen ruokaani tälle. Ettehän anna.

Emäntä ei siitä Hilman nykimisestä eikä kuiskimisesta ollut

tietävinään, odotti vaan sitä silmänräpäystä milloin se huutaa

ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, niin silloin sanoisi sanansa.

Mutta nyt oli jo vasaramies heiluttanut kättään ilmassa kyllikseen ja

huutanut kymmeniä kertoja: Viisikymmentä ensimmäinen, toinen. Jo rupesi

nyt laskemaan vasarataan pöytään ja sanomaan: Viisikymmentä

ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Silloin emännän povi hytkähti ja

kuului sanat neljäkymmentä viisi.

Vasaramiehen käsi kohosi taas uudestaan, entistä kiivaammin huiteli

pitkävartinen vasara ilmassa ja rupesi taas kuulumaan huuto:

Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen kerta,

neljäkymmentä viisi. Mutta kun väkijoukosta ei heltinyt alentajaa, niin

huuti entistä kovemmin: Neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen. Eikö

tule alennusta? Neljäkymmentä viisi ensimmäinen, toinen ja kolmas

kerta. Sen sanottuaan paukautti vasarallaan ontosti kumahtavaan

pöytään, että kartano räjähti vastaan.

Silloin hypähti emäntä, kaksin käsin puristi Vannin syliinsä ja iloisin

kasvoin lähti juosta hynttyyttämään sisälle, johon Hilma kynttä kantta

seurasi perässä ja kyseli:

-- Ijäkseenkö se saatiin Vanni vai miten? Sanokaa äiti, tuliko se

ijäksi vai miksi aikaa, no sanokaa, äiti.

Emäntä ei ollut kuulevinaan Hilman kyselemistä, mutta sisälle tultuaan.

laittoi Vannille kauniin voileivän käteen ja hyvissään purisi:

-- Olisin huutanut vaikka kahteenkymmeneen markkaan ja vielä alle

siitäkin, vaan hullut kun niin korkealle heittivät... No onhan se

isännän mielestä parempi kun jäi niin korkealle, saa maksaa veronsa

sillä, ei tarvitse ei penniä kilauttaa, veron maksussa, se

neljäkymmentä viisi markkaa riittää yllin kyllin.

Hilmakin katseli kassoistaan vielä koreampia muistokorttia antaakseen

Vannille siitä ilosta kun jäi kotiin. Nyt tiesi Hilma saavansa ihan

huomenna pappilan Fanny neitin vieraakseen, jonka kanssa saadaan oikein

päättää Vannin kasvatuksesta ja kertoa miten Vanni on meihin ja me

Vanniin mielistyneet.

Rupesi nyt Hilma kiireimmän kautta punakirjaisesta karttuunista

ompelemaan Vannille uutta kesämekkoa, jonka piti joutua huomiseksi

valmiiksi, jos tuota sattuisi niinkuin pappilan Fanny tulemaan huomenna

vieraaksi.

Kauvan aikaa nähtiin Kurkelan kartanolla väkiryhmän keskessä

vasaramiehen käden pitkine vasaroineen ilmassa heiluvan ja myötään

kuului ääni: ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, ensimmäinen,

toinen ja kolmas kerta. Mutta tästä eivät nyt Kurkelan asukkaat

perustaneet, kun Vanni oli jäänyt heille, jonka hoitopalkalla saadaan

kuntavero maksetuksi.

Viimmein loppui kartanolla se toimitus ja kuni ainakin työstään

väsyneinä ja työnsä tehneen näköisinä astuivat nyt huutokauppaherrat

sisälle. Mutta Vanni hilmerehti siellä iloisena ja puhtaana taas uusien

Hilman antamien muistokorttien kanssa. Niin kunnan esimiehen silmät

kiintyivät Vanniin ja ennen kaikkea virkkoi hymyillen:

-- Tämäkö se on se huutolaistyttö... Etpä sinä ole sen näköinen.

