III.

Koskelasta ei heltinyt apua. Ainoastaan kouran täyden sai suoloja.

Mutta Koskelainen oli pyhänä kirkolla käydessään kuullut, että

kuvernööri on määrännyt tässä Pajurannan pitäjässä panna neljä

köyhäinhoitolata toimeen, joihin sijoitetaan kaikki työhön

kykenemättömät köyhät, ja että niistä hoitoloista tulee yksi tähän

Kurkelaan, toinen Ärmäskylän Tervolaan, kolmas Jupakan kylän Kinnulaan,

neljäs Saukkosen kylän Pihtilään. Ja Koskelainen kehotti kaiken mokomin

näitä Metsävainion asukkaita kaikkia menemään sinne Kurkelaan aivan

ensitilassa, ennenkun muita kerkiää tulla niin täyteen ettei sopisi.

Tämän tiedon saatuaan kiirehti äiti kotiin eikä ikänään hänen mielensä

vielä ennen ollut onnesta niin täysi kuin nyt Koskelasta palatessa. Nyt

näkyi aivan selvään, että Jumala suuressa viisaudessaan oli näin

laittanut. Nyt jos isä olisi terve, niin emme pääsisi siihen hoitolaan

kukaan. Vaan kun nyt isä on työhön kykenemätön vaivanen ja Vanni

sairas, niin ei suinkaan kukaan pääse jos ei nämä, ja luonnollisesti

minä niitten hoitajaksi; ja ei suinkaan nyt poikia Niiloa ja Tanelia,

tuommoisia kunnottomia raukkoja, toki eroteta vanhemmistaan. Suuri

Jumala olkoon kiitetty, huokasi äiti aina väliin näitä ajatellessaan ja

hiihtäessään Koskelasta kotiin kirteätä latuaan, paistaessa tammikuun

uleisen päivän. Päivä oli jo jälellä puolen eikä äiti ollut syönyt

mitään, ankara hiihtäminen suurenti nälän vaatimuksia ja kipeästi

vihloi sydänalassa hiuka. Tämän lievittämiseksi otti niitä Koskelan

emännän antamia suoloja rakeen, imi sitä ja nieli siitä syntynyttä

vettä. Siitä kipein hiuka aina häpesi ja onnellinen hän oli, niin

onnellinen kuin ihminen voi olla, joka suurimman onnettomuutensa on

saanut vaihtaa suurimpaan onneen. Kaikki matkan varrella seisovat

huurteen käärimät puutkin näyttivät katselevan lemmen hymykasvoin ja

ojennellen kuuraisia kankeita käsiään onnen tervehdykseksi kulkijalle.

Kotiin tultuaan ei äiti mahtanut nostaa suksiaankaan nurkkaa vasten

pystyyn, kuten aina ennen, vaan jätti hangelle pitkäkseen ja rienti

pirttiin näkemään perhettään.

Kaikki näkivät jo äitin kasvoista, että hyvin on asiat; pojat juoksivat

syliksi äitiin ja yhdestä suusta joutuivat sanomaan: mitä äiti toi,

meillä on nälkä.

-- En tuonut paljon mitään, vastasi äiti ystävällisesti ja katseli

loistavin silmin lapsiinsa, riisuessaan vaatteita päältään ja

pyyhkiessään hikeä otsaltaan.

-- Toittepahan äiti. Meillä on nälkä, lisäsi Taneli nureksien ja piteli

äitiä ikäänkuin ettei pääsisi karkuun.

-- Olkoon nyt nälkä. Huomen illalla meillä ei ole enää nälkä kun meillä

on rukiiset leipävänkäleet käsissä ja rasvainen lihakeitto höyryää

edessä, lisäsi äiti turvallisella painolla, repostellessaan lumisia

töppösiä jaloistaan irti.

Pojilla jäi suu auki ja silmät pyöristyivät renkaiksi eikä ymmärtäneet

mitä se on se äitin puhe. Mutta isä oli pöydän takana jalkojaan

katselemassa ja niihin kääreitä laittamassa, niin se kavahti katsomaan

terävästi äitiin ja lämpymästi kysyi: Miten niin?

