IV.

Taivaan kansi lientyi sileään pilveen, ainoastaan taivaan rannalla oli

kaitanen viilu kirkasta vaskelle hohtavaa poutaa, josta nouseva aurinko

paistoi ikäänkuin varjostimen helman alta sinne pilven peittämään

katokseen, jonka perällä nyt Metsävainion kuurainen nietosten kiertämä

mökki kylmötti, kuni talteen jätettynä.

Lähtöhetki oli nyt tullut. Suureen kelkkaan köyteltiin vitsoilla

kiinni korkea vasu, sen pohjalle pantiin pehkuruusuja, sitten

vaateresuja, joihin käärittiin Vanni, kissa sylissä, istumaan. Vanha

täplikäskirjainen vaippa käärittiin viimmeiseksi katteeksi, jonka

reijästä kuitenkin Vanni saattoi katsella ulos ja hengittää ulkoilmaa.

Isä oli jo käärinyt kaikki töppösensä jalkoihinsa ja astua vinttaili jo

järvelle laskeutuvaa tietä rantaan päin. Äiti otti kelkan vihtaisen

jukon olkapäälleen ja lähti vetämään isän jälkeen. Halli rannan

töyräällä istui ja kummeksien katseli sitä lähtöä ja haukkua voksahteli

muutamia sanoja, mutta kun näki että kaikki tulivat rantaan, niin

pyörähti etukynteen ja juosta loksutteli siihen mukaan mihin näki

toistenkin tulevan. Taneli ja Niilo jäivät rannan töyräälle kelkkoineen

odottamaan kunnes äiti kerkisi paeta tuota tuonnemmaksi. Sitä istahti

Hallikin katsomaan, mutta pojat pataltivat aika laukat, paiskautuivat

vatsalleen kelkkoihinsa, jotta saivat aika luikosen törmän alle. Siitä

ilostui Hallikin, laukkasi poikain luokse ja ystävällisellä

haukunnallaan ilmoitti mielihyvänsä poikain kelkkakyydille.

Halki Kaislajärven, tietöntä hankea kulki nyt matka. Äiti jo tavotti

isän. Pojat ne vähän jälempänä astua kaarittivat, jaloissa paikkaset

kenkäkolttoset, päässä pitkävillaset, vanhasta turkista tehdyt reuhkat,

yllä repaleiset takkiremut vitsoilla kiinni vyötettyinä, joitten

siekaleina riippuvain helinäin alta kirjavina vilkkoivat vanhoilla

hameen palasilla ja liinarievuilla paikatut piikkohousuiset polvet.

Poikia seurasi Halli. Taneli Hallille mieliksi heilutteli pitkiä

nuttunsa hihoja. Niihin tarttui Halli ja muristen retuutti ja vetää

nujuutti sinne tänne tiepuoliin kun näki sen olevan Tanelille mieleen.

Hallille mieliksi paiskautui Niilokin aina silloin tällöin lumeen

pitkäkseen, soristeli jaloillaan ja käsillään ja väkisi, että Halli

häntä koittaisi auttaa ylös. Sitten taas juosta kupeltivat äitin

perään.

Oli jo palanen matkaa kuljettu kun äiti kelkkoineen seisattui jäälle,

korjasi Vannia kelkassa, katsoi jälelle jäänyttä Metsävainiota, joka

rannan töyräällä kipotti, ja taivaanrannan poutakaistaleesta paistavan

talviauringon valjussa paisteessa liekehtivät sen repaleiset

sisäpuolelta jäätyneet ikkunaruudut, ikäänkuin muistuttaen ollutta

rauhaa omassa majassa. Tätä katseli äiti, mutta kohotti silmänsä

Vuonisrovan honkaisiin kuljuihin, jotka talon kohdalla tyyninä ja

huurteisina muhjottivat kuni juopuneena kaukaa taivaan rannalta

paistavan talvisen auringon vaisusta valosta. Alenti taas silmänsä

vuoren juurelle jätettyyn ihmisasuntoon, joka lemmen hymy kasvoillaan

salaperäisesti puheli vieläkin olleista päivistä, tarjoten suojaa

matkalaisille. Siirti taas katseensa vuoreen ja hetken perästä taas

siihen turvekattoiseen, huurteen käärimään majaan, eikä tiennyt

itsekkään kun suuret kyyneleet olivat tehneet leveät juovat pitkin

väsyneitä kasvoja.