Tuleppa nyt antamaan kättä, vai pelkäätkö vieläkin kuten äsken. Tulehan

nyt, sinä sievä äitin tyttö, antamaan kättä, sinusta näkyy tulevan

kaunis ihminen... Olethan sinä äitin tyttö, vai mitä?

Vanni ei kestynyt kuntaherran kielittelyihin, pysyi vaan kainona ja

hyypiytyi sängyn päähän seisomaan, puristi kädessään muistokorttivihkoa

ja lapsen viattomilla suurilla silmillään hieman arasti katsella

remautteli herroihin ja väliin aina ompelukoneen ääressä istuvaan

Hilmaan, mitä se tähän asiaan sanoo.

-- Arkanapa näkyy Vanni vielä olevan teihin, virkkoi Hihna naurahtaen,

mutta menehän nyt kuitenkin antamaan kättä noin hyvälle vieraalle, joka

sinut antoi meidän tytöksemme.

Vanni nyt kuuli, että se on hyvä vieras, niin mennä sipsutti

kuntaherran luo ja lyödä lopsautti kättä oikein olkansa takaa.

-- No sinähän olet vasta oikein kiltti, no jopa sinä olet kiltti, kun

niin komeasti annat kättä ja osaat jo antaa oikealla kädelläsikin.

Annappas tuollekin toiselle herralle. Kas niin, no kylläpä sinä olet

kiltti... Mitähän minä antaisin sinulle, että sinä rupeaisit minun

tytökseni.

Sen homman kuultua kiimasi Vanni Hilman luokse, nojasi itsensä Hilmaan

ja sormeaan suussaan pyöritellen katseli aran näköisesti herroja.

Hilma seisautti ompelunsa, taputti Vannia poskelle ja hymyillen

vakuutti:

-- Ei minun Vanniani anneta kellekään. Ilman minua ja äitiäni olisi

Vanni tuonelan herran kamarissa... Sairaana, ihan heikkona sairaana oli

jo tänne tullessaan. Mutta pappilan Fanny, minä ja äiti toimitimme

tälle paremman palan aina joka päivä suuhun, niin siitä virkistyi. Ja

kyllä tämä nyt tulee aikaan niin kauvan kun isä ja äiti ja Niilo ja

Taneli tulevat sieltä kirkon saunasta kylpemästä.

-- Kylpyretkelläkö ne ovat veljet ja vanhukset? virkkoi kuntaherra

naurua hymähtäen.

-- Siellähän ne ovat, ne kylpevät siellä ihan terveiksi ja puhtaiksi

itsensä. Ja sitten ne kun tulevat, niin silloin meillä on lysti.

-- Ja kyyhkynen tuopi meille kirjeenkin sieltä kirkon saunasta, lisäsi

Vanni, ja syvä ihastuksen loimu näkyi Vannin pyöreissä kasvoissa.

Mutta kun emäntä oli toimittanut sekä huutolaiset että kerjäläisiksi

määrätyt syömään viimeistä lähtöatriaansa ja tuli nyt sisälle, niin vei

herrat isännän kamariin, johon kohta tuli isäntäkin ulkoaskareiltaan,

ja istuivat nyt vieraat puhuttelemaan talonväkeä ja talonväki vieraita.

Kuntaherra otti nyt vakavan muodon, nähtävästi sanoakseen jotakin

asiallisempaa, vaan veteli kuitenkin letkavartisesta piipustaan vielä

muutamia leuhakoita savuja. Mutta katkasi hän nyt tupakoimisen ja

virkkoi:

-- On se tuoni kolmella viimme kuulla niittänyt toukoaan... Tiedättekö

että yli tuhat köyhää on yhteensä näissä neljässä hoitolassa, näillä

kuukausilla kuollut.

-- Vai yli tuhat henkeä... Se on lihan tekoa se, jatkoi isäntä. Se

olikin kauheaa kun monta ja monta, ihan kymmeniä päivässä piti kantaa

kuolleita ulos.