Äiti kohosi seisalleen töppösiään kuivaan pannakseen ja huokasi: Jumala

on hyvä. Se pitää huolen luoduistaan, kunhan vaan ymmärtäisimme häneen

luottaa hyvänä ja pahana päivänä. Hän on totinen ja hyvä. Eikös ole

ihmeellistä, että vaikka me nyt näytämme olevan onnettomista

onnettomimmat emmekä näytä päivän päähän pääsevän, niin tämä kamala

onnettomuutemme on juuri onnemme perustus. Katsokaas kun nyt kruunun

varoilla kuulutaan perustavan Kurkelaan hoitopaikka kaikille työhön

kykenemättömille köyhille ja vaivaisille. Ja kukas sen vaivaisempi on

kuin sinä, ja Vanni on sairas, jota hoitamaan minä pääsen, niin eikös

ole ihmeellistä? Tämä sattuma ei ole mikään muu kuin Jumalan suuri

ihmeellinen armotyö meitä kurjia kohtaan.

-- Ei tuo liene toki totta, keskeytti isä ja äänestä tuntui toivon ja

epätoivon sekainen värähdys.

-- Kyllä se on totta, toisti äiti. Koskelainen oli ollut pyhänä

kirkolla ja siellä oli niiltä kirkonkylän ylimyksiltä kuullut.

Kuvernööri kuuluu käyneen määräämässä.

-- Kuvernööri! ihastui isä ja kiinnitti katseensa yhä tutkivammaksi

äitiin.

-- Niin juuri kuvernööri kuului, juuri itse kuvernööri kuului käyneen

määräämässä, toisti yhä äiti. Niitä kuului tulevan neljä hoitolata

tähän Pajurannan pitäjääseen, mutta tähän Kurkelaan se Koskelainen

kehotti meitä menemään.

-- Vai kuvernööri itse! myhähti isä. Sinne täytyy päästä ihan huomenna,

lisäsi hän, päätään punaltaen, ja ihastuksen loimo näkyi partaisissa

kasvoissa.

-- Kuinpa pääsisit siksikään noilla jaloillasi, mutta miten käypi sen?

lisäsi äiti epätoivoisesti.

-- No tämän matkan nyt minä menisin, vaikkei olisi jalkateriäkään,

virkkoi ihastuneella mielellä isä, ei tule kuin nappanen peninkuorma,

niin tokihan minä nyt sen päivän pitkään tallustelen, vaikka

polvillani... Vai kuvernööri on semmoista toiminut.

Sairastava Vannikin virkistyi tästä puheesta, nousi istuilleen ja

pyytävästi virkkoi: Minä lähden äitin kanssa. Ottaahan äiti minun.

-- Ottaahan toki äiti Vannin, virkkoi herttaisesti äiti. En toki

heittäisi Vannia, vaikka mikä, vakuutteli äiti ja korjaili Vannia

vuoteellaan.

-- Otattehan minunkin, kuiskasi Taneli, eikä muistanut enää nälästään

mitään.

-- Otan Tanelinkin, otetaan se toki Tanelikin, toisti äiti.

-- Minäpä hiihdän suksillani ja jätän teidät kaikki, muistutti

varmuudella Niilo keskustelun lopuksi.

Tänä päivänä ei ollut Metsävainion asukkaista kukaan vielä syönyt.

Niilo ja Taneli olivat repineet vanhan suolakopsan ja ne tuohet

liottaneet vähässä vedessä ja sen suolaveden kanssa koittaneet syödä

petäjäjauhoja, vaan ei sekään ollut käynyt laatuun.

Äiti lähti käymään Telkkäpuron varrella riekon pyydyksillään, josko

Jumala olisi niin armollinen että antaisi vielä edes yhden riekon

viimmeiseksi atriaksi. Ja sieltäpä toikin äiti aivan sulan riekon. Tämä

oli äitin mielestä taas ilmeinen viittaus Jumalan ihmeellisestä

johdosta, ja koko matkan Telkkäpurolta kotiin tullessaan hän hoki:

kiitetty olkoon suuri Jumala, kiitetty olkoon Jumala, taivaallinen Isä.