Siihen seisattuivat pojatkin, mutta äiti pyyhkäsi nuttunsa hihalla

silmiään ja lujitti nuoraista vyötä repaleisen turkkinsa ympärille.

Päähuivinsa nurkalla pyhki vielä silmiään, sitoi sen huivinsa nurkat

leukansa alle lujaan, otti kelkkansa jukon olkapäälleen ja ojentui

matkalle.

Äänettömänä painui matkue edelleen. Kelkan jalasten vähäinen suhina ja

askelten pehmyt kahje kuului joukosta. Hallikin oli heittänyt poikain

hihain retuutuksen, pystykorvaisena juosta sipsutteli vaan matkan

vartta siihen suuntaan, mihin näki matkueen kulkevan, välistä aina

paiskautui piehtaroimaan vitiseen lumeen, keturoi siinä, että kun

nousi, niin oli valkea kuin jänis, mutta puistalti taas lumen itsestään

ja hyvämielisenä katsellen kaikkiin matkatovereihin jatkoi hänkin

tietöntä matkaansa. Siten se matkue hiljalleen kulkeutui Kaislajärven

pisimpään lahteen, josta Kervolan heinätie lähti johtamaan läpi metsien

Kurkelaa kohti. Rannan urpaisissa koivuissa kupelehti teeriparvi, jota

Halli rienti jo edeltäkäsin haukkumaan, mutta teeret eivät perustaneet

Hallista, repivät vaan urpia ikäänkuin vihassa, että kuura yhtenä

tulvana penisi alas. Tätä seisattui matkalaiset hetkeksi katsomaan.

Jokaisen mieleen juohtui nyt lintukeiton ihmeellinen maku, että makea

vesi lorahteli suuhun.

Jospa olisi silmä nuolena, käsi kattilana, niin eipä nälkä kauan

päätämme panisi, muistutti äiti ja vesikiehteeseen hämärtyi silmät, kun

tunsi povessaan nälän hirvittävän voiman, johon yhtyi vapisuttava

väsymys.

Metsään ojentuvaa tietä lähti nyt matkue siirtymään eteenpäin. Mutta

teeret tämän nähtyään usahtivat lentoon, että tuiskuna pölisi puista

kuura, ja sekalaisena parvena kaartaen lentää häkärtivät lahden

toiselle rannalle. Halli se laukata kuosmitti perässä suu auki ja kieli

pitkällä, mutta teeret jättivät kuulumattomiin. Halli sai palata

alakuloisena takaisin ja yhtä nälkäisenä kuin toisetkin lähteä

matkustamaan Kurkelaan.

Ilta oli jo hämärtynyt pimeän kuhjaksi, kun saavuttiin Kurkelaan. Mutta

juuri portille saapuessa yhtyi toista tietä tuleva kymmenhenkinen

matkue tulossa hoitolaan ja saapuivat yhtenä joukkona kartanoon, jonka

porstuasta kuului ääniä:

-- No ihme ja kumma, kuusikymmentä henkeä on jo tänäpäivänä tullut ja

yhä tulee portin täydeltä... Hautuumaan veräjä kai on aukastu, ei

suinkaan muualta niin paljoa riitä. Mihin noitten kanssa sopii, saa

panna kuni silahkoita suolaan, muutoin kaatavat aivan alleen. Vielä

niillä on koirat ja kaikki, eiköhän nuo koiratta löytyisi.

Tämä tyrmistytti äitiä, sillä hän ei ollut koskaan niin inhoittavan

kylmiä sanoja kuullut. Mutta tästä huolimatta täytyi tunkeutua suojiin.

Porstuassa hyypiytyi äiti kuitenkin hetkeksi seisomaan, johon pojatkin

seisahtivat viereen ja käsillään pitelivät äitin turkin helmoista

kiinni. Vasemman käden puoleisesta pirtistä kuului suurta väen

liikettä, korkeaa ja laimeaa, sekä tervettä ja sairaloista puhetta,

lasten itkuja, miesten ja naisten, nuorten ja vanhain kamaloita

kirouksia, nuorten ja vanhain hävyttömiä pilkkapuheita ja turhaperäisiä

siunailemisia ja muuta semmoista. Tämä kaikki sekautui yhdeksi

porinaksi, ja kammoksuen kuunteli tätä äiti. Mutta Vanni rupesi

ruikuttamaan vasussaan: Äiti hoi, missä se on äiti, ottakaa äiti minua

pois.