-- Niin oli Jumalan tahto, huokasi kuntaherra.

-- Se todellakin oli nähtävästi Jumalan tahto, lisäsi isäntä. Nähtiinpä

tässä esimerkki. Kun kirkonkylän rouvatkin kulettivat parempaa

ruokaakin ja pitivät niin äidillistä huolta ja ruoka oli ilman sitä

paljon parempi kuin monella talollisella, ja sentään ne vaan kuolivat.

Emännän kasvot kuohahtivat, punalti tukevaa päätään ja päättävästi

virkkoi:

-- Tuhmuuksista ei koskaan saa syyttää Jumalaa. Olen varma siitä, että

kymmentä sadasta ei ole niissä kuolleissa Jumalan tahdosta kuolleita.

-- Ei liene totta... Olettehan nähneet kuinka suurta huolta on hallitus

pitänyt ja parastamme olemme mekin koettaneet, keskeytti kuntaherra

hieman närkästyneellä painolla.

-- Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, huomautti emäntä. Jos ne

hoitopaikat olisi laitettu syksyllä ennen talven tuloa, niin asiat

olisivat toisin. Mutta alituisilla tuiskupakkasilla niitä

puolialastomia raukkoja kyydittiin talosta taloon lakkaamatta päivät ja

yöt. Taloissa kun ei ollut antamista, niin kussa tuotiin rekikuorma,

niin silloin valjastettiin hevonen ja käskettiin rekeen. Tätä tehtiin

kolmatta kuukautta, niin katkasi vilu ja nälkä siihen määrään, että

ruualla ne eivät olleet autettavissa... Sitten vasta kun alkoivat

kuolla tielle, kuten monta lasta jo kuolikin rekeen taipalilla ja moni

vanhus kaatui suksiltaan pakkasen uhriksi, heräsi hallituksen silmät ja

hypättiin muka auttamaan. Vaan se oli aivan sama kuin virottaa

kuollutta... Minä näin miten niistä ei vilu eronnut. Tuolla kuumassa

pirtissä olivat jo vuorokausia olleet, niin yhä vaan vilusta värisivät

eivätkä sietäneet vähintäkään raitista ulkoilmaa. Siitä syntyi tauti ja

se teki työtään... Tiesin kyllä silloin kun nämä hoitopaikat

perustettiin mikä siitä tulee. Enkä ikänäni ole toiselle ihmiselle

ollut niin vihanen kuin olin ukolle silloin kun se oli hoitolan ottanut

meille.

-- Ei suinkaan kukaan teitä syytä niitten kuolemasta, keskeytti

kuntaherra emännän puhetta.

-- Eipä sillä, vaan olimmekos me sitten syypäät sitä surkeutta

näkemään. Aikoi porista vielä kuvernöörinkin kovuudesta niitä raukkoja

kohtaan, kun se määräsi niille ruuaksi vaan jäkäliä ja jäkäliä. Vaan

samassa tulla sipsutti auki olevasta kamarin ovesta Vanni, kasvot hyvän

tuulen näköisinä, käsissään vihkot muistokorttia, ja nojaten emännän

polveen seisattui siihen. Siitä emännän huomio kääntyi Vanniin ja

puhelukin kääntyi toisaalle. Emännän sydän nytkähti mieluisesti,

koppasi Vannin syliinsä ja virkkoi:

-- Sain mielihyvikseni kuitenkin tämän surman suusta koukatuksi...

Sinun pikku nupukkani henkikö lienee ollut niin kallis, että sentähden

piti hoitopaikan johtua meille... Sinunko, sinun, sinä minun pikku

perhoseni.

Vanni nojasi selkänsä ja päänsä emännän rintaan ja turvallisen

näköisenä katseli vieraita.