Nyt laitettiin puoli riekkoa kiehumaan iltaskeitoksi, toinen puoli

jätettiin aamuskeitoksi. Uuni oli päässyt lämpiämästä, niin uuniin

laitettiin paistumaan petäjä- ja olkijauhoista suolaveteen tehtyä

taherrusta leivän sijasta käytettäväksi lintuvellin kanssa. Ja vaikka

ei kukaan ollut vielä tänä päivänä syönyt, niin ei kukaan tuntenut

nälkää. Huomeisen onnen toivo täytti kaikkien mielet. Niilo ja

Tanelikaan eivät keiton kiehuissa puhuneet nälästään. Mieli oli

Kurkelassa ja matkassa Kurkelaan ja siellä kohtaavissa lihamaljoissa ja

rukiisissa leipäkämpäleissä, aivan samanlaisissa kämpäleissä kuin mitä

äiti aina Sopalan paksulta emännältä sai kehruupalkoistaan ja toi

kylätulijaisiksi. Niitä ajattelivat lakkaamatta pojat, että makea vesi

lorahteli suuhun. Mutta vaistomaisesti meni käsi aina äitin

suolakuppiin pöydälle, jossa oli äitin Koskelasta tuodut suolat; niitä

aina pojat hipistivät suuhunsa, ja hypähtelivät kimmoissaan. Väliin

aina isältä kyselivät yhtä ja toista Kurkelan suhteista, onko siellä

mäkeä, josta voisi laskea, miten pitkiä ja jyrkkiä ne mäet ovat, onko

puroa, johon voisi myllyn ja pajan tehdä, onko järveä, jossa voisi

uida, onko venettä, jolla saisi meloa ja mäikäröidä kesällä järvellä,

onko se vene yhtä vuotava kuin tuo meidän vene, jota pitää myötäänsä

yhden hengen viskata, ja muuta senlaista. Ja kun kuulivat isältä, että

kaikki on hyvin, niin suut mutuilivat ja silmät loistavina harreilivat

korkeuteen, kunnes taas juohtui mieleen uusia kysymyksiä, joita taas

ryhtyivät isältä kyselemään.

Äiti lauloi ennen nuorena Niskalassa piikana ollessaan talon heränneen

muorin opettamia Sionin virsiä. Niitä hän lauloi kaikkia melkein

samalla nuotilla kuin Niskalan muorikin. Sattuipa joukkoon virsikirjan

virsiäkin; nekin saivat käydä ulos samalla nuotilla. Niitä hän lauloi

askareita tehdessään kiitokseksi taivaan Jumalalle, ettei suu päässyt

kiinni, ja mieli oli hellä. Ei koskaan ollut elämässään ennen tuntenut

itseään niin rikkaaksi kaikesta hyvästä, kuin nyt, kaikki maljat

näyttivät ylitse vuotavaisilta, savustunut pirttikin kaikkine

tyhjyyksineen ja ristikkojalkaisine heiluvine pöytineen näytti

varakkaalta ja miellyttävältä. Ja muhkealle tuntui mieli, laulellessa

Sionin virttä ja viimmeisiä vehkajauhon tähteitä sekottaissa repaleisen

kattilan laidassa kiehuvaan lintukeittoon.

* * * * *

Nyt ruvettiin laittelemaan matkavarusteita, korjailemaan vaatteita,

kelkkojen jukkoja, suksen varpaallisia, sauvoja ynnä muita. Pojat

kantaa mysäsivät kaikki halot pirttiin, joita oli enemmän kuin kymmenen

lämmitystä.

Äiti kehotti ne panemaan hyvään pinkkaan uunin kupeelle, jotta jos

tuota niinkuin tultaisiin kerran takaisin, niin on siinä valmiit halot,

mistä panna tuleen. Silloin tuota ei tarvinne -- sanoi hän --

vehkajauhoilla keittoa suurustaa eikä liene leipänä paljas

vehkajauhotaherrus. Erilainen, kokonaan erilainen lienee silloin tässä

elämän alotus kuin nyt on lopetus. Saattaahan Jumala siunata elämämme

hyvinkin runsaalla kädellä, koskapa nyt alkukin on näin lupaava.

Jumalalle olkoon kiitos, ajatteli äiti siinä toimiessaan lähdön

valmistukseksi ja alituisesti veisaillessaan sielua ylentäviä virsiään.

Pojat kun saivat kaikki halkonsa pirttiin, niin punaa uhkuvin poskin

huudahti Taneli: Siinä ovat nyt kaikki oluet ja maltaat, ja

voittomielisenä kopisteli lunta suurista kengistään keskelle lattiaa.