-- Tässä on äiti, kuului äitin suusta surulliset sanat ja rienti

ottamaan Vannia.

Hämärä pirtti oli väkeä täynnä kuni muurahaiskeko, mutta ovensuuloukko

oli tyhjä juuri, kuin laitettu. Siihen penkille teki äiti

matkaryysyistään Vannille vuoteen ja asetti sen siihen, johon sai Vanni

kissansakin vierustoverikseen. Siihen lattialle istumaan kyhnähti

pojatkin, ja Hallikin häntä koipien välissä tunkeutui joukkoon.

Äiti kiirehti toimimaan saadakseen ruokaa itselleen ja perheelleen,

mutta sai jyrkän vastauksen: Ei ennen kuin velli joutuu. Tämän kuultua

äitikin rienti poikain ja Vannin luo pirtin soppeen ja istahti

lattialle hänkin ja mielessä tuntui jäytävä kaiho.

-- Missä se on se Kurkela? kysyi Vanni.

-- Tässä se on.

-- Minkätähden tämä on Kurkela? Onko tässä kurkia?

-- Enhän minä tiedä, kuiskasi äiti.

-- Senkötähden tämä on Kurkela kun on näin paljon ihmisiä?

-- Eikö tuo liene sen tähden, kun on näin paljon nälkäisiä ihmisiä.

-- Eikö tämän Kurkelan äitillä olekkaan niin makeata leipää kuin

Heiskalan äitillä oli kesällä... Eikö äiti... Antaako se Kurkelan äiti

minulle voileivän niinkuin Heiskalan äiti kesällä? Antaako äiti?...

Minulla on nälkä... Kuuletteko äiti... Minulla on nälkä.

Äiti ei tiennyt mitä vastata Vannin kysymyksiin; jos hän olisi totuuden

sanonut, niin tiesi että Vanni parahtaisi itkemään, ja valehdella oli

sitä vaikeampi. Mutta Niilo mulautti Vanniin ja kylmästi kuiskasi:

Sinulla nälkä eikä muilla. On nälkä että silmiä hämärtää, vaan ei auta

väkiseminen.

-- Söisin pieniä kiviäkin kun saisin eteeni, virkkoi Taneli jatkoksi

Niilon puheeseen.

-- Söisin sorsan sorkkineen, sikiön söisin siipineen, kun saisin

kynsiini, jatkoi Niilo yhä ja käsillään puristeli tyhjää vatsaansa.

Siihen sekoi ja keskeytyi Vannin kyselemiset, ettei äitin tarvinnut

vastata mitään.

Tuokion kuluttua kuului ääni: Nyt velliä ottamaan! Jokahisella pitää

olla itsellään astia!

-- Hyvä Jumala sentään, jätimme astiat kotiin, kuului äitin suusta

hätäinen sana ja rienti ulos löytääkseen jotakin, vaikka elukkain

astiaakaan, jonka kävisi kaivolla pesemässä ja ottaisi siihen, mutta

kipeästi voivotellen palasi takaisin, pyysi talon emännältä jotakin

ropposta, mutta turhaan. Emäntä tiuskui: Paljonko on huolta, että

laitatte astiat itsellenne. Opitte kyllä laittamaan astiat kun meillä

olette.

Äiti oli ihan pökerryksissä, vapisi tuskasta ja rukoillen huusi: emäntä

kulta, antakaa anteeksi, ettemme ymmärtäneet tuoda astioitamme. Olkaa

armollinen, rakas emäntä, ja antakaa astiaa täksi kerraksi. Olemme

kuolemassa, oi rakas emäntä.

-- Kun kidutte niin kadutte, kuului emännän suusta ylpeä sana.