Emännän mieleen johtui monia kymmeniä muitakin kohtalon pakottamina

kesken ikänsä hautaan joutuneita lapsia, muistipa omankin kovuutensa

mitä hän ensi alussa oli kaikille hoitolaisille ja Vanninkin äitille

osottanut ymmärtämättömyytensä tähden hänkin. Niin kirkkaat kyyneleet

kihosivat emännän pitkäripsisien silmien nurkkiin ja harvasteeseen

vierähtelivät alas Vannin valkoiseen tukkaan, jota emäntä ystävyytensä

merkiksi verkalleen silitteli.

Kuntaherra tunsi, että ei luota talonväen kanssa puhe nyt köyhien

tilasta eikä viimme talven kokemuksista, niin käänsi puheen

vuodentulotoiveihin, miten nyt on syytä toivoa hyvää vuotta, kun

justiin kuukautta aikasemmin tuli kesä kuin viimme kevännä ja laihotkin

ovat kaikkialla kirkkaat.

Isäntä, joka ei mistään puhunut niin mielellään kuin maanviljelyksestä

ja hevosista, tarttui heti siihen puheeseen, mutta emäntä ei siitä

välittänyt, niin laski Vannin sylistään ja lähti askareilleen toisiin

huoneisiin. Sinne kiirehti Vannikin mukaan ja hyvälle tuntui mieli kun

emäntä ja Hilma olivat niin hyvät. -- Vuoden oli nyt Vanni ollut

Kurkelassa, mutta menneen vuosikappaleen vaan huutolaisena,

Kuntahallitus ei tänä vuotena enää sallinut huutolaiseksi, kun tiesivät

alkavan voida kerjätä, luottivat vielä siihen, että Kurkelaiset pitävät

sen luonaan kaikessa tapauksessa. Tämä suututti Kurkelan isäntää, että

tahtoi ajaa Vannin jo uuden vuoden aikana pois luotaan, varsin

näyttääkseen kuntahallitukselle, ettei heillä pidetä Vannia, kun ei

edes häntä ruotilaiseksi pantu vaan pantiin sekin muualta.

Emäntä ei kuitenkaan raskinut talvisydämmen aikana päästää Vannia

luotaan, vaan huolimatta isännän purinoista piti sen luonaan kesään

asti.

Soikon Ulla oli kahdentoista vuoden vanha ja vikkelä tyttö. Hän oli

syntynytkin kerjuutielle ja elänyt äitinsä kanssa kaiken ikänsä

kerjuulla, mutta nyt jäänyt äitistään orvoksi. Kurkelan emäntä piti

paljon Ullasta ja nyt tänä talvena kerjuulla kiertäessään sai Ulla

viipyä monta yötä Kurkelassa tutustumassa Vannin kanssa, että kesän

tullen saisivat lähteä yhdessä, jos ei isäntä muuttaisi päätöstään

Vannin suhteen.

Kurkelan isäntä ei sittenkään taipunut emännän eikä Hilman houkutuksiin

Vannin pitämisestä kotona, vaan tuli sitäkin ankarammaksi Vannille, kun

kesä alkoi liketä.

-- Lasta on meillä ainoastaan tuo yksi, Hilma, ja hän on jo suuri,

kohta aika ihminen, niin miksi emme hupinamme lapsen sijassa, pitäisi

Vannia, pyyteli emäntä kyynelsilmin isäntää eräänä kevätiltana, kun

silloinkin oli isäntä käskenyt pois.

-- Ei kun ei, ärjäsi isäntä. Sen olen minä sanonut, että Vannin pitää

mennä pois, niin sen pitää mennä. Nyt emäntä tunsi, ettei mikään auta,

niin rupesi toimittamaan Vannille vaatteita, jotka sopivat

kerjäläiselle, ja päätti, että kun Ulla tulee ensi kerran, niin saavat

lähteä yhdessä. Kuitenkin luotti emäntä, että kun jonkun retken käyvät,

niin isäntäkin muuttaa mielensä ja sallii taas edes jonkun ajan olemaan

Vannin kotona.