Äiti katkasi virtensä, katseli leppoisesti poikiinsa ja muistutti:

Mutta siellä Kurkelassa ei saakaan niin lumikenkineen tulla huoneeseen,

siellä pitääkin opetella luudalla pyyhkimään ulkona kenkänsä. Ei saa

sylkeäkään lattialle.

-- Sylkeäkään, huudahti Niilo.

-- Ei sylkeäkään. Siellä kai on maalatut lattiatkin.

-- Maalatut lattiat?... Onko kirkossa maalatut lattiat?

-- Ei ole kirkossa, vaan Kurkelassa ovat, toisti äiti.

Pojat tyrmistyneenä katselivat toistensa silmiin ja väliin suuriin

länttäkantaisiin ja puolikaudosta nokaksi vääntyneisiin

kenkäronttosiinsa ja kuiskivat toisilleen: Paremmin kuin kirkossa,

pirtti on Kurkelassa parempi ja komeampi kuin kirkko. Minkäänlainen

tuossa on katto? Ei varmaan se ole näin musta kuin tässä pirtissä. Ei,

punanen kai se on laki vai liekkö sininen kuin taivas, juuri niinkuin

poutainen taivas?

Äiti oli jo lintuvelliä pannut Vannin kuppiin, vienyt penkille Vannin

luo, nostanut Vannin istumaan ja kehotteli nyt syömään, että

tervehtyisi. Sitten poistui taas paikkaamaan töppöstään.

Vannin suussa pyöri pala. Sitä yhtä palaansa se purra vätkytti kauvan,

että koko ruumis liikkui puremisen mukaan; mutta kun ei mennyt alas

sittenkään, niin sylki sen pois ja nihkaisten kylmähti maata

ryökköiselle vuoteelleen.

Tämän näki Niilo, niin kiimasi Vannin luo ja kuiskaili korvaan:

Annathan minulle lihaosastasi pikku hinareen. Annathan... Annathan

kirpun silmän verran... Minä annan sinulle siellä Kurkelassa... Minä

annan sinulle noin paljon, koko tuon etusormen, koko tuon peukalon

suuruisen tökäleen.

Vanni hytkäytti ruumistaan ja kätisten virkkoi: Elä tule siihen!

Äiti kuuli Vannin kätinän, niin katsahti Niiloon ja kättään puistattaen

virkkoi: Tule pois Niilo! Sinä et ole taattu koskemasta Vannin

lihaosakipeneeseen.

-- Mutta minä sitten Kurkelassa annan Vannille.

-- Kurkelassa, jatkoi äiti naurahtaen ja vetää kurautteli pitkää

säiettään töppöstään paikatessaan piisitulen luona.

Niilo ei poistunut, vaan istui Vannin pään pohjissa ja katseli Vannin

vellikupissa pilkottavaa riekon olkaluuta, teki mieli tarttumaan siihen

ja vetämään ylös, että vesi tippui kielestä, mutta ei äitin luvatta

uskaltanut.

Äiti sai nyt töppösensä paikatuksi, sitoi ne yhteen ja pisti orren

päähän riippumaan, katsahti siihen niitä kirjavia valkeilla, mustilla,

kirjavilla, paksummilla ja hienommilla paikoilla paikatuita töppösiään,

ja hyvät ne olivat, kun olivat ehyet. Sitten hiipi Vannin luo ja

ikäänkuin salaa katsoi Vannin hengitystä ja kuunteli sen rinnan

hiljaista ryyhitystä.

Kun kuolisit pois, lapsikulta, kuului äitin suusta hiljainen ääni.

Vannin ruumis hytkähti, kuullessaan äitin niin likellä olevan.

Kielellään kostutti kuivia huuliaan, vääntäytyi istuilleen ja

vointeasti virkkoi: "Terve minä olen", otti lihakipeneen kupistaan ja

rupesi syödä natustelemaan. Mutta silmät vierähtelivät heikosti kiinni

eikä pala mennyt suusta alas, niin Vanni kuiskasi: "Karvasta on", ja

pyyskähti jälelleen vuoteeseensa.