Emännän pyöreämuotoinen tyttö seisoi keittiön lattialla, ja kun tunsi

tämän astiantahtojan vaimon sen sairaan lapsen äitiksi, mitä hän äsken

oli säälien katsellut pirtin loukossa, niin sanaa puhumatta kiirehti

hän nyt maitohuoneeseen, toi sieltä tyhjän maitohulikan, ammenti sen

velliä täyteen ja kantoi pirttiin Vannin äitille. Toimittipa kokonaisen

suuren jäkäläleivän näille, Vannin äitin perheelle, kääntyi sitten

hyvittelemään Vannia, joka suurilla silmillään ryysyisen peitteensä

alta katsella remautteli tuntemattomaan ympäristöönsä.

-- No entäs sinä, minun tyttöraukkani? Mikä sinun olikaan nimesi,

nousetkos sinä syömään, virkkoi emännän tyttö hymyillen ja veti

resuista peitettä Vannin kasvoilta pois.

-- Vanni sen on nimi, kuului äitin sana, toimitellessa perhettään

syömään.

-- Vanni! huudahti emännän tyttö. Onpa sinulla kaunis nimi. Yhtä kaunis

nimi kuin sinä itsekkin, mutta kuolethan sinä Vanni rukka, kun sinä

katselet niin sairaloisesti. Silmävalkeaisetkin näyttävät keltaiselle.

Vannin mieli meni pahaksi, näpisti kuivat huulensa lujaan kiinni, alkoi

nyhkyttää ja silmiin ilmautui suuret pyörivät vesikarpaleet.

Emännän tyttö pyyhkäsi esiliinallaan vesikarpaleet pois Vannin silmistä

ja hyvitteli.

-- Voi sinua, pikku Vanni. Ei Vanni kuole vielä. En minä anna Vannin

kuolla. Enhän toki minä antaisi noin sievän tytön kuolla. Minä otan

Vannin tytökseni ja ajan surman suota myöten, taudin talvitietä myöten

menemään toiseen kylään... Rupeathan sinä Vanni minun tytökseni, kun

minä annan makeata ruokaa... Rupeathan... Mitä sinä söisit?

-- Voileipää semmoista, kuin Heiskalan äiti kesällä antoi, kuului

Vannin heikko vastaus.

-- Minkälaista se Heiskalan äitin voileipä oli?

-- Se oli makeata.

-- Vasta paistetusta rukiisesta leivästä kuin sämpylästä ja vasta

kirnutusta kesävoista kun oli, niin Vanni rukan mielestä oli se niin

makeaa, että ikänsä muistaa -- virkkoi äiti Vannin puolesta.

-- Ei, ei, hyvä Vanni, sitä ole minulla niin makeata voileipää nyt,

eikä kellään ihmisellä ole enää semmoista. Ei Heiskalan äitilläkään.

Jumala ei antanut viime kesänä kellekään yhtään jyvää, niin kaikki

saamme tyytyä vehkaleipään... Mutta söisitkö sinä, jos toisin sinulle

meidän äitin leivästä pienen voileivän.

-- Söisin, kuului Vannin suusta heikko kuiskaus, ja ruumis nytkähti

mieluisen toivon vaikutuksesta.

Emännän tyttö toi nyt pienen voileivän tuoreesta jäkälä- ja

olkisekaisesta leivästä.

Vannin mieli hytkähti nyt, kun näki hohtavalla kesävoilla katetun

leipäviipulan häntä kohti ojennetussa kädessä. Ja samalla kuin tunsi

mieluisen liehauksen käyvän läpi ruumiinsa, tunsi povessaan niin

voimakkaan ruokahalun, että silmät menivät hätäisiksi, noustessaan

istualleen, että josko Niilo tai Taneli kerkeäisi saada ennenkun hän

kerkiää ottamaan. Äiti kun oli Vannin auttanut istualleen, niin

kaksinkäsin tarrasi voileipään käsiksi ja heti haukata mäkäsi suun

täydeltä sitä pehmyttä leipää. Ja Vannin ihastuneissa kasvoissa näkyi

nyt mieluinen eloisuuden punastus.

-- Kas sitä. Ompahan se yhtä makeata minunkin antama voileipäni kuin

Heiskalankin äitin... No rupeathan nyt minun tytökseni kun sait niin

makeata ruokaa, hyvitteli Vannia emännän tyttö.