Äitistä tuntui hyvälle kun näki Vannin niin huonoksi. "Ehkäpä tänä yönä

jo Jumalan aika joutuu", virkkoi hän ja poistui muulle perheelle

iltasta laittamaan.

Otti uunin hyllyltä kaksi levyä, joilla oli paistettua petäjäsilkkoa,

kantoi no pöydälle, ammenti velliä neljään kuppiin, joista sai kukin

nimikkonsa ja kiertyivät pöytään. Huomenna tapahtuvan Kurkelaan

muuttamisen toivo teki kaikki hyväksi, se petäjä mökerökin tuntui aivan

vehnäseltä, jota ammentivat aina suunsa täyteen, ja harmaan rantaveden

näköistä velliä särpivät palainsa painoksi, puhellessaan kaikista

niistä suhteista, mitä huomenna majan muutossa tullaan tarvitsemaan.

Harmaa kissakin, joka äsken oli saanut riekon suolet ja varpaat,

hyrritteli tyytyväisenä ja vetäytyi Vannin vuoteen liepeelle, johon

käpäläinsä päälle kytistyi, Hiljaa raotteli vinoja silmiään, ja rinta

hyrräsi.

-- Ei kuole vielä Vanni kun kissa menee viereen, kuiskasi äiti,

nähdessään kissan asettuvan Vannin vuoteen vierelle.

-- Kumma, että sekin tietää, mukautti isä.

-- Kyllä se tietää, vakuutti äiti, -- kyllä niillä on elävillä omat

ilmoittajansa. Tiesipähän Suuteri, meidän viimmeinen lehmämme,

hävityksensä. Monta viikkoa itki että myötään, valui kyyneleet

silmistä, eikä sallinut puhuttelemistakaan eikä minkäänlaista

hyvittelemistä, murjotti vaan raskasmielisenä.

-- Tiesipähän se teerikin syksyllä tullessaan tähän pirtin katolle,

että autioksi tämä jääpi, muistutti isä.

-- Kas... Todellakin, en ollut muistaakaan. Eikös ole kumma kun sekin

teeri lentää lehahtaa kuin käsketty pirtin harjalle... Kyllä ne käy

ennustukset vaikka minkä asian edellä kun niistä vaan osaa ottaa

vaarin.

-- Mutta kuoleman tapausten edellä ne kerran metso ja koppelo tulivat

Sirolan pirtin harjalle. Heti kuoli isäntä ja emäntä vähän jälkeen; ei

päässyt vuosi umpeen ennenkun olivat kumpikin maan povessa, vaikka ukko

vainaa päätteli, kun nähtiin ne linnut pirtin harjalla eräänä

usmapäivänä, että ne sumussa ovat eksyneet, jaaritteli isä.

-- Hym... Eksyneet?

-- Niin se ukko tuumaili. Mutta osasivatpahan sitten lähteä sinne päin

missä heidän varsinainen kotonsa oli. Kussa vaan humahtivat lentoon,

niin paikalla oikasivat matkansa Huhtarovaa kohti, vaikka sumu oli kuin

seinä.

-- Kyllä ne toki Jumalan luontokappaleet tietävät tiensä... Mutta

saattaisihan olla meillekin kuolemaksi se teeren ennustus, huomautti

äiti. Saattaahan käydä niin ettemme koskaan enää tule tähän takaisin.

-- Hyvin mahdollista.

-- Mutta mihin joutuu tuo kissa, jos ei tultaisi takaisin, muistutti

Tahvo kun ei muutakaan osannut säistää siihen puheeseen.

Sen kuuli Vanni että kissasta oli puhe, niin veti viereensä ja kätki

peittojensa sisään.

Muuta ja toista, yhä puhelivat huomeisesta majanmuutosta,

ennustuksista, tapahtumista ja sattuvista seikoista, kunnes tuli

takalla riittyi aivan valkoisen untuvan peittämäksi ja otavan sarvetkin

olivat suoraan etelää kohti. Silloin kallistuivat yönsä lepoon ja

hyvälle tuntui tieto, että huomenna ollaan Kurkelassa valtion turvissa,

jossa ei elatuksen murhe paina mieliä. Oi kiitos Jumalan, huokasi äiti,

uneen vaipuessaan, muistellessaan huomeniltaista onnea.