Vanni ei kuitenkaan virkkanut mitään, syödä muokkasi vaan sitä

voileipää enemmän sen hyvän näön kuin maun vuoksi, mutta pala rupesi

pyörimään suussa, ja suuhun selvisi leivästä suuri tukko karkeita olen

silppuja. Ne sylki hän ulos ja sen miellyttävän näön vuoksi haukkasi

uutta, Äiti olisi antanut velliä palan painoksi, vaan kun ei ollut

lusikkaa, niin paksusta hulikan laidasta ei voinut panna särpämällä.

Emännän tyttö toi sievän maalilusikan, jolla saisi velliä, ja uudisti

taas: Rupeatkos nyt minun tytökseni, kun saat näin sievän lusikan,

minun oman lusikkani, tämän saat ainaiseksi kun rupeat minun tytökseni.

-- Rupean, kuului palaan takertunut sana Vannin suusta ja ystävällinen

katse lensi Vannin raukeista silmistä.

Pojat palavin silmin katselivat emännän tyttöä, kun se yhä hyvitteli

Vannia, vaan eivät joutaneet nyt vellin särpämiseltä minkäänlaiseen

tuuman pitoon. Mutta kun velli loppui, niin Taneli viimmeistä

jäkäläleivän palastaan kuiviltaan pureskellessaan siirtyi emännän tytön

luokse ja virkkoi: Antaisitteko minulle samanlaisen voileivän kuin

Vannille, niin minä rupeaisin pojaksenne.

-- En minä huoli pojista, muistutti emännän tyttö. Minä en huoli

kestään kuin tästä sievästä Vannista, jolla on vielä niin sievä

nimikin, ja kun surma tätä riitelee, niin sen tähden minä otan Vannin

tytökseni, että saan ajaa surman pois.

Mutta samassa remahti ovi auki ja ovelta kuului emännän vihanen ääni:

Onko täällä Hilma?

-- On.

-- Kävele sukkelaan puhdistamaan astioita ja laittamaan pahnoja

työmiehille.

-- No, no. Kyllä, kyllä, kun sana tietään, virkkoi naurahtaen emännän

tyttö.

-- Äiti on niin mörkötuulella nyt kun näin paljon tulee näitä vieraita.

Kun isä hänen luvattaan otti tämän hoitolaitoksen, niin sen tähden se

on nyt niin karkeana, vaan kyllä se siitä lauhtuu, ja sitten se on taas

kuin lammasnahkainen tuppi.

Sen sanottuaan kumartui Vannin luokse, kysyi taas: No olethan sinä nyt

minun tyttöni... Olethan.

-- Olen, kuului Vanuin suusta, ystävällinen kuiskaus.

-- Pitääpä lähteä, ettei äiti kerkiäisi toista kertaa hakemaan, virkkoi

kiireesti Hilma ja sen sanottuaan sukeltautui ulos.

Kuivia, pakkulan tapaisia jäkäläleipänsä palasia pureskelivat nyt isä

ja pojat ja nielivät sitä tukkeeksi vielä tuntuvaan nälkäänsä, äitin

viimeisiä hulikan pyihkeitä Vannille syöttäessä.

Äiti kiirehti nyt ulos ja näki että keittomuuri oli huuhtomatta, niin

kaasi siihen vähäsen vettä, huuhtoi sen ja toi sillä hulikalla

särpimeksi kuivalle leivälle. Pojat sitä yltyivät taas särpämään, mutta

äitistä tuntui tämä tuimalta, että sydän hyppi vastaan ja hiukaminen

sydänalassa tuntui vaan suurenevan, mutta somalle kuitenkin tuntui

mieli kun näki, että pojat ja isä saattavat sitä särpää palainsa

painoksi, ja kun Vanni oli saanut Hilmasta ystävän. Huomisella päivällä

taas on suru itsellään, huokasi äiti, toivossa huomisen päivän

valkenevan paremmalla onnella.

Mutta kiukkuisena ja vihasta puhisten haki emäntä hulikkansa pois ja

tiuskui: Kenen luvalla tämän olette ottaneet, Koskekaapas vielä,

nähdäksenne! Tämä pani äitin sydämmen vapisemaan. Hän kuuli, ettei

Hilmallakaan ole tilaisuutta heitä puolustamaan.

Yhä tuli lisää kerjäläisiä, viluisia ja nälkäisiä, jotta yksi volina

kuului joukosta. Äiti näki, että täyttävät pirtin aivan pistäin, niin

kiirehti laittamaan vuodetta. Siihen ovisoppeen lattialle ripusteli

Vannin vasusta pehkut, toi siihen muualta lisää, johon vanha vaippa

pantiin aluseksi ja halkoja päänalaseksi, joitten päälle pehmikkeeksi

pani itsekukin nuttujaan, ja asetuttiin tilalleen. Mutta äitin mieli

oli tuskainen siitä tyhmyydestä, kun ei otettu mukaan ruoka-astioita;

mistä tulee ne huomiseksikaan. Lohdutti hän kuitenkin itseään sillä,

että huomenaamuna ennen ruoka-aikaa kävisi hakemassa kylästä lainaksi

astioita, siksi aikaa kuin hän noutaisi kotoa omat, ja siihen

ajatukseen nukkui tietämättä mitään muitten tunkeilevasta

sovittelemisesta ja riitelemisestä tilan paikkain päältä.

Aamulla heräsi äiti jo ennen päivää ja aikoi lähteä kylästä hakemaan

astioita, mutta päätä tahtoi viemata. Lähti ulos viilyttelemään, mutta

siellä rupesi enemmän pyörryttämään, sydänalaa pani pahasti, maailma

rupesi silmissä mustenemaan ja pyörimään. Niin lähti rientämään

vuoteelleen, vaan pyörtyi jo ovessa tullessaan pirttiin ja lavahti

kynnykselle maahan. Tointui siitä kuitenkin heti siksi että vetäytyi

vuoteelleen, jossa kahden käden hieroskeli päätään, hieroskeli sitä

oikein voimiensa takaa, kun tunsi sen tekevän sille hyvää ja

selvittävän sitä siitä töhmeryydestä.

Päivän tultua sai isä kirveen, meni rankakoolle, teki siellä sievät

purtilot ruoka-astioiksi, äitille ja Vannille yhteisen, Niilolle ja

Tanelille yhteisen ja itselleen omituisen. Ja olivat ne valmiit jo kun

aamiaisvelliä huudettiin ottamaan. Suuri oli taas kahakka vellin

ottopaikassa. Kun illallakin oli velli käynyt vähäksi, niin jokahinen

tahtoi rientää ensiksi ettei jäisi ilman.

Kodassa oli nyt iso muuripata täynnä harmaata vetelää velliä kuin

savivettä, jonka hajuton höyry ja kekäleitten katkera kitku täytti koko

huoneen. Siellä sumun seassa ammentaa loruutti mies sitä velliä

astioihin ja saaneen kiirehti menemään pois toisten tieltä. Kota oli

väkeä tikkanaan ja kartano puolillaan väristen vuoroaan odottavia.

Millä oli kädessä kuppi, millä kiulu, millä ämpäri, millä mikin törppö.

Niilo ja Taneli olivat vikkelät, tunkeutuivat purtiloineen muitten

raosta vellin antajan luo ja saivat melkein ensiksi, mutta odottivat

kuitenkin äitin ja isän tuloa eikä ruvenneet syömään ennenkun äiti ja

isä kotiutui; jos olisivat jääneet vellittä, kuten illallakin, niin oli

heidän saamat vellit syötävät yhteisesti.

Tuli sieltä kuitenkin isä ja äitikin, tuoden vellipurtilot hekin.

Silloin poikain silmät remahtivat suuriksi. Niilo löi käsiään yhteen ja

huudahti: Onpa nyt velliä vaikka pirttiä pesisi.

Pojat saivat jäkäläleipä-vänkäleet, laskeutuivat lattialle polvilleen,

haukkasivat jäkäläleipää suuhunsa ja purtilon laidalta särpäsivät

velliä painoksi. Täynnä pulluili nyt poikain suu ja tiheään kallistui

purtilo vuoroon toisen ja toisen huulelle. Ja syrjäsilmällä aina

vilkasivat äitin ja Vannin purtiloon, jäisikö sinne lisää.