Kissa käykyili liitin jaloissa huomisaamuna, kun takalla kiehuvasta

keitosta haisi vereksen linnunlihan haju. Jaloissa se vaan pyöri,

kohotteli selkäänsä, pitkät virkakarvat poskissa harallaan,

ystävällisesti katsella pauruili äitin käsiin ja harmaan kirjava häntä

mutkitteli ilmassa, Äiti ymmärsi kissan kielen, mutta ei ollut mitään

mitä antaisi niin kääntyi isään ja virkkoi: Sinä saat tappaa tuon

kissan. On jo vanhakin ja saammehan me kissan kun tarvitsemme.

-- Voi, voi minun mirrini. Ettehän isä tapa minun mirriäni, vaikeroi

Vanni, kuultuaan äitin esityksen, nousi vuoteellaan istualleen ja

silmät pyöri hätäisesti. Heikon näköisesti nojasi selkänsä seinään ja

kun isä ei virkkanut mitään, niin rukoilevasti lisäsi: Ettehän isä tapa

mirriä. Ettehän... Ettehän... Minä otan mukaani Kurkelaan ja annan

sille ruokaa.

Äiti näki Vannin hädän kissansa puolesta, niin liepsahti Vannin luokse,

taputti kuihtuneeseen kasvoon ja hymyillen virkkoi: Ei tapeta, ei

tapeta. Eihän toki Vannin mirriä tapeta.

Mutta Vanni ei uskonut tätä, luuli äitin narraavan ja pyyteli yhäkin,

että ettehän, isä, tapa mirriä... ettehän. Ei tapeta, ei, kuului isän

vakava ääni, niin Vannin kasvoihin levisi vakava turvallisuus ja rienti

lattialta ottamaan kissaa syliinsä, kantaakseen sen vuoteelleen. Mutta

pää ei pitänyt pystyssä. Vaan kun kuuristui kissaa ottamaan syliinsä,

niin pyörtyä kytjähti lattialle, josta äiti kantoi vuoteelleen, nosti

kissankin siihen Vannille mieliksi. Vanni kääräsi kissan kainaloonsa ja

hyvälle tuntui nyt olo, vaikka korvat kihisi vielä äskeisestä

pyörtymisen huumauksesta ja pirtti näytti silmissä pyörivän kuin

kerinlaudat kerinkannassa.

Äiti kun näki Vannin niin mleluisesti viihtyvän, siirtyi kohentamaan

tulta takassa, puristi suonikkaaseen käteensä petäjäjauhoja vakasta ja

varisti niitä hiljalleen kiehuvaan pataan, hämmenti siitä kapustalla ja

aina lisäsi jauhoja, kunnes näki sen sakenevan velliksi, kasvot

lientyivät mieluiseen hymyyn ja mieli oli Kurkelassa.

Taneli seisoi äitin vieressä totisin kasvoin ja ruskeilla suurilla

silmillään turvallisen näköisesti katseli äitin silmiin ja myllyilevään

vellipataan ja taas äitin silmiin ja keittopataan. Näkyi ajattelevan

mitä hän sanoisi jatkoksi äitin puheeseen kun näki äitin olevan niin

harvinaisen virkeällä puhetuulella. Viimein totisesti virkkoi: Sielläpä

Kurkelassa kuuluu olevan mäkiäkin, joista saapi laskea hujautella.

-- On siellä mäkiä.

-- Onko niin isoja, niin korkeita, tämän pirtin harjan korkusia?

-- On siellä korkeampiakin.

-- Onko niin korkeita kuin tuo Sirkkaniemen törmä, jossa pääskyset

pitävät pesiään?

-- On siellä, mäkiä jos kuin monta ja korkeita jos korkeitakin, vaan

kun sieltä ei saa lumineen tulla tupaan, niin ei sinne saa monasti

mennä.

-- Osaan minä puhdistaa kenkäni, virkkoi Taneli reippaasti ja katseli

taas ympäriinsä länttään polkeutuneita kenkiään.

-- Hym... Sinä osaat!

-- Ei suuri sana suuta halkaise, muistutti Niilo, sen se on

näköinenkin. On kengät kuin auskarin jalassa. Tuolla lailla, länttään

polkenut, että varret ovat menemässä jalkain alle ja nokat käyristyneet

polvien tasalle. Niillä kun kävellä vesmeltää lumessa, niin askeleet

ovat kuin kapustalla painellut.