Isän kasvot olivat jähmeän näköiset, pala näkyi pyörivän suussa eikä

näkynyt pakenevan vaikka velliäkin ryyppi. Heitti palasensa penkille ja

ynseästi virkkoi: Kyllä näiltä eväiltä ei pitkältä laukata, mutta

henkipä tuo lienee surmalle velkaa.

-- Ei tämä vellikään tunnu olevan kuin märkää ja lämmintä, muistutti

äiti, mutta lieneehän tyhjää parempi, koskapa tämä on ihmisten ruuaksi

tehty.

Isä ei jatkanut puhetta, poistui oven pieleen lattialle istumaan,

keräili taskustaan tupakin murenia tuomivartiseen piippunysäänsä, iski

siihen tulen ja veteli siitä oikeen pullaussavuja. Ja visainen mustaksi

pinttynyt piippu kärisi hohtavan ahjoksen kuumentavasta voimasta.

Velli oli aivan vesituimaa ja sen tähden oli äitistä taaskin

vastenmielistä syödä, vaan ryyppi se sitä kuitenkin. Mutta kohta rupesi

ellostelemaan sydänalassa. Tunsi ajavan okselle, niin riensi ulos.

Palatessaan poikkesi emännän luokse, pyysi suoloja. Jos ei enempi, niin

yksi rae suuhuni, virkkoi hän rukoilevasti.

-- Ei yhtä eikä kahta. Se annetaan mikä annetaan, mutta kärttämällä ei

anneta mitään, virkkoi emäntä tylysti, näpisti hienot huulensa visuun

ja murnisti pulleat kasvonsa järkähtämättömän näköisiksi.

Äiti oli mennyt huonoksi, että vapisi joka jäsen ja seinistä pidellen

tuli pirttiin poikain ja Vannin luokse, jotka vielä viimestivät

syöntiään, ja virkkoi: Syötte niin paljon tuimaa velliä, jos käypi

samoin kun minullekin.

Siitä ei pojat kuitenkaan välittäneet, ryyppivät isänkin kupista kaiken

vellin ja arvelivat vielä autella Vanniakin. Mutta Halli katseli

jokaista silmiin epätoivoisesti ja alkoi vikistä, niin antoivat sen

Vannin tähteen Hallille.

Vanni sen nähtyään alkoi kätistä. Ei minun kuppiani Hallille, hyi, ei

minun kuppiani Hallille, niin Taneli koppasi oman purtilonsa ja kaatoi

siihen Vannin purtilosta vellin, pyihki ihan sormen kanssa, pani siihen

isän leipäpalasen tähteen ja toimessaan tuumaili: Kyllä meidän

purtilosta saa Halli syödä, Hallilla on puhtaampi suu kuin yhdelläkään

meistä.

-- Ja nuolee astiansakin puhtaaksi, ettei jää pesemistäkään, lisäsi

Niilo tosissaan, kun heillä oli nyt antamista Hallillekin.

Halli palavin silmin pyörähteli poikain kintereillä ja maisteli suutaan

jo toivon ilosta, kun näki että hänelle ollaan antamisen puuhassa. Ja

kun sai eteensä sen ruoka-astian, niin häntä lurpallaan lakki vellin

syödä, lotasi sen leipäpalan, että velli pärisi suupielistä lattialle.

Mutta Halli nuoli purtilon mikä siitä vaan lähti, nuoleskeli

lattiastakin ne vellin pisarat, mitkä syödessään olivat pärisseet,

katseli vielä, kysyvän näköisesti kaikkien kotilaisten silmiin olisiko

vielä kenelläkään antamista, ja loiski pitkällä kielellään suupieliään

kahta puolta. Mutta kun antamista ei näkynyt, niin siirtyi penkin alle,

kytjähti lattiaan, pani turpansa käpäläinsä päälle, vilkasi muutamia

välinpitämättömiä silmäyksiä huoneelle päin, luksautti vielä tyhjää

suutaan, nielasi tyhjän nielauksen ja ummisti silmänsä.

Äitin mieli oli apea, niin apea, että kyyneleet tahtoi valua kasvoille.