-- Sinä toinen hyvä, muistutti äiti, kattila pataa moittii, vaikka

musta kylki kummallakin.

Niilo kinnasi äitin eteen, näytteli kantapäitään: Eipähän minun kenkäni

kannat ole niin läntässä. Katsokaapa, onko niin rumat kuin Tanelin.

-- Vanhempihan sinä oletkin, saathan sinä olla jo viisaampikin,

muistutti äiti ja nosti vellipatansa tulelta pois.

Taneli vilkasi voittoisen silmäyksen Niiloon, kiimasi Vannin luokse ja

kuiskutteli korvaan: Annathan nyt lihaosastasi pikkusen hinareen...

annathan sen... Annathan tuommoisen puolen kynnen verran. Minä vien

kissasi Kurkelaan.

Vanni kasteli kielellään kuivia huuliaan ja hiljaa kuiskasi: Annan.

Sen kuultuaan Taneli hymysuin istui puuhevosensa selkään ja iloissaan

kiljahteli: truu, soo! truu, soo! käänny Kurkelaan! tuosta tiehaarasta,

tuosta noin, so Kurkelaan! No... Ei mihinkään muualle kuin Kurkelaan!

Mutta Taneli näki, että äiti alkoi ammentamaan velliä kuppiin, niin

meni katsomaan minkälaisia lihoja tulisi Vannin kuppiin ja iloisesti

kuiskasi äitin korvaan: Vannipa lupasi antaa minulle lihaosastaan.

-- Ole vaiti, sinä terve kuin jänis; Vanni kipeä raukka tarvitsee itse

osansa.

-- Enhän minä kaikkia tahokkaan, tuommoisen, tuommoisen kynnen

laajuisen sirpaleen.

-- Ei kynnen eikä kannen vertaa. Osallaan mies elää, konna toisen

kohtalolla.

-- Enhän minä ole vielä mies, tämmöinen, noin matala poika kurikka.

-- Sinustapa ei tulekkaan miestä, jos et opettele osaasi tyytymään.

-- Minustapa tulee mies, kun en tahokkaan Vannin lihaosaa, muistutti

Niilo, seisoessaan äitin takana, ja katseli vasta paikatuita valkeita

liinaisia paikkoja mustaksi pinttyneitten piikkohousujensa polvissa.

-- Sinusta ja kaikista niistä, jotka osaansa tyytyvät, tulee mies,

vakuutteli äiti.

Tanelikin heitti käristyksen pois ja alakuloisena sormi suussaan

katseli äitin ruuan laittamista, ja silmät paloivat Vannin kupin

puoleen kun näki menevän siihen suuremman lihakipeneen kuin omaansa, ja

mieli teki että makea vesi lorahteli suuhun.

Mutta Halli haukkui ja ulvoi ulkona. Hän ei haukkunut pyrkiäkseen

huoneeseen, muuten vaan omia aikojaan haukkui ja ulvoa jollotteli istua

tököttäessään pirtin perässä nietoksen harjalla valjetessa talvisen

aamun.

-- Taas Halli ulvoo, muistutti äiti. Se on monta viikkoa aina

aikaväliin tuolla lailla ulvonut. Mitähän ennustanee, jokohan kuitenkin

lienee viimmeinen lähtö tästä majasta.

Pojat hyppäsivät akkunaan, hieroivat sormillaan reikää lasin kuuraiseen

jäähän, josta toisella silmällään tirkistäen näkivät Hallin, miten se

siinä nietoksella istua tökötti pystyssä kuin piirakka ja katseli

järven selälle, jossa hieno pakkasen usva hienoina haituvina leijaili.

Väliin aina pani silmänsä umpeen ja haukkui ihan hartian voimasta että

pitkät takkuiset karvat hetalehtivat hartioilla. Sitten aina nosti

päänsä pystyyn nokka ihan taivasta kohti, silmät umpeen puristettuina

ulvoa jollotti niin kovasti ja kamalalla äänellä, että poikiinkin teki

pahaa sen kuuleminen. Mutta heitti se viimein ulvomisensa ja tuli

pirttiin, jossa pojat saivat hyvitellä ja antaa Hallinkin suuhun osan

palastaan.