Ei hän itsekään oikein ymmärtänyt minkä tähden se niin oli. Olihan

hänet maailmassa köyhyyden ja kovan onnen keskellä opetettu tyytymään

ja ottamaan vastaan jokahinen päivä senlaisena kuin se tuli, joten

tyytymisen voima oli hänessä kasvanut suuremmaksi kuin monessa muussa.

Hän aina voi Jumalaan turvaten tyytyä, mutta nyt se lahja tuntui

kokonaan paenneen, ja jos koitti pakottaa itseään tyytymään, niin sitä

rauhattomammaksi meni sydän ja katkerammaksi painui mieli, eikä

auttanut kuin täytyi antaa kyyneleitten juosta. Vannin vuoteeseen hän

painoi päänsä ja tahtoi salata kyyneleensä, mutta Vanni kuiskaili: Elä

itke äiti, en minä kuole... Mitä itkette, äiti... Äiti, elä itke...

Katseli sitten pyörein silmin pirtin pimentolakeen ja sormellaan

toiseen käteensä painaen luetteli: Minä elän, isä elää, Niilo elää,

Taneli elää, Mirri tässä vieressäni elää ja Halli elää, ja kaikki

elämme, niin ei äitin tarvitse itkeä... Ettehän itke... Kuulettehan

äiti... Ettehän itke.

Tästä ei kuitenkaan äitin sydän tyyntynyt, ei rauhoittunut mieli.

Korviin kuului kihisevästä väen tungoksesta kirousta, siunausta,

voivotusta ja katkeraa kärsimistäkin; kaikki tämä sekauneena yhteen

tuntui kamalalta tunkiolta, johon ei hetkeksikään olisi lapsiaan

sallinut, mutta ei mitään toivoa ollut siitä päästä pois. Tämäkin

osaltaan lisäsi äitin surua. Mutta tämähän oli kohtalon syy tämäkin ja

tyytyminen oli ainoa auttava ase tässäkin, mutta tyytyä hän ei vaan

voinut, vaikka kuinka ponnisti. Sitä ei hän itsekkään tiennyt miksi ei

voinut tyytyä...

Hilman illallinen hyvitteleminen Vannia herätti huomiota monessa

äitissä ja nyt ahdistivat ne Hilmaa saadakseen siltä lapsilleen

paremman palan. Hilman äitikin rupesi epäilemään Hilmaa, niin että

päästäkseen äitinsä epäilyksistä erilleen Hilman täytyi pysyä erillään

kaikista hoitolaisista eikä saattanut koko päivänä käydä katsomassa

Vanniakaan, senkin tähden kun ei saanut sille mitään tuoda.

Mutta päivä kului kuitenkin iltaan ja pimentyi yöksi.

Vereksiä kerjäläisjoukkoja tuli yhä ja täytti koko huoneen, niin että

nukkumaan asettuessa täytyi sulloutua ihan liha lihaan kiinni ja uunin

päällyksetkin olivat aivan täpösen täynnä.

Koko pitkänä yönä ei kaikki nukkuneet ollenkaan.

Vielä aamukukon laulaessakin kuutamon tylyssä hämärässä, siellä täällä

ryökköisellä vuoteellaan istui ryysyinen olento, jonka kurttuista otsaa

valaisi piipun päässä kihisevä ahjos. Tai siellä täällä kirahteli ja

ruikutti sairas lapsi, jonka vaiheella konkoili äiti, korjaillen

lastaan kuin rauhaton haamu tuonen mailla. Niimpä äitikin sairaan

Vannin jaloissa seinää vasten istui ja katseli hämäryyteen, vaikka ei

varsinaisesti mihinkään, ja tuolloin tällöin kuului syvältä lähtevä

raskas huokaus.

Sattuipa joku haparoimaan ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa,

heitti hän oven raolleen, että nukkujatkin saisivat jonkun puhtaamman

henkäyksen. Mutta oven raosta aivan syöksyen tunkeutui pakkasen usva,

että samassa tuokiossa oli yli pirtin kyynärää paksu savenharmaa lava,

joka peitti alleen jokahisen nukkujan. Ainoastaan istujain karhaiset

päät näkyivät sen hiljalleen leijailevalta pinnalta, kuni lahden

selällä lepäilevät vesilinnut syyskuun hämäräisenä kuhjayönä.